Tulipas vastaan tuollainen lista:

http://blamcast.net/articles/best-science-fiction-books

Kyseessä siis Reddit verkkopalvelussa kerätty lista maailman parhaista science fiction kirjoista. Kyllähän tuosta monta jo luettua ja kirjahyllyssänikin roikkuvaa kirjaa löytyy ja myös muutama täysin uusi tuttavuus. Nämä voisi kyllä varmaan lukea kaikki.

Tätä elokuvaa edelsi jo pienimuotoinen hype muutaman tuttavani suunnalta, jotka olivat kyseisen elokuvan perustana käytetyn kirjan lukeneet. Jotkut ovat jopa sanoneet, että kyseessä on yksi kovimmista scifi-kirjoista, mitä ovat käteensä saaneet. Itse en ole kirjaa lukenut, joten en pysty siltä suunnalta (ainakaan vielä) kommentoimaan sen suuremmin.

Kyseessä on siis Orson Scott Cardin 1985 julkaisemaan, saman nimiseen kirjaan ja sekä Hugo- että Nebula-palkinnon voittaneeseen kirjaan perustuva eepos. Tarinan päähenkilönä on nuori kadetti Ender Wiggin, jonka maailama on hyvin toisenlainen omaamme verrattuna. 50 vuotta aiemmin ihmiskunta oli tuhon partaalla, kun formikeiksi kutsuttu vieras rotu hyökkäsi maapallolle ja ihmiskunta taisteli henkensä puolesta. Tämän jälkeen lapsista on koulutettu taistelijoita ja strategikkoja, jotta kun seuraava isku tulisi, ihmiskunta olisi valmiina.

Elokuvan juoni etenee loppuaan kohden varsin hurjaa vauhtia ja tästä syystä osa käsiltellyistä asioista ja henkilöistä jääkin kovin kysymyksiä herättäväksi ja suoranaisesti selittämättömäksi. Tämä onkin Ender's Gamen suurin ongelma: lähdemateriaali kun on mitä ilmeisemminkin ihan älyttömän laaja, ei elokuvaa olisi saanut leikellä alle kaksituntiseksi torsoksi, jonka pääpaino on valitettavan toimintapainoitteinen. Ja vaikka näyttelijäryhmä onkin varsin kovaa luokkaa varsinkin sivuosien osalta (Harrison Ford, Ben Kingsley), olisi myös näiltäkin hahmoilta toivonut vielä enemmän.

Ender's Game on visuaalisesti todella huikeaa katsottavaa. Massiivisia ilma- ja avaruustaisteluja kuvataan sellaisella skaalalla, mitä ei olla koskaan aikaseisemmin nähty. Varsinkin asteroidiparvessa esitetyt taistelut ovat ihan uskomatonta silmäkarkkia ja parvina ohjattavat automatisoidut taistelualukset muodostavat varsinkin elokuvan loppupuolella mielettömän hienoja kuvauksia siitä, mitä tuollainen avaruussodankäynti voisi olla.

Vaikka Ender's Game kärsiinkin liiasta tiivistämisestä, on se yksi vuoden komeimmista elokuvista. Se luo toivoa siitä, että ihan oikeita eeppisiä, aikuisille suunnattuja avaruusoopperoita saatetaan päästä näkemään vielä valkokankaalla. Vai miten olisi Dan Simmonsin Hyperion/Endymion saaga Peter Jackson hengessä toteutettuna vaikkapa kolmella kolmituntisella elokuvalla?

8/10

Kun kirjan kannessa lukee nimet Pratchett & Baxter, tulee scifiin ja fantasiaan tutustuneille helposti pissat housuun. Kaksi pitkän linjan brittikirjailijaa, molemmat suurimpia elossa olevia nimiä omalta saraltaan. Herranjumala! Ja vielä kun kansi antaa ymmärtää, että kyseessä on nk. kovaa scifiä, niin alkaa ainakin meikäläisen sormia syyhytä.

Oli mennyt tämän kirjan julkaisu ihan ohitse jostain syystä, The Long Earth on julkaistu jo viime vuoden kesällä. Nyt se kuitenkin lähti pokkaripainoksena mukaan läheisestä kirjakaupasta. Pitkästä aikaa tuli tällä kertaa luettua kirja ihan alkukielisenä, eli tuttavallisella toisella kotimaisella: englanniksi.

Vaikka kirjan sisällöstä löytyykin Pratchettille tyypillistä absurdia huumoria sieltä täältä, kyseessä on kuitenkin ihan vakava tieteisfantasia. Joku tuuppaa nettiin piirrustukset hyvin yksinkertaisesta mutta arvoituksellisesta laitteesta, joka osoittautuu rinnakkaisen maailmoiden välillä siirtymiseen käytettäväksi laitteeksi. Eikä maailma ole enää sen jälkeen samanlainen.

The Long Earth on toisaalta kertomus ihmiskunnan murroksesta täysin odottamattoman muutoksen edessä. Toisaalta taas itse pääjuonensa mukaan se on tarina tutkimusmatkasta täysin tuntemattomaan. Se on vähän kuin avaruusooppera, jossa ei poistuta maapallolta ollenkaan. Ja loppua kohden tietysti hyvän avaruusoopperan tavoin lähestytään jotain käsittämätöntä epokkia.

Virkistävä teos imaisi minut ihan täysillä mukaansa kirja loppuikin liian pian. Onneksi jatko-osakin on jo julkaistu viime kesänä ja lisää on tulossa taas ensi kesäksi.

Hämmästelin tuossa jokin aika sitten IMDB:tä läräillessäni, miksi elokuva nimeltä Mr Nobody oli saanut minulta 10 tähteä. Kyseessä on siis neljän vuoden takainen elokuva, jota tähdittämässä nähtiin Jared Leto. Trailerin katsottuani muistin kyllä kyseisen elokuvan ja juonen noin pääpiirteittäin, mutta en vieläkään voinut käsittää tuota ihan käsittämätöntä tähtimäärää. Ja kun vanhat arvostelutkin tuhoutuivat vanhan blogin myötä, niin en voinut edes tarkastaakaan asiaa oikein mistään. Eli eihän siihen auta sitten muuta kuin katsoa elokuva uusiksi.

Mr Nobody kertoo osittain myös scifi-elokuvana tarinan Nemo Nobodystä, pojasta joka vaikean valinnan edessä vanhempien erotessa päättää olla tekemättä valintaa siitä, kumman vanhemmista mukaan lähtee. Tästä alkaa joukko tapahtumien sarjoja, jotka esitetään Nemon näkökulmasta hänen tehdessään kaikki vaihtoehtoiset valinnat. Hieman monimutkaiselta kuulostava juoni esitetään 2100-luvun taitteessa viimeisiä päiviään viettävän Nemon kertomuksena sekä hypnoosissa jonkinlaiselle psykiatrille sekä kuolinvuoteellaan toimittajalle. Joko hämmästyttää?

Tarina kerrotaan varsin visuaalisessa paketissa, näyttävien leikkaus- ja erikoistehostekikkojen avulla saadaan monimuotoisuutta kerrontaan siirtymällä saumattomasti keskustelukohtauksesta montaasimaiseen fiilistelyyn ja välillä täysin toisiin tapahtumiin. Nämä leikkaukset välillä liittyvät myös itse elokuvan juoneen, eikä katsoja aina pysykkään ihan täysillä mukana siinä, mitä elokuvassa todellisuudessa tapahtuu.

Mr Nobody käsittelee myös hyvin vaikeita elämän asioita eroista ja masennuksista aina perheenjäsenen kuolemaan saakka. Se kertoo myös samalla kauniita rakkaustarinoita ja surullisia kohtaloita. Ja silti päätunnelataus tuntuu pysyvän liimattuna siihen ihmetykseen ja hämmennykseen.

Elokuva tarjoilee lopuksi helpon ratkaisun sellaista kaipaaville koko elokuvan hieman sekavaan juoneen. Mutta oliko sekään sitten lopulta se todellisuus ja kuka sitten oli tämä tarinan kertoja lopulta? Ainakin meillä tämä elokuva herätti varsin paljon keskustelua ihan itse elokuvaa ja myös elokuvan filosofisempaa sisältöä koskien.

Kyseessähän on siis tylsä draama, jota en suosittele niille, joiden mielestä esim. Piin Elämä on täyttä p***aa ja elokuva ei ole katsomisen arvoinen, jos siinä ei vähintään yksi säiliöauto räjähdä (tässä muuten räjähtää myös yksi säiliöauto ja avaruusasemakin nähdään tuhoutumassa jonkinlaisena sinisenä tulipallona). Mutta jos vähääkään kiinnostaa monisäikeisempi ja "älykkäämpi" nykyelokuva, on Mr Nobody mielestäni pakko katsoa. Kyseessä on hieman kaikessa hiljaisuudessa Lars Von Trierin Melancholian tavoin ohitettu moderni klassikko.

Annan tälle edelleen 10/10 tähteä.

6/10

Luin tuossa taannoin ystäväni suosittelemana Max Brooksin World War Z (suom. Sukupolvi Z) kirjan, joka osoittautuikin erittäin mielenkiintoisella tavalla dokumentaarisessa muodossa kerrotuksi tarinaksi zombie-maailmanlopusta. Kirja on ehkä yksi parhaimmista ja todellisimmista kuvauksista siitä, millaista todellisuudessa tuollainen zombie-tuho olisi ja miten ihmiskunta siihen reagoisi. Ja juuri siitä syystä, että kirja olikin niin erityisen hyvä, nousivatkin hyvin ristiriitaiset tunteet pintaan kuullessani kirjasta olevan tekeillä elokuva. Paha aavistus alkoi hiipiä rintaan siinä vaiheessa, kun pääosan esittäjäksi nimettiin Brat Pitt ja ensimmäisen trailerin myötä sitten alkoi epätoivo kasvamaan: tästähän oli tulossa ihan perus zombie-leffa.

Matalien odotusten takia meidän piti oikeastaan jättää koko elokuva katsomatta (ainakin siis elokuvateatterissa), mutta kesäloman huumassa piti sitten käydä katsomassa kaikki edes etäisesti kiinnostavat elokuvat. Ja yllätys olikin positiivinen: World War Z on oikeastaan ihan kelpo leffa.

Ihan nyt kirjan tasoiseen syväluotaavaan analyysiin ei toki päästä, oikeastaan kirjaan yhteydet ovat perusasetelman jälkeen aika vähissä. Brat Pitt singahtelee sinne tänne etsien syytä ja parannusta zombie-flunssaan välillä vähän päättömän oloisesti, eikä juoni nyt olekkaan mikään varsinainen mestariteos.

Visuaalisesti World War Z on kuitenkin sieltä täältä näyttävää katsottavaa. Varsinkin eeppiset massakohtaukset mm. Israelissa ovat elokuvan parasta antia. Myös maskeerauspuolella on onnistumisia tullut ja zombiet ovatkin varsin uskottavan näköisiä. Oikeastaan isommin harmittaa ainoastaan tämä moderni villitys juoksevista zombiesta, joka saa suolet kourassa juoksevat elävät kuolleet näyttämään välillä vähän idiottimaiselta.

Vaikka loppua kohden elokuva muuttuukin vähän juustoiseksi, on WWZ kuitenkin katsomisen arvoinen kaikille zombie-elokuvien ystäville.

4/10 tähteä

Monsterit Oy (2001) sai tänä vuonna kuulemma jonkun mukaan kauan odottettua jatkoa. Minulle ei tosin ole ihan selvinnyt, kuka yli 5 vuotias on jatkoa odotellut. Ei nyt toki saa ymmärtää väärin, Monsterit Oy on oivallinen animaatioelokuva tietokoneanimaatioiden nousukaudelta, mutta historia on osoittanut, etteivät nämä jatko-osat yleensä ole kovinkaan odottamisen arvoisia.

Tarkalleen ottaenhan Monsterit Yliopisto ei ole jatko-osa, vaan preludi alkuperäiselle elokuvalle. Se kertoo jo aiemmasta osasta tuttujen hahmojen nuoruusajoista yliopistossa. Kuten arvatakkin saattaa, elokuvan juoni lepää paljolti 80-luvun highschool komedioiden klisheiden kierrättämisen varassa. Ongelmana tässä kierrätyksessä on tietenkin se, että kaikki jutut ovat kerrottu jo niin moneen kertaan näistä piireistä, että ne eivät jaksa naurattaa enää ketään.

Näyttelijäkaarti on pääosin sama kuin ensimmäisesäkin osassa. Billy Crystal, John Goodman ja Steve Buscemi vetävät roolinsa varsin identtisesti aiempaan osaan nähden.

Suurempien Disney sidosten myötä Pixarin elokuvissa on näkynyt selkeä kaava: kaikki aikuisille suunnatut viittaukset ja aikuisempi huumori on saanut mennä ja tilalle on jätetty pelkästään perheen pienimpiä (ja tietenkin perheenäitejä) miellyttävää 100% harmitonta viihdettä. Tämä on sinänsä sääli, koska Pixarin elokuvia katselisi kyllä visuaalisuutensa takia enemmänkin. Onneksi muut studiot ovat sentään ottaneet sen verran kovaa tahtia ennen niin paljon muita edellä mennyttä Pixaria kiinni, että graafista silmäkarkkia saa ilman, että pitää vuodattaa aivoverta maksimissaankin ala-asteelle suunnatun dialogin ja rautalangan vääntämisjuonen takia.

Ei siis suurempia yllätyksiä ole tarjolla niin yhtään tämän elokuvan kohdalla. Pixarilta on ilmeisesti myös unohtunut ajan myötä ajatusmaailma, joka perustui jokaisen leffan tuomiin täysin uusiin visuaalisiin tekniikoihin. Ainakaan omaan silmääni ei tule mitään uutta ja ihmeellistä graafista mullistusta koko elokuvan aikana.

Perushuttua lapsille, en suosittele aikuisista kuin perheenäideille.

Pacific Rim tarjoilee kauniissa paketissa jotenkin keskeneräisen oloisen ja tyhjäpäisen toimintaelokuvan. Se on nykystandardienkin mukaan varsinaista silmäkarkkia, mutta aivoille se ei tarjoa muuta kuin flatlineä.

6/10 tähteä

Marvelin elokuvien laadun laskettua The Avengers saagan ja siihen liittyvien oheiselokuvien (Hulk, Iron Man, Thor, Captain America) kuin lehmän häntä elokuva toisensa jälkeen olikin odotukset aika nollissa, vaikka kyseessä onkin ehdottomasti parhaimaan Marvel elokuvasarjaan liittyvä elokuva. X-Men elokuvat ovat alusta alkaen olleet parhaimmistoa Marvel filmatisoinneista eikä vähiten Hugh Jackmanin roolin Wolverinen hahmossa takia. Nyt Wolverine elokuvat ovat alkaneet elää omaa itsenäistä tarinaansa ensin X-Men Origins: Wolverine (2009) ja nyt sitten Wolverine 3D elokuvan muodossa.

Hugh Jackman on onnistunut alusta alkaen tuomaan käytännössä kuolemattoman Loganin/Wolverinen hahmon hyvin sarjakuvaa jäljittelevänä valkokankaalle ohjaajasta riippumatta. Ohjaajat ovatkin sarjan aikana vaihtuneet useaan otteeseen ja tällä kertaa vuorossa kynsiveikon heilumisia ohjaamassa onkin hieman ehkä erikoinen valinta toimintaelokuvalle. James Mangold tunnetaan ehkä parhaiten Johnny Cashin elämänkertaisesta elokuvasta Walk The Line (2005) sekä Angelina Jolielle oscarin tuoneesta mielisairaaladraamasta Girl, Interupted (1999). Tokihan mieheltä löytyy myös muutama toimintaleffa CV:stään, mutta sillä saralla maine ei ole päässyt kummemmin kertymään.

Hieman draaman oloisesti etenevä juoni vie Loganin takaisin Japaniin ja seuraa löyhästi Frank Millerin 1982 julkaisemaa sarjakuvien minisarjaa, joka tunnetaan Japani saagana. Koska tarina oli ennestään minulle tuttu, olikin hieno huomata, miten tarina oli päivitetty varsin hienosti nykypäivään. Ja vaikka Marvel filmatisoinnit ovatkin pääasiassa oleet täysin tyhjäpäisiä aivokuolematoimintaleffoja, Wolverinessa on myös ihan oikeaa juonta. Villi veikkaus tosin, että tämä johtuu aika pitkälti siitä, että kuten muidenkin X-Men elokuvien kohdalla, kyseessä on ihan oikeista sarjakuvalehtien adaptioista (joskin hyvin löyhistä sellaisista) eikä niinkään uudelleenkirjoiteutusta universumista ja uusista tarinoista.

Ninjoja. Niistä pitää aina antaa pisteitä. Miekat heiluvat ja vain heittotähtipilvet puuttuvat. Myös Yakuza on otettu tietenkin mukaan ja tatuoidut miehet kantavat totuttuun tapaan pienikokoisia sarjatuliaseita. Toimintaa siis ei ole unohdettu, mutta suurempi goremainen verenlennätys on sentään jätetty pois, ilmeisestikin matalamman ikärajan takia.

Wolverine tarjoaa parhaasta päästä olevaa Marvel-viihdettä. Yllätyksiä ei kuitenkaan ole kuvassa, elokuva on kaikin puolin varsin keskinkertainen.

Sprawl trilogian viimeinen osa niputtaa yhteen kahden ensimmäisen osan tarinat. Siinä missä Neurovelho ja Kreivi Nolla ovat itsenäisiä teoksia ja toimivat sellaisenaankin yksinään, Mona Lisa on hyvin tarkasti aiempiin kirjoihin tukeutuva päätöstarina.

Vaikka varsinaiset päähenkilöt ovatkin pääosin uusia tuttavuuksia, vilisee Mona Lisa tuttuja nimiä aiemmista kirjoista. Aikaa Kreivin Nollan tapahtumista on kulunut melkein vuosikymmen ja vaikka pintapuolisesti maailman onkin hyvin saman näköinen, kyberavaruuden taustalla on tapahtunut paljon muutosta. Jockeyt puhuvat "siitä kun kaikki muuttui" ja tämän ilmiön taustoja hinkataankin Mona Lisassa varsin tarkasti.

Myös Mona Lisassa Gibson kertoo monta tarinaa: Yakuza-pomon tytär toimitetaan turvaan Englantiin, teini-ikäinen narkkarihuora Mona taas kalliille plastiikkakirurgille. Simstim-tähdeksi noussut Angie Michell kieriskelee menneisyydensä ja nykyisyydensä välissä tietämättä, että hänen päänsä menoksi juonitaan. Koiran Autiudella sijaisevalle tehtaalle toimitetaan omituiseen laitteeseen kiinnitetty koomapotilas, joka aiheuttaa tehtaalla paljon hälinää.

Kuten Kreivi Nollassakin, tarinat pikkuhiljaa kietotuvat toisiinsa ja etenevät kohti eeppistä loppuratkaisua. Juonittelua on tiedossa monelta osin ja salaisuudet aukeavat pikkuhiljaa. Ja tokihan sieltä taas vähitellen taustalta keskeiseen osaan nousee sama Tessier-Ashpoolin teollisuusimperiumin raato ja pikkuhiljaa vastaus löytyy kaikkiin niinhin kysymyksiin, mitä trilogia jätti auki aiemmissa osissa.

Kirjasta löytyy muutamia todellisia hyvälle scifille tyypillisiä "ihmetyksen tuntua" (eng. sense of wonder) tarjoilevia hetkiä, ehkä suurimpana (SPOILER ALERT!!) luku Angie Michellin todellisuuden sekoittumisesta kyberavaruuteen. Nämä hetket ovat juuri sitä, miksi luen scifiä.

Päätösosa ei ehkä yllä ihan Kreivi Nollan asteelle, mutta on saumaton huipentuma koko tarinalle. Tarinan päätös ei tosin kovinkaan yllättävä, mutta se on omalla laillaan hyvin täydellinen ja lopullisen oloinen.

--

Usein, kun keskustelen ihmisen kanssa scifistä, nousee esiin vahva väärin ymmärrys siitä, mitä kyberpunk todellisuudessa on. Monilla on sellainen vahva käsitys siitä, että Mad Max henkinen post-apocalyptic scifi on kyberpunkkia ja että kyberpunkissa kaiken pitäisi olla jotenkin kotitekoista ja rähjäistä. Vaikka varsinkin tässä viimeisessä osassa tuotakin puolta esitellään, mielestäni silloin ei kuitenkaan ole kysymys kyberpunkista. Kyberpunk on yhteiskunnallista ja teknologiakeskeistä scifiä, joka ammentaa voimaansa mm. ihmisen ja koneen välisen rajan hämärtymisestä ja uuden uljaan yhteiskunnan synkemmistä piirteistä. Se ei ole ruosteisia autoja aavikolla ja koiranruuan syömistä kylmänä suoraan purkista vaan se on kromin hehkuista teknopornoa pitkälle viedyllä estetiikantajulla ja yhteiskunnan reformin hekumaa ja dekadenssia. Kyberpunk on niin paljon enemmän, se on samalla optimistista ja pessimististä näkymää tulevasta, se on rumuuden ja kauneuden estetiikan tanssia käsi kädessä. Mutta ennen kaikkea se on ylistystä teknologialle.

Sprawl trilogian toisessa osassa Gibson pääsee tosissaan vauhtiin. Siinä missä Neurovelho oli suhteelisen tiivis tarina, levittäytyy Kreivi Nolla huomattavasti laajemmaksi. Ja tarjolla on se tarinankerronnallinen herkku, mikä sai minut aikoinaan rakastumaan Gibsonin kirjoihin: Kreivi Nolla ei ole vain yksi tarina, vaan nippu toisistaan lähes irtonaisia tarinoita, jotka niputtuvat loppua kohden yhteen.

Kreivi Nolla esittelee kunnolla sen maailman, mikä tunnetaan gibsonilaisena kyberpunkkina. Suuryhtiöt käyvät sotaa ja hallitsevat maailmaa, tiedemiehistä käydään veristä kauppaa. Yhteiskuntaluokkien välinen kuilu on kasvanut lähes ylipääsemättömäksi ja pohjamudassa muhivat rikolliset ja voimakkaat alakulttuurit. Tämä maailmankuva pistääkin mielikuvituksen laukkaamaan ja se on selkeästi toiminut innoittajana monelle toisellekin kirjailijalle.

Gibsonin välillä lähes runolliselle asteelle venyvä kielenkäyttö maalailee välillä hyvin abstraktejakin kielikuvia vertausten muodossa. Luin kirjasarjan suomennettuna, mutta myös alkukieliset versiot ovat minulle tuttuja ennestään. Monet lauseet pysäyttävätkin lukijan oikein hämmästelemään, mitä kirjailija oikein tahtoi sanoa. Vai mitä mieltä olette:

The box was a universe, a poem, frozen on the boundaries of human experience

Kirjan näennäiset päähenkilöt ovat varsin sekalainen sakki: Kaunis taide-ekspertti Marly päätyy superrikkaan Virekin palkkaamana jäljittämään  omituista taideteosta. Bobby haluaisi olla ihan oikea konsolijockey ja sattumalta ajautuu ajamaan pätkän varsin merkityksellistä softaa, joka ajaa nuoren miehen elämän muutokseen. Kokenut palkkasoturi Turner palkataan Kalkuttassa tapahtumeen palasiksi räjähtämisen jälkeen hoitamaan tiedemiehen loikkausta yhtiöltä toiselle, mutta kaikki ei mene ihan suunnitelmien mukaan. Nämä henkilöt kuitenkin ovat toissijaisia päähenkilöitä. Kirjan edetessä loppuaan kohden on taas mitä ilmeisemmin selvää, että tarinaa kerrotaan jostain suuremmasta. Ja entisen Tessier-Ashpoolin teollisuusimperiumin perilliset nousevat taaskin lopulta tarinan merkittävimpään rooliin.

Olen aina pitänyt Neurovelhoa jotenkin harjoitusteoksena ja vähän liian suoraviivasena, kun vertaa kahteen muuhun Sprawl-kirjaan. Kreivi Nolla tarjoilee sitä oikeaa kyberpunkkia antaumuksella alusta loppuun paljon laajemmassa skaalassa ja kyseessä onkin mielestäni SE teos koko genressä.

5/10 tähteä.

Ryöstöleffojen ja veijarikomedioiden joukosta on aika aika ajoin noussut varsin päteviä elokuvia. Näistä ehkäpä viimeisen reilun vuosikymmenen ajatalta parhaiten muistetaan Steven Sodenberghin Ocean's Eleven/Twelve/Thirteen elokuvat, joissa vanhaa veijariperinnettä vaalittiin hyvin perinteisen kaavan mukaan varsin viihteellisellä otteella. Samaan nyt yrittää päästä myös uutuuselokuva Suuri Puhallus, jossa ammattiryöstäjien sijasta rötöksiä tehtailee joukkio taikureita.

Nuoremman polven näyttelijöiden (Jessen Eisenberg, Dave "Jamesin veli" Franco, Isla Fisher) rinnalle on elokuvaan saatu myös pari pitkän linjan varsin nimekästä näyttelijää. Michael Cainen ja Morgan Freemanin rooleista paistaakin vuosien mittaan kertynyt kokemus, joskin täytyy kyllä myöntää, että kummankin konkarin roolisuoritukset ovat viime vuosina olleet lähinnä saman hahmon toistamista. Ei sekään niin paha asia toki ole silloin, kun rooli kirjoitetaan tällaisen arkkityypin ympärille, mm. Johnny Depp on asian varsin loistavasti todistanut erilaisilla hieman hölmöillä sankarihahmoillaan. Ja samoinhan käy myös näiden konkarien kanssa: sedät jaksaa heilua perinteseen tapaan. Mukana joukossa on myös yksi takavuosien suosikkini Woody Harrelson sekä mm. Bruce Bannerin roolista The Avengers elokuvasta tunnettu Mark Ruffalo (juuri se "kolmas Hulk"). Näyttelijätyö on pääosin suhteellisen keskinkertaista muilta osin.

Tämän genren elokuvissahan on hyvin tyypillistä sama kaava: ensin päädytään jostain syystä tilanteeseen, jossa ryöstön tekeminen on joko pakollista tai äärimmäisen houkuttelevaa. Sitten suunnitellaan, toteutetaan ja sen jälkeen sitten yritetään huijata katsojaa loppumetreille asti. Kunnes sitten tulee loppu, jossa väännetään rautalangasta kaikki se, miten ja miksi asiat sitten menivät niin kuin menivät. Ja ryöstäjät pääsevät aina voitolle ja pälkähästä. Ja täysin identtistä kaavaahan tämäkin elokuva noudattaa, joskin vähän heppoisemmin kuin useat muut genren edustajat. Tarkkasilmäinen huomaa miten temput tehdään eikä se "yllättävä loppuratkaisukaan" niin kovin yllättävä ole, jos viitsii vähän keskittyä elokuvaan. Ratkaisua kun hierotaan naamaan koko elokuvan ajan ihan ensimmäisistä sanoista asti.

Suuri puhallus ei herätä kovinkaan suuria tunteita. Se on keskiverto elokuva, joka valitettavasti tulee hukkunmaan ylitarjonnan massaan. Hyvä yritys, mutta kaikki tuntui jäävän vähän vajaaksi.

Suuri Puhallus @ IMDB 

7/10 tähteä

Ensimmäinen Itse Ilkimys elokuva meni meiltä vähän ohi muutama vuosi sitten. Osittain saattoi olla syynä eräänlainen kyllästyminenkin, muutama vuosi sitten kun animaatioiden sisällöllinen laatu tuntui rypevän pohjamudissa. Päädyimme kuitenkin katsomaan DVD-julkaisun jälkeen kyseisen animaation ja yllätyimme positiivisesti: animaatiossahan tuntui olevan runsaasti humoristista sisältöä, joka jaksoi naurattaa ihan koko elokuvan ajan.

Ensimmäinen teaser trailer (yllä) sitten Itse Ilkimys 2:sta saikin odotukset nousemaan korkealle. Jo ensimmäisessä osassa olivat nämä päähahmo Grun kätyrit varsin suuressa osassa vaikuttamassa elokuvan viihteellisyyteen ja tämä teaser tarjoilikin aimo annoksen juuri tätä kätyrihuumoria. Päädyinpähän rippailemaan tuon musiikin itselleni jopa puhelimeen soittoääneksi.

Kakkososassa ovatkin nämä kätyrit havaittavasti suuremmassa roolissa. Ja sehän on tietysti pelkästään hyvä asia. Juonen osalta Itse Ilkimys 2 ei tarjoile mitään kovinkaan kummoista, kakkososille tyypillisellä tavalla ykkösen asetelmia on käännetty vähän päälaelleen ja ykkösessä pahiksen hommissa puuhannut Gru joutuukin tällä kertaa alkuksi vähän vastentahtoisesti pelastamaan maailmaa pahisten kynsistä. Ei siis suuria yllätyksiä eikä elämää suurempia juonenkäänteitä, mutta hei, tämähän on kuitenkin pääasiassa lastenanimaatio.

Vauhtia ja toimintaa Itse Ilkimys 2:ssa riittää. Jopa toimintaleffoille tyypillisellä tavalla toteutettu lopputaistelukin hyvän ja pahan väliltä löytyy, joskin Itse Ilkimys 2 tekee sen paljon paremmin kuin Man of Steel: siinä missä Teräsmies mätki tunnin pahista, Itse Ilkimyksesä keskitytään vain olennaiseen ja loppumäiske kestää hyvin sopivat 5 minuuttia.

En suosittelisi ehkä menemään katsomaan tätä, mikäli ei ensimmäinen osa ole tuttu. Juonessa tuntuu olevan niin paljon sidonnaisuuksia ja selittämättömyyksiä viitaten ensimmäiseen osaan, että elokuva voi jäädä vähän vajaaksi. Mutta jos ensimmäinen osa on nähty ja kätyrit olivat silloin jo hauskoja, tarjoilee Itse Ilkimys 2 hyvin hauskan reilun puolentoista tunnin paketin huumoria.

Itse Ilkimys 2 @ IMDB

Ohjaaja Gore Verbinski ja tuottaja Jerry Bruckheimer palaavat The Lone Rangerin myötä seikkailuelokuvien pariin. Kyseessä onkin aiemmin varsin onnistuneita elokuva tehtaillut kaksikko, aiemmin kun samoissa käsissä on syntynyt Disney-tuotantosarja Pirates of the Caribbean. Ja Disney-tuotannosta on myöskin kyse tälläkin kertaa ja sehän tietää tietysti sitä, että elokuva on suunnattu myös vähän nuoremmallekin yleisölle.

Bruckheimer tunnetaan yhtenä Hollywoodin nimekkäimpänä tuottajana ja tietynlainen täydellisyys paistaakin miehen tuotannoista vuosien kokemuksen selvästi sanellessa, miten asiat tulisivat tehdä. Lopputuloksessa se näkyykin sitten myös The Lone Rangerissa: elokuva on kaikin puolin viimeistelty ja vaikka leffa tihkuukin toimintaa alusta loppuun asti, se ei sorru silti tuomaan pelkkää efektimäiskettä pääosaan.

Jokainen varmasti tietää, että The Lone Rangerissa toisessa pääosassa on itse Johnny Depp. Ja kunten arvata saattaakin, miehen hahmo on yksiselitteisesti elokuvan parasta antia. Tonton sekavanvakavan intiaanihahmon koominen olemus ja käytös saavat aikaan naurun pyrskähdyksiä teatterissa elokuvan alusta loppuun. Varsinaiseen pääosaan The Lone Rangerina on valittu hieman nimettömämpi Armie Hammer, jonka suoritus on suhteellisen tasapaksua perusnäyttelemistä. Myös Tim Burtonin vaimo, Helena Bonham Carter nähdään elokuvassa porttolaa pyörittävänä yksijalkaisena madamena.

The Lone Rangerin juoni on suhteellisen perushuttua: on hopean lumoissa olevia rikollisia, ratsastavia texas rangereita ja kieroilevia rautatiepohattoja. Tarinaa kerrotaan nopealla temmolla eteenpäin eikä kuudestilaukeavista juurikaan pääse edes sarjatulimaisen ampumisen yhteydessä panokset loppumaan. The Lone Ranger tarjoileekin kieli poskessa "aivot narikkaan"-viihdettä puhtoisessa ja lapsiystävällisessä paketissa. Tällaiselle harmittoman hauskalle elokuvalle voi antaa ihan hyvällä omalla tunnolla kahdeksan tähteä.

8/10

The Lone Ranger @ IMDB

Teräsmiehen täytyy olla yksi tylsimmistä supersankareista. Hahmo itsessään jo on puhtoinen kuin ensilumi desinfiointiainetehtaalla ja osittain tästä syystä olenkin tuntenut tietynlaista inhotusta ja etäisyyttä Clark Kentin alteregoa kohtaan. Myös Clark Kent on ärsyttävän stereotyyppinen: silmälasipäinen ja sosiaalisesti vaivaantunut nurkkatoimittaja ei oikein ole mieleeni. Inhotustani Teräsmiestä kohtaan on myös lisännyt suuresti ehkäpä yksi ankeimmista vedoista sarjakuviin pohjautuvissa filmatisoinneissa: teinidraaman muotoon muutettu Smallville.

No nillitykset sikseen, odotin tätä elokuvaa aika lailla, paperilla kun filmi näyttää kohtuullisen potentiaaliselta. Kiistämättä yksi tämän hetken mielenkiintoisimmista elokuvantekijöistä, Christopher Nolan, on lyönyt taas hynttyyt yhteen vakiokirjoittajansa, David S. Goyerin kanssa, ja lopputuloksena oli käsikirjoitus Man of Steelille. Nolania ei kuitenkaan nähdä tällä kertaa ohjaajan pallilla, vaan elokuvaa ohjaamaan on valittu jo aiemminkin runsaasti sarjakuvafilmatisointien parissa työskennellyt (300, The Watchmen) Zack Snyder. Myönnän kyllä avoimesti, että Snyder on jättänyt minuun aikamoisen vaikutuksen: harvoin ohjaaja uskaltaa lähteä vastoin kaikkien vastustusta tekemään Watchmenin kaltaisesta klassikosta elokuvaa ja onnistuu siinä yhtä loistavasti. Parhaiten mieheltä kuitenkin muistuu mieleen unenhuuruinen babe-mäiskeleffa Sucker Punch, joka vaikutti eteerisellä luonteellaa minuun vahvasti.

Olin jo aiemmin kuullut ihan ensikäden kommentteina, että elokuva on vähintään huono. Ja nämä kommentithan saivat minut kiinnostumaan vielä enemmän. Eilen sitten tutustuin hieman tarkemmin elokuvan internetissä saamaan kritiikkiin ja kaava oli aika selvä: leffa sai hyviä tai kohtalaisia arvioilta kaikilta muilta, paitsi niiltä, joiden ensimmäinen argumentti oli "Tämä ei ole Teräsmies, jonka me tunnemme". No KYLLÄ! Jos jotain parannusta Teräsmies-juttuihin kaivataan, on se teräsmies itse.

Lähes 2,5 tuntinen elokuva koostuu oikeastaan tarkemmin kahdesta osasta, alkupuolen teräsmiehen kasvutarinaa käsittelevästä draamasta ja loppupuolen "aivot narikkaan"-henkisestä mäiskeestä. Minusta nämä pitäisikin ehkä arvostella siitä syystä ihan erikseen.

Alkupuolisko tuo hyvin selkeästi esiin sen tosiasian, että elokuvan ovat käsikirjoittaneet Chris Nolan Ja David S. Goyer. Draama on normaalista supersankarielokuvasta huomattavasti paremmuudessaan poikkeavaa ja hahmot ovat varsin uskottavia. Varsinkin tähtiä vilisevä miesnäyttelijäkaarti loistaa täydellisten näyttelijävalintojen kautta huomattavan onnistuneena. Yksi parhaimmista valinnoista on ehdottomasti valitettavan vähän valkokankaalla viime aikoina näkynyt Kevin Costner, joka vetää varsin itselleen tyypillisen roolin Jonathan Kentin hahmossa. Myös Russell Crowe on ollut varsin osunut valinta Jor-Elin hahmoon. Michael Shannonista voidaan olla montaa mieltä ja vaikka itse en miehen suurimpia faneja olekaan, ei mies tässä elokuvassa ollut kuin paikka paikoin ärsyttävä.

Teräsmies esitetään synkempänä hahmona kuin koskaan aikaisemmin on nähty. Synkänpuhuva nuori mies taisteleekin omaa itseään vastaan pitääkseen voimansa piilossa. Aina se ei kuitenkaan ole niin helppoa. Välillä hyvä luonto voittaa ja pelastellaan ihmisiä varmalta kuolemalta, välillä taas vihaspäissään lävistellään rekka-autoja sähkötolpilla. Ei ole helppoa olla niin sairaan kova jätkä.

Ja siinä, missä alkupuolisko tarjoaa vähän keskivertoa tämän genren elokuvaa parempaa draamaa, loppupuolisko sitten latistuukin keskinkertaisuuksien joukkoon. Totuttuun tapaan maailmanloppu uhkaa ja viitta hulmuten Teräsmies viipottaa pahiksia kuonoon mättämään. Ja totuttuun tapaan tahtoo vihollinen olla ylivoimaisen oloinen. Turhan pitkäksi venytetty lopputaistelu alkaa haukotuttamaan ja latistaa elokuvan alkupuoliskon tarjoileman tunnelman. Miksi näin?

Efektimäiskeen määrä kulkee yleensä käsikädessä myös sen muun visuaalisen kaunistelun kanssa ja silmäkarkkiahan Man of Steel tarjoileen runsaissa määrin. Alun Kryptonia ja sen paikallista tekniikkaa ja kulttuuria kuvastavat visuaaliset herkut ovat varsin paljon sitä kuuluisaa ihmetyksen tunnetta herättävää kamaa ja onkin siksi sääli, että lopussa tämä niin varsin sivistynyt ja teknologisesti kehittynyt sivilisaatio päättää alkaa tapella nyrkein.

Kokonaisuutena Man of Steel yrittää ehkä vähän liikaa olla kaikkea. Samanlaisia tuntemuksia aiheutti omalla vuorollaan Nolanin edellinen The Dark Knight Rises, joka sitten ei loppujen lopuksi yltänyt ihan edeltäjänstä asteelle. Liian dramaattinen tyylin muutos kesken elokuvaa saa paketista jotenkin vähän liian rikkonaisen ja vähän vaikuttaisikin siltä, että Man of Steel ei tule miellyttämään kokonaisuutena oikein mitään yleisöä. Tähtien antaminen siksi Man of Steelille onkin niin vaikeaa alkupuoliskon ollessa kahdeksan tai jopa yhdeksän tähden arvoista, loppupuoliskon taas vajotessa ironmanilaiseksi parin tähden oksennukseksi. Lopputuloksena päädyin kuitenkin antamaan Man of Steelille 7 tähteä, sen ollessa kuitenkin parempi kuin suurin osa ehkä rajuiten yleisöä aliarvioivassa genressä tehdyistä leffoista.

Man of Steel @ IMDB

Muutamien viimeiaikaisten kokemuksien perusteella on minulla mennyt taas vähän usko kotimaiseen elokuvaan. Varsinkin kotimaisten "huippuohjaajien" elokuvat kun tuntuva noudattava aina samaa rakenteellista kaavaa, kertoi elokuva sitten parisuhteesta tai pirinisteistä.

Suomalaisen rikollisista kertovan elokuvan osalta ei tahdo tulla mieleen mitään muuta edes etäisesti onnistunutta elokuvaa Bad Luck Loven lisäksi. Se onkin todella harmi, kun aiheen tiimoilta on kyllä yritetty useaankin otteeseen tehdä elokuvaa. Ennakkoluulot ja odotukset olivatkin todella karmaisevia, kun luin Pystyssä-elokuvan synopsista. Yksi termi kuitenkin pisti silmään niin paljon, että sai meidät lähtemään elokuvateatteriin: independent-elokuva.

Huoraamisesta, kiristyksestä ja väkivallasta kertova Pystyssä on sekä tavallinen että erilainen suomalainen elokuva. Sen tarinankerronta on hyvin tutun oloista, lineaarista ja hidassoutuista rullausta kohti pakollista loppuhuipennusta. Rakenne on kohtuullisen kaavamainen, joskin tummanpuhuva sävy ei rikkoonnu kuin aivan muutamissa kohdissa.

Näyttelijät olivat itselleni tuntemattomia. IMDB kertookin näyttelijöiden olevan suhteellisen vähäisesti kokemusta saaneita ja se valitettavasti välillä näkyykin, joskaan ei liiaksi haitallisella tasolla. Ohjaaja Mara Jelinko on yllättävän hyvin saanut pidettyä näyttelijöiden suoritukset kasassa ja tarinan hahmot ovatkin kovin aidon tuntuisia.

Pystyssä on poikkeuksellisen hyvä kotimaiseksi rikolliselokuvaksi. Se on konstailematon ja kertoo asioita ilman louhimieheläistä inhorealismia. Kyseessä onkin ehkäpä yksi parhaista kotimaisista lajityyppinsä elokuvista, mitä olen nähnyt. Valitettavasti se ei kuitenkaan ole paljon, suomalainen tuotanto kun tässä genressä on vuosikymmeniä jäljessä ulkomaisia sisariaan. Annan tälle IMDB:ssä 8 tähteä, joista 2 tulee pelkästään siitä suhteesta, mikä suomalaisen elokuvan tila on tällä hetkellä. Jos kyseessä olisi missä tahansa muussa maassa tehty elokuva, tähtiä Pystyssä saisi 6.

Kyberpunk. Mitä se nyt sitten oikeastaan on? Valitettavan usein ihmiset viittavat kyberpunkkiin puhuessaan post-apocalyptic scifistä. Vaikka Mad Maxit sitä periaatteessa edustavatkin, ei kyberpunkin ydin kuitenkaan ole tuossa varsin rajallisessa maailmassa.

Käytännössä koko kyberpunk-termi luotiin 80-luvulla kuvaamaan tietyn kirjailijaryhmän, joka kantoi nimeä Peililasiryhmä, tuotoksia, joissa toistuivat vahvasti samat, uudenlaisen scifin teemat. Näistä kirjailijoista ehkäpä tunnetuin on William Gibson ja hänen kolme kirjaa (Neurovelho, Kreivi Nolla ja Mona Lisa) sisältävää Sprawl-trilogiaa pidetään kyberpunkin lähes raamattumaisena perusteoksena.

Gibsonin maailmankuva on pelottavan todentuntuinen tulevaisuusvisio ei-niin-kaukaisesta tulevaisuudesta. Suuren sodan runteleman maailman todellista valtaa pitävät suuryhtiöt, jotka käyvät pinnan alla omaa sotaansa niin huipputyöntekijöistä kuin resursseistakin. Sotaa käydään niin maan päällä, avaruudessa kuin virtuaalitodellisuudessakin. Jälkimmäisessä sotilaina toimivat jockeyt, uuden ajan samurait, joiden työvälineinä ovat kyberavaruusdekit ja erilaiset softat. Tänä päivänä Gibsonin asetelma on scifin ystäville jo ihan tuttu ja monet kirjoissa esitellyistä konsepteista ovat jo lähes arkipäivää, mutta 80-luvulla tämä kaikki oli ihan uutta ja ihmeellistä. On pelottavaa huomata, kuinka tarkasti Gibson on ennustanut tulevaisuuden kehitystä jo 30 vuotta sitten.

Luin neurovelhon ensimmäisen kerran joskus yläasteikäisenä, mutta siihen aikaan kertomakirjallisuus ei oikein vielä antanut itselleni mitään. Vuosien varrella kirjahyllyyn kuitenkin alkoi ilmestyä useampiakin Gibsoneita ja Neurovelho saikin uuden mahdollisuuden vajaa vuosikymmen sitten. Ja se räjäytti tajuntani. Kirja on vaikuttanut kirjalliseen makuuni varmasti ainakin lähes yhtä paljon kuin Alastair Reynoldsin teokset.

Neurovelho kertoo entisen kyberavaruusjocleyn, Casen, näkökulmasta mustanpuhuvaa tarinaa hyvin erikoislaatuisesta operaatiosta, joka alkaa päähenkilön ajauduttua käytännössä pakotettuna hämyisen Armitage-nimisen miehen vetämään operaatioon mukaan. Mukana operaation ytimessä on myös Molly-niminen, kyberneettisesti viritelty palkkasoturi, jonka kanssa Case kehittää hyvin nopeasti suhteen. Soppa alkaa saada tehtävän edetessä varsin eeppisiä mittakaavoja, kun Caselle alkaa selvitä, mistä kyseisessä operaatiossa on ihan tarkalleen kyse. Minulla ei ole ollut tapana paljastaa juonesta näinkään paljoa kirjoittaessani kirjoista, mutta tällä kertaa teen poikkeuksen. Kirjan mielenkiintoisin ja koko tarinan keskeisimpänä hahmona kun on pakkomielteinen keinoäly, joka kantaa Torinon koodin mukaista nimeä Wintermute. Wintermute on mielestäni yksi mielenkiintoisimmista hahmoista, joihin olen koskaan törmännyt missään scifissä.

Neurovelho on poikkeuksellisen moniulotteinen ja laaja teos ja vaikka kirja onkin vajaan 300 sivua pitkä, sen sisällön määrä on aivan uskomattoman laaja. Se maalaa varsin massiivisen kuvan siitä, mihin maailma on menossa ja alustaa sitä tulevien tarinoiden saralle. Kirja päättyy varsin eeppisissä tunnelmissa, joka tulee varmasti jokaiselle lukijalle yllätyksenä.

Neurovelho on yksiselitteisesti yksi parhaista koskaan lukemistani kirjoista. Se on niin kovaa scifiä kuin scifi vain voi olla ja tihkuu teknologista raivoaan joka ainoalla sivulla. Se on paikkapaikoin hyvin synkkä, mutta myös maalaileva kirja, jolle on vaikea löytää mitään vertailukohtaa.

Lisähuomiona mainittakoon, että Neurovelhoa on yritetty saada elokuvaksi jo reilusti toista vuosikymmentä. Nyt aika näyttää kuitenkin olevan valmis ja Seven Artsin tuotantoprojekti nytkähtelee pikkuhiljaa kohti tuotantoa. Elokuvan ohjausvastuu on annettu Vincenzo Natalille, joka tunnetaan mm. esikoiselokuvastaan Cube. Seven Arts on myös kertonut, että Armitagen roolia on tarjottu Liam Neesonille (OH HELL YES, PLEASE!) ja Casen roolia Mark Wahlbergille.

Nyt, kun sain Neurovelhon luettua, yöpöydällä on vuorossa Sprawl-trilogian seuraava osa: Kreivi Nolla. Tulossa myös siis muutama sananen näillä näkymin koko Sprawl-sarjasta.

Baz Luhrmann se ei vaan pelkää haasteita. Moni muu ohjaaja olisi kauhuissaan tarttua suuriin kirjallisuuden klassikoihin epäonnistumisen tarkoittaessa varsin suurta negatiivista huomiota ja ei toivottua mainetta. Onnistuessaan kuitenkin parhaimmillaan kirjaklassikosta voi syntyä elokuvaklassikko ja ohjaajan nimi kirjoitetaan ikuisen kunnian kera elokuvataivaan tähtiin. Niinhän?

Luhrmann muistetaan ehkä parhaiten jo aiemmasta tarttumisestaan yhteen kirjallisuuden/näyttämötaiteen suurimmista klassikoista hänen 1996 vuoden nykypäivään varsin poikkeuksellisen näyttävällä tavalla siirretystä Romeo ja Julia tarinastaan elokuvassa Romeo + Juliet. Myös pariisilaiskabareen, Moulin Rougen, historiaa ja fiktiota sekoittelevan musikaalin muistavat varmasti suurin osa katsojista.

Tällä kertaa Luhrmann tarttuu yhteen suurimmista amerikkalaisista klassikoista, kun hän tuo valkokankaalle neljännen version F. Scott Fizgeraldin The Great Gatsbystä (suom. Kultahattu). Kyseesähän on yksi näistä "The Great American Novel"-statuksen saavuttaneista kirjoista ja sitä on useidenkin tahojen suunnalta tituleerattu yhdeksi maailman parhaista kirjoista. Rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, etten ole kirjaa itse lukenut.

No mitä sitten odottaa etukäteen, kun menee katsomaan Baz Luhrmannin elokuvaa? Tähän mennessä Luhrmannin elokuvat ovat tarjonneet nopeatempoisella otteella näyttävästi visuaalista katsottavaa kaikin puolin viimeistellyssä kuoressa. Ja niin tälläkin kertaa. The Great Gatsby edustaa varsinkin ulkokuorensa puolesta äärimmäisen näyttävällä tavalla loppuun vietyä visuaalista ilmettä. Musiikillisella linjalla on pyritty tasapainoilemaan nykyaikaisen musiikin sekä jazz-ajan soundien välillä, pääosin soundtrack koostuu kuitenkin orginaalista musiikista.

Visuaalisesta puolesta parhaiten esiin nousevat ajan mukaisesti lavastus ja tietenkin se 20-luvun puvustus. Vaikka ajan mukaisesti tyyli on ollut hyvin tarkkaa, on silti molemmilla saroilla päätetty revitellä mm. värien käytössä näyttävästi ja elokuva onkin todella kaunista katsottavaa. Kaunista on myös katsella välillä todella näyttävää kameratyöskentelyä, joka saa taltioitua varsinkin vauhdikkaiden juhlakohtausten tunnelman todella loistavasti.

Ja koska visuaaliset puitteet on kohdallaan, on elokuvan tunnelmaan helppo uppoutua. Tunnelma muuttuu elokuvan rytmin mukana, joka liittyy ilmeisesti jollain lailla (täysin mutuiltuna) kirjan luvuttamiseen/jaksoittamiseen. Tarina koostuu useasta osakokoaisuudesta, joista jokaisen yleinen tunnelma on hyvin harkittua.

Näyttelijäkaarti on kohtuullisen nimekästä, itse Gatsbyn roolissa nähdään kuitenkin elokuvan kirkkain tähti: Leonardo DiCaprio. Leosta onkin kasvanut pikkuhiljaa yksi itseäni eniten kiinostava näyttelijä, mies on tuntunut onnistuvan niin roolissa kuin roolissa, olipa sitten kyse historian siipiä havisuttaneista merkkihenkilöistä tai vaikkapa vammaisista lapsista. Mies tuntuu olevan aina tae käsittämättömän taitavasta näyttelemisestä. Elokuvan kertojan roolissa ja varsinaisessa pääosassa esiintyvä Tobey Maguire ei tunnu jotenkin pääsevän vuosienkaan jälkeen irti Hämähäkkimiehen roolihahmosta, mutta tämä hahmo tuntuu toimivan myös tässä elokuvassa vähintäänkin kohtuullisesti. Muutenkin näyttelijäpuolella mitään alisuoriitumista ei esiinny ja elokuva onkin sillä saralla varsin hyvää keskitasoa.

Baz Luhrmann teki siis sen taas. Vaarallisen suosittuun kirjaan tarttuminen palkitsi ja käsissä on taas onnistunut elokuva. On upeaa huomata, että visuaalisesti näyttävää elokuvaa on myös mahdollista tehdä muussakin genressä kuin ainoastaan toimintaelokuvien saralla. Valitettavasti tämäkin tahtoo olla vähän helmiä sioille -tyyppinen juttu. Visuaalisuutta kaipaava ydinkohdeyleisö kun valitettavasti tuntuu löytyvän pääasiallisesti sieltä toimintapuolelta. 2000-luvun uudet ohjaajat tekevät kuitenkin kaikkensa muuttaakseen tämänkin asian ja mm. Luhrmannin ja Aronofskyn johdolla mennäänkin toivottavasti kohti monipuolisempaa visuaalisen elokuvan kirjoa.

8/10 tähteä

The Great Gatsby @ IMDB

Nyt ihan ensimmäisenä pitää muistaa mainita, että en ole trekkeri. En ole oikeastaan koskaan pitänäyt Star Trekistä, en niin missään muodossa. Joillekin lähes pyhäinhäväistyksen oloisesti voin myöntää tosin, että Star Trek Enterprise sarjana herätti aikoinaan paljonkin tunteita. Jopa niin paljon, että kuvittelin kasvaneeni sisään kyseiseen universumiin. Tästä rohkaistuneena annoinkin sitten Star Trek Next Generationille ja Deep Space Ninelle uuden mahdolluisuuden. Turhaan.

Vaikka usein nillitetään rebooteista, eivät ne omasta mielestäni ole aina paha asia. Kauhuelokuvien puolella tietysti ihan naurettavalle asteelle, mm. Texas Chainsaw Massacren 2003 vuodelta oleva reboot oli lähinnä surullista katsottavaa. Ja valitettavasti vähän samaa on kuulunut myös mm. Sam Raimin legendaarisen mustan kauhukomedian, Evil Deadin, muututtua pelkäksi pahan olon splatteriksi. Jälkimmäisestä en kuitenkaan ala arvailemaan sen enempää, koska päätin odottaa videojulkaisua.

Katsoimme kertauksen vuoksi lauantaina tuon ensimmäisen J.J. Abramsin Star Trek elokuvan. Kyseessähän ei ole juonen osalta teknisesti ottaen reboot, vaan kyseessä on aikamatkailun ansiosta luotu rinnakkainen aikajatkumo. Tämä yksityiskohta rebootissa onkin mielestäni varsin loistava kuriositeetti, tämä kun varmasti on vähentänyt ehkä yhden maailman fanaattisimman faniryhmän nillittämistä juonen uudelleenkirjoittamisesta rebootin takia. Itselleni tämä siirtymä antaa ainakin vähän paremman fiiliksen.

Siinä missä ensimmäinen osa keskittyi uuden näyttelijäcastin esittelyyn ja täyden skaalan rebootin silittelyyn, pääsee sarja kunnolla käyntiin Star Trek Into Darknessissa. Tällä kertaa paneudutaankin voimallisesti yhteen Star Trekin historian muistettavimmista hetkistä, kun Into Darkness palaa Star Trek II -elokuvan tapahtumien pariin. Ihan ensimmäisiin ennakkonäytöksiin asti salassa pidetty pahishahmon identiteetti kun paljastui (useiden oikeaksi osuneiden epäilyjen mukaisesti) yhdeksi tunnetuimmaksi Star Trekin arkkiviholliseksi, tällä kertaa Benedict Cumberbatchin varsin loistavasti esittämäksi, geneettisesti viritellyksi yli-ihmiseksi, Khaniksi.

Kyseinen elokuva kertoo jo traileriensakin perusteella, että kostoteemallahan tässä ollaan tarinaa rakentamassa. Juoni ei ole kuitenkaan ihan niin yksiselitteinen ja mielenkiintoisia sivukoukeroita ja viittauksia tähän hyvin laajaan universumiin tiputellaankin tämän tästä. Juoni onkin varsin komeasti kirjoitettua kamaa, mutta eiväthän nuo kirjoittajatkaan (Roberto Orci ja Roberto Orci) mitään varsinaisia eilisen teeren poikia ole, kaksikon käsialaa kun on isohko joukko vaihtelevasti menestyneitä elokuvia ja tv-sarjoja viimeisen vuosikymmenen ajalta.

Vitsejä ja niistä varsinkin tuollaisia one-linereitä heitellään läpi koko elokuvan, ja vaikka ensimmäisellä katsomiskerralla huumori tuntuukin viihdyttävältä, se tuskin kantaa useampaa elokuvaa. Elokuvan synkän yleisilmeen takia vähän ihmetyttääkin, miksi niin paljon vähän väkinäisenkin oloista huumoria on päätetty elokuvaan tunkea. Huumorin pakkosyöttö tekee mielestäni vähän hallaa jo alkujaankin karikatyyrimäisille hahmoille: Rodenberryn alkuperäinen idea monikansallisesta miehistöstä kun nyt alkaa muistuttamaan vain lähes rasistisella tasolla stereotypistä parodiaa aluperäisestä ideasta.

Muutamia viittauksia näin lähes star trek -maallikkonakin aiempiin elokuviin ja tapahtumiin osasin itsekkin bongata ja uskonkin, että trekkereille näiden ilmeisten viittausten ulkopuolelta löytyykin paljon viihdyttävää kaiveltavaa. Löytyipähän elokuvasta varsin näyttävästi aiemmasta Star Trek elokuvasta lähes suoraan kopioitu kohtauskin.

Näyttelijätyö on varsin keskinkertaista, juuri sitä mitä elokuvan näyttelijöitä voi odottaa. Oikeastaan ainoastaan poikkeuksena nousee Cumberbatchin suoritus Khanina, joskin siltäkin odotin ehkä aavistuksen verran enemmän. Simon Pegg loistaa toki Scottina, mutta mieheltä on nähty vuosien varrella niin paljon ilmeikkäämpiäkin suorituksia. Näyttelijävalinnoista onnistunein on kuitenkin jo edellisen elokuvankin yhtenä onnistuneimmista asioista loistanut Zachary Quinto, jonka Spock on selkeästi hyvin pitkälle tutkittu ja ajateltu versio alkuperäisestä Spockista. Elokuvassahan taas vierailee myös Leonard Nimoy, joten sitä aitoakin Spockia päästään tälläkin kertaa näkemään.

Sitä varsinaista ihmetyksen tuntua ja tekniikkapornoa onkin sitten ammennettu Star Trek Into Darknessissa oikein olan takaa. Elokuva vilisee mitä eeppisempiä näkymiä ja asetelmia ja kaikennäköistä varsin mielikuvituksellista ja visuaalista tekniikkaa vilisee huomattavasti edellistä elokuvaa enemmän. Myös sarjan vanhoja tekniikoita on pyritty hieman selittämään ja selventämään (miksi siirtäminen ei onnistu, jne.) ja pois on karsittu myös minua vähän liikaa Star Trekeissä ahdistanutta kaiken liian hyvää toimivuutta. Tältä osin elokuva onkin varsin näyttävää katsottavaa, joskaan, varmasti sarjan pitkän historian rajoittamana, mitään älyttömän mieltävääntävää tulevaisuusvisiota ei tässä elokuvassa nähdä.

Star Trek Into Darkness on varsin viihdyttävä avaruusooppera, jonka soisi menestyvän jo ihan pelkästään siitäkin syystä, että se voi sitten poikia scifin uuden nousuaallon kylkiäisenä vaikkapa joitain täysin uusia tv-sarjoja. Täytyy kuitenkin muistaa, että Star Trek on toiminut esikuvana lähes kaikelle avaruusoopperalle, mitä televisiossa on näytetty ja sen vaikutusta tv-ja elokuva scifin kehitykseen on turha lähteä kiistämään. Vaikka Into Darkness meneekin siellä täällä vähän siitä, missä aita on Star Trekmäisesti malatin, se jaksaa viihdyttää katsojaa lähes koko kahden ja puolen tunnin ajan. Mistään suuresta scifiklassikosta ei tässä(kään) ole kysymys, mutta hyvää viihdettä se tarjoaa myös niille, jotka eivät ole välttämättä paneutuneet Star Trekkiin kovinkaan syvällisesti.

7/10 tähteä.

Star Trek Into Darkness @ IMDB

Vähän aikaa on tullut taas pidettyä hiljaiseloa leffa-arvostelujen kirjoittamisen suhteen. Syynä tähän on ollut oikeastaan viikonloppukiireet, jotka ovat estäneet säännöllisen elokuvissa käymisen sekä myös viimeaikainen keskittyminen lähinnä tv-sarjojen katsomiseen. Kyllä, 7 tuotantokautta Dexteriä ja 5 Breaking Badia voivat vähän syödä aikaa elokuvien katsomiselta. Nyt alkavat tosin jaksot käymään vähiin ja Stockmannin Hullut Päivät tarjosivat taas otollisen tilaisuuden hakea kasa leffalippuja, joten luvassa onkin näillä näkymin ainakin 15 leffateatterivisiittiä seuraavan puolen vuoden ajalle.

Eilen kävimme pitkästä aikaa nauttimassa aimo annoksen ihan oikeaa science fiction elokuvaa. Itselleni scifi on lajityyppinä kaikista rakkain, mutta juuri tästä syystä olenkin ehkä scifiä kohtaan kaikista kriittisin. Valittu elokuva kuitenkin antoi trailerin perusteella paljon odotettavaa ja lähdinkin suhteellisen avoimin mielin Oblivionia katsomaan.

Scifielokuva on viimeaikoina ollut selvästi nousussa ja niiden aihepiireissä ja teemoissa on myös menty positiivisempaan suuntaan lähes vuosikymmenen kestäneen scifi-kauhu yhdistelmän dominoimisen jälkeen. Ja tulossa onkin varsin paljon näyttävääkin scifiä (mm. seuraava Riddick elokuva, Star Trek Into the Darkness ja monta muuta) ja odottetavissa onkin, että scifin ystäville on tulossa varsinaiset kulta-ajat ainakin hetkellisesti. Toivottavasti tämä myös heijastuu kirjallisuuden puolelle ja lähinnä kirjakauppojen valikoimaan. Tällä hetkellä kun kirjakauppojen outo ristisiitosvaliokomahylly, fantasia-scifi, tahtoo sisältää lähinnä vampyyriaiheisia teiniromantiikkakirjoja.

Tom Cruise nähdään Oblivionin päätähtenä Jack Harperin roolissa (joka vähän erehdyttävän paljon kuulostaa toiselta Cruisen tähdittämän elokuvan, Jack Reacherin, kanssa saman nimiseltä hahmolta. Näyttääkö Cruise sitten niin paljon Jackilta?) luotaimia korjaavana teknikkona vieraan sivilisaation kanssa käydyn sodan jälkeisellä maapallolla. Ihmiskunta pisti koko arsenaalinsa likoon tässä sodassa ja lopputuloksena oli radioaktiivisen saasteen tuhoama maailma. Ihmiskunta päätti ottaa siis kosmisia hyppyjä tekevät jalat allensa ja loikata kehdostaan avaruuden pimeyteen ja etsiä uutta kotia Titanista. Jäljelle jäivät vain teknikkoparit, jotka edesauttavat suuria harverstereita keräämään energiaa merivedestä.

Alkutarina on varsin eeppinen, mutta valitettavasti ehkä vähän liikaa scifiä lukeneena sieltä spottaa jo suoraan tarinan juonen jujun rivien välistä. "Yllättävä käänne" ei tulekkaan varmasti kaikki Oblivionin trailerit nähneelle missään määrin yllätyksenä. Juoni on muutenkin Oblivionissa harvinaisen lineaarinen ja muistuttaa lähinnä huonosti kirjoitettua tietokonepeliä.

Mutta mikäpä minä olen valittamaan? Jos haluan vaikeita juonenkoukeroita ja syvällisiä hahmoluotauksia, otan sitten käsiini mielummin kirjan. Scifi-elokuvissa olennaista on se kunnon teknoporno ja sitähän tarjoillaan varsin hyvällä maulla Oblivionissa alusta loppuun. Tarinan sijoittuessa vain reilun kuudenkymmenen vuoden päähän, tekniikka on vielä varsin inhimillistä, mutta kunnon ihmetyksen tuntua varsinkin rakenteiden skaalan ja innovatiivisuuden kanssa saa jokainen tieteishaaveilija tämän elokuvan kohdalla ämpäritolkulla. Ompahan loppukohtauksen fiiliksetkin himan ottaneet jotain tunnelmaa oikein Avaruusseikkailu 2001:stä. Toimintaa Oblivionissa on, joskin vähän yllättäen se ei ole edes lähelläkään pääosaa elokuvan kerronnassa.

 Oblivionin ohjannut Joseph Kosinski on muuten tullut tunnetuksi jo esikoisohjauksestaan Tron: Legacyn osalta. Oblivion perustuu ohjaajan omaan, vielä toistaiseksi julkaisemattomaan, sarjakuvaan. Toivottavasti sarjakuva saadaan jonain päivänä ulos ja se syventää tarinaa hieman lisää.

Oblivion tarjoilee suoraviivaista ja rehellistä scifiä ilman kauhuelemettejä. Siltä osin siis kyseessä on varsinainen herkkupala niille, joita on alkanut kovasti ahdistamaan scifin pakkonaittaminen kujajuoksukauhun kanssa.  Tällaista saisi tulla lisääkin runsaissa määrin.



7/10 tähteä.

Oblivion @ IMDB

Aku Louhimiehestä on tullut varsinainen suomalaisen elokuvan moderni kiintotähti. Toinen toistaan paremmin menestyneiden draamojen sarja ei tunnu vain loppuvan. Mitään varsinaista syytä kuitenkaan tälle menestykselle en pysty oikein osoittamaan. Kuutamolla-elokuvasarjan myötä maineeseen nouseen ohjaajan elokuvista kun oikeastaan ainoana poikkeuksellisena piirteenä nousee aina silloin tällöin jostain syövereistä nouseva synkkyys.

8-pallo porautuu lähiörappion syvimpään syöveriin kertoen tarinan vankilasta vapautuvasta Pikestä. Pike on pienen, vankilassa syntyneen lapsen äiti ja on päättänyt aloittaa kaiken puhtaalta pöydältä ja olla tällä kertaa epäonnistumatta. Kun kuvioihin mukaan tulevat vanhat ystävät ja vieläpä vanha rakaskin, ei se kaidalla tiellä pysyminen sitten olekkaan enää niin helppoa.

Huumekulttuurin rumempia puolia esittelevä 8-pallo onkin varsin rujo elokuva. Väkivaltaa kuvataan varsin visuaalisesti ja en menisikään suosittelemaan elokuvaa lapsille tai heikkohermoisille.  Valitettavasti tähän mustanpuhuvaan kääreeseen ei olekkaan sitten saatu paketoitua juurikaan mitään muuta. Vaikka nimirooleissa onkin suhteellisen nimekästä ja osaavaa kaartia, ei käsikirjoitus ole antanut oikein syvyyttä hahmoille. Hahmojen taustoja ei valoteta oikein kunnolla ja kaikki henkilöt tuntuvatkin kovin ontoilta.

Kasipallon katsoo tasan kerran, sekin on suhteellisen paljon, kun katsoo keskiarvolla Louhimiehen elokuvia (nim. mielummin tunti turpaan/vartti harpilla naamaan kuin yksikään Levottomat-elokuva). Potentiaalisesta hyvästä tarinasta ei nyt oikein saatu mitään irti.

4/10

Sittemmin rakkaus Tarantinon tuotoksiin on vain jatkunut entistä kiihkeämpänä. Varsinaisten Tarantinon omien elokuvien lisäksi fanitus on kohdistunut myös kovasti miehen käsikirjoittamia elokuvia kohtaan. Loppuun kulutetut VHS-nauhat ovat minulle annostelleet mm. True Romancea ja Natural Born Killersiä kerta toisensa jälkeen ja Pulp Fictionin lausahduksia on nuorempana lähes opeteltu ulkoa. Ja tämän kaiken kerron vain tietysti siksi, että saatte hieman perspektiiviä siihen, kuinka jäävi olen arvostelemaan missään määrin Tarantinon elokuvia.

Tarantino on selkeästi päättänyt tehdä ainakin yhden elokuvan jokaisesta kliseisimmästä toimintaelokuvien lajityypistä. Tähän mennessä on kertynyt perus Pulp-toimintaa (Pulp Fiction), Heist-elokuva (Reservoir Dogs), sotaleffa (Inglorious Basterds) ja nyt sitten länkkäri. Hyvistä länkkäreistä, ja länkkäreistä yleensäkkin, onkin ollut pulaa, viime vuosilta kun mieleen ei ole jäänyt muita lajityypin elokuvia sitten Armottoman (1992) kuin ainoastaan Kova Kuin Kivi (True Grit, 2010). Niinpä kun kuulin, että vieläpä ehkäpä suurimman suosikkiohjaajani luotsaama lännenelokuva oli tuloillaan, olin vähintäänkin innoissani. Vaikka en niin suuri länkkärielokuvafani olekaan, niin pidän suuressa arvossa spaghettiwesternin suurta miestä, Sergio Leonea ja eipä ollutkaan suuri yllätys, että Tarantino olikin ottanut selkeäksi lähtökohdaksi tällä kertaa tehdä kunnianosoituksen myös tälle lännenelokuvien ehkä tunnistettavimmalle lajityypille. Sehän näkyy jo ilmeisenä heti alkuteksteissäkin: Luis Bacalovin säveltämä ja esittämä tunnari on lainattu samasta elokuvasta, mistä myös Djangon nimi on lainattu. Myös sitä suurinta spaghettiwestern-säveltäjää kuullaan Django Unchainedissa, Ennio Morriconen sävellyksiä kun tupsahtelee vastaan tämän tästä elokuvan aikana.

Parastahan Tarantinon elokuvissa ovat aina todella taitavasti kirjoitetut hahmot ja dialogit. Django Unchained ei ole poikkeus tästä kaavasta millään lailla ja vaikka itse päähenkilö onkin Clint Eastwood-hattunsa alla varsin vaitonaninen sankari suurimman osan ajasta, hoitavat häntä ympäröivät hahmot monipuolisen dialogin varsin viihdyttävällä tavalla. Hyvin kirjoitetut ja persoonalliset hahmot saavatkin keskenään aikaseksi varsin vauhdikkaasti eteneviä keskusteluja. Keskustelua kun vielä lisäksi on hoitamassa varsin taidokas näyttelijäkaarti, niin kukapa siitä ei nyt ei voisi olla tykkäämättä. Christoph Waltz ja Leonardo DiCaprio vetävät roolinsa varsin näyttävästi alusta loppuun ja ehkäpä iäkkäintä roolisuoritustaan tekevä Tarantinon vakionäyttelijä Samuel L. Jackson toimii varsin loistavasti. Tässäkin, kuten aiemmissakin Tarantinon elokuvissa onkin selkeästi nähtävissä roolien kirjoittaminen suoraan tietyille näyttelijöille ja se onkin lähtökohtaisesti mielestäni paras tapata näin vahvoja persoonia kirjoitettaessa.

Tarantinon elokuvissa on myös AINA gorea tai ainakin veren lennättämistä tavallista enemmän. Tarantino ei kuitenkaan ole mikään varsinainen gorella mässäilijä kauhufilmeihin verrattaessa ja tietynlainen hyvä maku onkin aina säilynyt miehen omissa ohjauksissa (tuotantopuolelta ei voikaan sitten enää sanoa samaa, kun katsoo esim. Hostellia). Tässäkin elokuvassa on varsin raakaa väkivaltaa, mutta sen esittäminen on toteutettu harvinaisen taidokkaasti: vaikka väkivaltaa on ja sitä kuvataankin, mitään varsinaista verenlennätyksen ulkopuolelle menevää gorea ei näytetä ihan oikeasti. Tästä tuleekin mieleeni vahvasti ajat ennen nykyistä "kaikki pitää näyttää"-kulttuuria väkivallan osalta. Asia voidaan tehdä hyvin selväksi, vaikka ihan jokaista yksityiskohtaa ei aina näytettäisikään. Tästä elokuva saakin täydet 10 pistettä.

Vaikka Django Unchained onkin Kill Bill-elokuvien tapaan raivokkaasti plagioiva kunnianosoitus tietylle genrelle, se onnistuu elokuvana paremmin kuin Kill Bill:it koskaan. Tarina on mukaansatempaava ja vaikka Django Unchained onkin lähes kolme tuntia pitkä, ei se missään vaiheessa tarjoile katsojalleen tylsää hetkeä. Moni huonompi puolitoistatuntinen elokuva on tuntunut paljon pidemmältä kuin Django Unchained.

9/10 tähteä.

Django Unchained @ IMDB

Leo Tolstoin kirjaklassikosta odottaisi tehtävän giljoonalla dollarilla varsin eeppinen suurteos, jossa lavasteiksi rakennettaisiin kokonaisia kaupunkeja, palkattaisiin statisteiksi tuhansia ihmisiä ja kaikki olisi suurta ja ihmeellistä. Eikö? Ei.

Anna Karenina on normaalista eeppisestä kerronnasta hyvin erikoisella tavalla poikkeava pirteä tuulahdus. Ihan aina (eikä edes niin usein) historiallistakaan elokuvaa ei ole tarve tehdä ultrarealistisella todellisuuden kuvauksella, kuten Lars Von Trierin Dogville ja Manderlay hyvin todistivat. Anna Karenina toistelee vähän samanlaista teatterilavastustyylistä esitystapaa, vieden sen tosin Von Trieriin nähden täysin päinvastaiseen suuntaan. Siinä missä Von Trier luotti minimalistiseen lavastukseen lattiaan maalattuine rakennusten ääriviivoineen ja "vähemmän on enemmän"-ajatteluun, Anna Karenina taas esittelee puitteet varsin revittelevinä teatterilavasteina. Elokuvan päätapahtumat ovatkin sijoitettu rajusti kohtausten välillä muunneltuun samaan lavasteeseen, jonka perustana on 1800-luvun teatteri.

Mistään varsinaisesta teatteriversiosta ei kuitenkaan ole kyse ja lavasteiden teatterimainen käyttökin tuntuu välillä unohtuvan, kun elokuva harhailee realismin puolelle. Loppua kohden teatterimaisuus kuitenkin palaa taas takaisin. Tuntuu kuitenkin vähän oudolta tuon elokuvan niin vahva erilaisuus kun vertaa alku- ja loppuosioita elokuvan keskivaiheeseen. Onko tämä sitten hyvä vai huono asia? En osaa päättää.

En ole alkuperäistä teosta lukenut ja suunnitelmissakin on korkeintaan Qwirk Booksin steampunk mashup-version, Android Kareninan, lukeminen. Sen verran kuitenkin Tolstoista tiedän, että kirjailijalla oli tapana kirjoittaa hyvin suuressa skaalassa ja mm. henkilöhahmoja teoksissa on satapäin. Se tulee esille myös elokuvassa: ensimmäisen puolen tunnin aikana esitellään varsin suuri joukko erilaisia hahmoja ja onkin vähän haasteellista koittaa pitää kiinni siitä, kuka tai mikä olisi sellainen hahmo, johon pitäisi keskittyä suuremmin ja mitkä hahmoista ovat pelkkää taustahälinää. Pikkuhiljaa keskeiset hahmot nousevat kuitenkin esiin ja elokuvan katsominen alkaa helpottua huomattavasti.

Elokuva vilisee joukoittain tuttuja naamoja niin elokuvien kuin tv-sarjojenkin puolelta. Nimirooliin valittu Keira Knightley vähän kauhistutti etukäteen, kyseinen näyttelijä kun on yleisesti ottaen ollut vähintäänkin ärsyttävä. Knightley vetää Annan roolin kuitenkin varsin vakuuttavasti läpi ja varsin näyttävä on myös Jude Law'n roolisuoritus Annan vaikeasta mielestä kärsivänä aviomiehenä. Muutenkin näytteleminen on selkeästi ollut ohjaajalle varsin tärkeässä osassa ja roolisuoritukset ovat varsin onnistuneita läpi elokuvan.

Vähän toisella lailla tehty klassikkoteos oli tuplaleffasunnuntaimme parempi valinta. Anna Karenina sopii myös muillekkin, kuin romantiikan nälkäisille akkalaumoille, joita teatteri oli täynnä sunnuntaina.

8/10 tähteä.

Anna Karenina @ IMDB

Tim Burton on ollut jo pidemmän aikaa yksi suurimmista suosikkiohjaajistani ja siksipä kuumeisesti odottelinkin, mitä tällä synkkien satujen mestarilla olisikin tällä kertaa tarjolla. Tokihan olen alkuperäisen Frankenweenie-lyhytelokuvan, jonka takia Burtonille aikoinaan näytettiin ovea Disneyltä, nähnyt, mutta jo pelkästään uusi esitystapa stop motion-animaationa antoi paljon odotettavaa. Odotus meinasikin saada paniikin oloisia piirteitä, kun Frankenweenietä ei meinannut ilmestyä Finnkinon tulevan ohjelmiston joukkoon, vaikka ensi-iltapäiväkin tuli ja meni Yhdysvalloissa. Tennispalatsin seinällä pitkään ollut juliste lupasi kuitenkin elokuvaa tulevaksi, joten ihan Dreddin kaltaisesta vihan sekaisesta hysteriasta ei ollut tällä kertaa kysymys.

Kuten nimikin antaa ymmärtää, kyseessä on siis eräänlainen versiointi Frankenstein-teemasta. Victor Frankenstein on nuori, yksin talon ullakolla pieniä projektejaan puuhasteleva, hieman erakoitunut poika. Victorin ainoa ystävä on perheen koira, Sparky, joka sitten epäonnekseen jääkin auton alle. Murheen murtama Victor ei jää kuitenkaan toimettomaksi, vaan päättää herättää hurtan takaisin eloon koulunsa uuden tiedeopettajan innoittamana. Ja kun tieto henkiinherätetystä koirasta leviää muille koulun oppilaille, on luvassa tietenkin paljon harmia ja sekavaa sähellystä.

Juonihan ei anna oikeastaan mitään kummallista uutta, jos on tuon alkuperäisen version nähnyt. Tai edes jonkun muun parodisoinnin Frankensteinistä. Varsin perusluonteinen tarina on kuitenkin eheä, mutta valitettavasti se on kovin ennalta arvattava ja siksi jopa hieman tylsähkö. Se onkin sinänsä sääli, Burtonin elokuvat kun ovat yleensä tarjoilleet varsin hienoja ja jopa yllättäviä tarinoita. Tällä kertaa on kuitekin luvassa suhteellisen perus Disney-pullaa.

Mustanpuhuva animaatio on näyttävää katsottavaa. Omaa arvostustani lisää vielä toteutus stop motionina, joka vaatii aivan toisenlaista omistautumista tekijöitään kuin esimerkiksi perus tietokoneanimaatio vaatiin. 3D formaattia käytetään varsin onnistuneesti tehokeinona siellä täällä elokuvassa mm. hurjien perspektiivien sekä ruudusta kohti tulevien eläimien muodossa. Näin mielestäni 3D:tä pitäisikin käyttää, viime aikoina kun on tuntunut siltä, että 3D:n alkuhuuman jälkeen sen käyttäminen muuten kuin pakollisena lisänä on täysin unohdettu.

Ääninäyttely on hyvää keskitasoa läpi elokuvan, mitään varsin ilmiömäistä ei kuitenkaan Frankenweenien näyttelijöiden suorituksista nouse esiin. Näyttelijäkaarti ei ole ihan Hollywoodin a-listaa, mikä onkin positiivinen ylätys. Pääosin ääninäyttelijöinä kuullaankin Burtonin elokuvista jo ennestään tuttuja, vähän nimettömämpiä, mutta varsin osaavia, tähtiä. Eli ei: Johnny Depp ei löydy tällä kerralla elokuvan lopputeksteistä. Viiden elokuvan mittainen putki herrojen yhteistyöstä katkesi tällä kertaa kuolleeseen koiraan.

Parasta antia itselleni Frankenweeniessä on kuitenkin runsaat media-, ilmiö- ja elokuvaviittaukset. Välillä selvästi parodisoiden, välillä taas kunniaa osoittaen oman osansa saavat niin Hello Kitty, Omen-elokuva kuin itse Vincent Pricekin, ja näiden viittauksien bongailu saakin varmasti monet katsomaan Frankenweenien toiseenkin kertaan.

Vaikka Frankenweenie viihdyttävä animaatio, Tim Burtonilta on silti lupa odottaa enemmän. Frankenweenie on niin keskinkertainen, ettei se jätä katsojaan oikein minkäänlaista mielikuvaa. Jotenkin tuntuu, että yrittäminen ei ole ollut tarpeeksi kovaa ja Frankenweenie on jäänyt siitä syystä vähän vajaaksi.

6/10 tähteä.

Frankenweenie @ IMDB

Scifi on selkeästi nostamassa päätään niin elokuvien kuin myös pelien puolella pitkän taustallaolon jälkeen. Pelimaailmassa on toki saatu nauttia varsin hyvinkin kirjoitettua tarinankerrontaa mm. Mass Effect-sarjan myötä, mutta vähissä ovat silti varsinkin nimenomaan hyvin kirjoitetut pelit sillä saralla. Aivokuolemaan altistavia räiskintöjä, joissa taustatarina on lähinnä pakollinen paha viitekehyksen luomiseksi sarjatulen tuuppaamiseen hirviöön, tuntuu nyt tippuvan toki suunnilleen kerran kuukaudessa, mutta niistä ei ole nyt kyse.

Runsaasti omaa mielenkiintoani kutkuttelee kuitenkin tänään korviini kantautunut uutinen pelistä nimeltä Cyberpunk 2077. Kyseessä on pelin tekijöiden mukaan 80-luvulla julkaistusta Cyberpunk 2020-roolipelistä, joka taas puolestaan ammesi pelattavaan muotoon maailmankuvansa ja aihepiirinsä senaikaisesta kyberpunk-kirjallisuudesta. Roolipelin alkuperäisessä muodossa piirteitä olikin lainattu runsaasti mm. William Gibsonin ja Bruce Sterlingin kaltaisen kirjailijoiden visioista.

Traileri esittelee varsin rajusti hidastetun pätkän tulitaistelua varsin futuristisessa ympäristössä. Trailerin pääosassa näyttää olevan jonkinlainen naisen muotoinen androidi/kyborgi, joka ei paljon luotisateesta hetkahda. Kiva, varsin näyttävää, mutta hieman jää vaivaamaan, että missä se varsinainen kyberpunk oikein on. Tokihan kyberpunkissa on puhuttu paljon kyborgeista ja transhumanismista yleensä ja kaupungitkin ovat kasvaneet monessa teoksessa varsin kolossaalisiksi, mutta kun ollaan realistisia, niin niinhän ne tekevät lähes kaikessa tulevaisuuteen sijoittuvassa scifissä nykyään. Mitään viitteitä tavallista enemmän kyberpunkkin viittaavasta en siis trailerissa huomioinut, toisin kuin esim. taannoisen Syndicate-pelin (jota en muuten vieläkään ole jostain syytä ostanut) myötä.

Traileri on kuitenkin varsin komeaa katsottavaa ja toivonkin, että pelintekijöillä on ollut vähän runsaammin visioita varsinaisen kyberpunkin saralta kuin traileri antaa ymmärtää. Trailerin mukaan ensi kuussa pelista tulee lisää tietoa, joten odottelenkin jo innolla näitä tietoja.

Juha Vuorinen on poikkeuksellinen kirjailija. Ei poikkeuksellisen lahjakas tai poikkeuksellisen monipuolinen, mutta poikkeuksellinen. Vuorinen tunnetaan parhaiten nyt elokuvan muotoonkin väännetystä Juoppohullun Päiväkirjasta, mutta onhan mies kirjoittanut paljon muutakin. Mukaan jokkoon mahtuu novellikokoelmia, dekkareita ja mahtuupahan joukkoon myös räävitön kuvaus mitä omituisimman realitykilpailun järjestämisestäkin. Olen jokun verran tutustunut Vuorisen tuotantoon myös tämän (science fiction/sarjakuvamaailmojen hengessä nimeämäni) Juhaversumin ulkopuoliseenkin tuotantoon, mutta Juoppohullu sarjan ja sen spinoff kirjojen joukon pariin tunnun jostain syystä palaavan aina uudestaan. Selityskin on varsin yksinkertainen: luen pääasiassa lähes haudanvakavaa scifiä, jossa humoristiset elementit ovat kovin vähissä. Välillä täytyy sitten hemmotella pääkoppaa ihan päinvastaisella ja hyväksi vaihtoehdoksi onkin löytynyt tämä ehkä rivoin ja räävittömin kirjailija, mitä on koskaan tullut vastaan (ja sen lisäksi toisena nollaavana vaihtoehtona on sitten vähän sivistyneemmin norjalainen Erlend Loe, jonka tajunnanvirta tuntuu jotenkin tutulta, mutta ei mennä nyt siihen). Vuorisen teksti on todella lapsekkaalla tavalla hauskaa, vaikka mitään lapsille sopivaa näistä kirjoista on turha odottaakkaan.

Kuten aiemmin tuossa mainitsinkin, Kristian-kirjasarja on Vuorisen spinoff Juoppohullun Päiväkirja-sarjalle. Sarja valoittaa Juoppiksien päähenkilön, Juhan, parhaan ystävän, Kristianin, varsin rikasta menneisyyttä ihan ensimmäisen kirjan lapsuuden ensimetreistä aina sarjan uusimman teoksen aikuisiän kynnykselle. Kirja on suoraa jatkoa edelliselle Kristianin Teinivuodet-kirjalle ja jatko on jopa suorempaa kuin olisi osannut odottaa. Kirja kun jatkuu täysin saumattomasti edellisen kirjan lopusta ja koska edellisen osan lukemisesta on jo vierähtänyt jokunen vuosi, mm. henkilöiden ja asetelmien tunnistamiseen menee hetki.

Kristianin seikkailut jatkuvat hyvin Teinivuosia myötäilevinä. Kalliolaisessa ravintolassa työskentelevä teinipoika joutuu tämän tästä kommelluksiin lähinnä seksuaalisuuteensa liittyvien asioiden parissa, joskin Kristianin putkiaivomallinen ajatuksenjuoksu ajaa poikaa myös varsin mielenkiintoisiin tilanteisiin seksin ulkopuolellakin. Milloin pelotellaan (itse asiaa ymmärtämättä) puolustusministeriä, milloin järjestetään vaikeuksia erilaisille sotilashenkilöille ja vähän muillekin. Kirja on pätkitty kuukaudella ja vuosiluvulla numeroituihin lukuihin ja jokainen luku tuntuu kuin räävittömän brittikomedian kohtaukselta. Vaikka pissakakkapillupyllyhuumorista voi olla mitä tahansa mieltä, niin Vuorinen silti tuntuu tuntevan komedian keinot ja käyttävän niitä varsin taitavasti. Puolisoni uhkasi kieltää minulta illalla sängyssä lukemisen, koska toisen nukkuessa oli välillä kovin vaikea pidätellä naurunpurskahduksia ja hytkymistä.

Kirjassa ei ole mitään varsinaista alkua tai loppua, vaan tarina kertoo lineaarisesti kuvausta Kristianin elämästä aikuisiän kynnyksellä. Yhtä suorasukaisesti kuin kirja alkoi se myös päättyy ja odottettavissa onkin varmasti jatkoa Kristianin elämänvaiheiden kuvaamiselle tulevaisuudessakin.

Vuorinen tarjoilee aimo annoksen räävitöntä huumoria, mutta kirja varmasti vihastuttaa useampaa kuin miellyttää. Mitään varsiaisesti älykästä kirjassa ei ole, mutta eihän sitä tarvise aina ollakkaan.

Fireflyn innoittamana (ja osittain missattuani ko. sarjan ensimmäisen kauden tv-esityksen) päädyimme katsomaan kyseistä sarjaa Netflixistä. Dollhousen taustallahan on häärinyt niin luojan, kirjoittajan kuin tuottajan ja ohjaajankin muodossa Fireflyn tekijä Josh Whedon. Mieshän on tullut sittemmin tunnetuksi suurelle maailmalle (jos ei ollut sitten ennestään tunnettu Buffy The Vampire Slayer -sarjasta) The Avengers leffan ojaajan ja kirjoittajan roolista.

Koska Firefly menee ehkä 5:n kovimman ikinä tehdyn scifisarjan joukkoon, odotukset olivat suhteelisen korkealla Dollhousenkin osalta. Dollhouse ei kuitenkaan edusta rakastamaani avaruusoopperaa lajityyppinä, vaan kyseessä on ensivilkaisulla hieman Alikaselta maistuva idea joka jaksossa erilaista hahmoa esittävästä päähenkilöstä. Dollhousen päähenkilö, Echo, on itsensä Rossum lääkeyhtiölle vuokrannut rikollinen, jonka ruumista Rossum käyttää eräänlaisena nukkena. Nukeille ohjelmoidaan erilaisia tilaustöitä mukailevia persoonia, joiden avulla rikkaat pääsevät huvittelemaan. Vastaavasti nukeille saadaan tarvittaessa ohjelmoitua myös vähän toiminnallisempia ominaisuuksia, kuten esimerkiksi ninjataitoja.

Sarja alkaa varsin episodipohjaisena eikä ensimmäisen kauden aikana varsinaista pääjuonta päästä kuin raapaisemaan kevyesti pinnasta. Puitteita kuitenkin pääjuonelle luodaan vähän kaikkiin suuntiin, mikä viittaakin siihen, että Whedon oli toivonut varmasti pidempääkin sarjaa. Dollhouse lopetettiin kuitenkin toisen tuotantokauden jälkeen ja se näkyy toisen tuotantokauden rakenteessa: noin puolessa välissä kautta on sarjalla ilmeisesti annettu tappokäsky, jolloin keskeneräinen, hitaasti lämmitelty pääjuoni alkaa tiivistymään todella tiivistempoiseksi tarinankerronnaksi. Tämän viimeinen neljännes onkin sarjan parasta antia, vaikka se ei toimisikaan ilman jo itsessäänkin hyvän alkusarjan hidastempoista rakentelua. Katsoimme muistaakseni viimeiset 6 jaksoa sarjaa putkeen vaikka kello oli jo ties mitä (meillä mennään normaalisti nukkumaan viikonloppuisinkin siinä 21-22 aikaan), kun sarjaa ei voinut vaan jättää kesken.

Dollhouse tarjoaa osittain kyberpunkahtavaa scifiä (tarkoitan nyt siis oikeaa, William Gibson henkistä kyberpunkkia, enkä sellaista rähjäteknosekoilua) laadukkasti ja selkeästi suhteellisen hyvällä budjetilla toteutettuna. On harmi, että tällaiset sarjat eivät ota tuulta allensa, tässäkin sarjassa olisi riittänyt lopettamisvaiheessakin vielä kuinka paljon annettavaa yleisölle.

8/10 tähteä IMDB:ssä.

Dollhouse @ IMDB

Hmm, jotenkin on aina niin vaikeaa aloittaa kirjoittamaan ajatuksia Alastair Reynoldsin kirjoista. Olen vannoutunut fani ja on vähän vaikea pistää siksi ajatuksia perspektiiviin kyseisen kirjailijan teoksista. Mutta koetetaan.

Alastair Reynolds tuo aivan uuden päänavauksen Muistoissa Sininen Maa-kirjan myötä, hänen webbisivunsa kertoivat jo aikoja sitten, että kyseessä on ensimmäinen (vähintään) viidestä, noin 11000 vuoden ajalle jakautuvan tarinan kirjoista. Tarina ilmeisesti etenee kronologisessa järjestyksessä (mitä taas esim. Ilmestyksen Avaruus-sarjan kirjat eivät tee, vaan Kuilukaupunki ja Prefekti ovatkin katse menneeseen tarinan pääjuoneen nähden) ja MSM:n tapahtumat sijoittuvatkin vielä suhteellisen helposti ymmärrettävään 2100-luvun puoliväliin.

Olen aina rakastanut Reynoldsin kirjoissa raskasta teknologiakeskeisyyttä ja siksi edellinen Pääteasema olikin mielestäni fantasiahenkisyydessään hieman laimean oloinen, kun vertaa kirjailijan yleiseen linjaan. Nyt kuitenkin on näemmä taannuttu takaisin rautaisen kovan science fictionin pariin ja jos ei nyt ihan pääosassa, niin vahvassa sivuosassa ainakin on selvästi tässäkin kirjassa nimenomaan teknologia ja sen kehitys. Kirjan loppupuhe mainitseekin, että suunnilleen kaikki kirjassa esitelty uusi teknologia perustuu ihan oikeisiin teorioihin ja spekulaatioihin eivätkä ne ole pelkästään kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. Potentiaalista tulevaisuudenkuvaa on siis tarjolla.

Toinen miellyttävä yllätys (joskin tämä oli tiedossa jo kirjan ensimmäisistä teaser-teksteistä alkaen) on kuvaus maailman sosioekonomisesta kehityksestä ja maailmantalouden painottumisesta vielä sillä saralla suhteellisen merkityksettömään Afrikkaan. Mielenkiintoista on, että koko kirjan aikana ei viitata ollenkaan siihen, mikä nykyisten talousmahtien, Euroopan ja Pohjois-Amerikan kohtalo on ollut, vaan lukijaa härnätäänkin selkeästi tahallisella kysymyksen auki jättämisellä. Mainintoja globaaleista sodista ja myös mielenkiintoisia yksityiskohtia mm. keinoälyjä koskevista hyvin tiukoista rajoituksista viljellään kuitenkin pitkin kirjaa ja vaikka suoranaista historiaosuutta ei kirjasta löydykään, saa lukija riittävän tarkan kuvan taustamaailmasta.

No itse tarina? Yleensähän minulla ei ole ollut tapana paljon kertoa itse tarinasta enkä aio tehdä sitä nytkään sen suuremmin. Tarina keskittyy kahden suuryhtiön/suvun vesan loppua kohden Reynoldsille varsin tyypillisellä tavalla varsin eeppiset mittakaavat saavuttaviin seikkailuihin, jotka ovat täynnä sitä nimenomaista "ihmetyksen tuntua" (eng. Sense of Wonder). Vaikka jo kirjan alkumetreillä (200 sivua on Reynoldsin kirjoissa alkumetrejä vielä ihan helposti) alkaakin hyvin nopeasti olla selvää, mihin tarina lopulta johtaa, ei ennalta-arvattavuus tee kirjasta yhtään huonompaa. Jo pelkästään tieto siitä, että kyseessä on pitkälle aikaskaalalle sijoittuva kirjasarja, tekee asioista varsin ilmeistä.

Vaikka Muistoissa Sininen Maa on selkeästi preludiksi jollekin paljon suuremmalle kirjoitettu teos, se toimii itsestäänkin varsin mukaansatempaavan tarinansa ansiosta. Totuttuun tapaan ensimmäiset pari-kolmesataa sivua toki maalaillaan taustoja ja henkilöitä, mutta vaivihkaa se tarina sieltä alta lähtee täysillä käyntiin. Kirja toimii myös itse tehtävässään sarjan avausteoksena täydellisesti, kirjan epilogi jättää niin paljon odotettavaa seuraavalta osalta, että lähes harmittaa, kun Reynolds kirjoittaa tämän Poseidonin Lapset sarjan seuraavan kirjan ohella myös Doctor Who-kirjaa, eikä suomennosta seuraavasta sarjan kirjasta sovi odotella varmaan vielä tänä vuonna. Ja koska kaikki muutkin Reynoldsin löytyvät hyllystä (paria teillä tietymättömillä lainassa olevaa kappaletta lukuun ottamatta) suomeksi, niin ei sitä voi enää englanniksi alkaa tässä vaiheessa teoksia ostamaan.

Reynolds toimii niinkuin aina. Se ei sovi kaikille, mutta niille, jotka rakastavat kovaa scifiä ja teknologiapornoa, luvassa on taas kermakakkua kuorrutettuna hunajalla ja suklaalla. Ja nomparelleja päällä.

Heti starttiinsa varoituksen sana: nämä trailerit ovat ehdottomasti K18 kamaa, kyllä kovasti ihmetyttää, jos tämä leffa saa jonkin muun luokituksen suomessa.

Jostain syystä itseltäni on mennyt ihan kokonaan ohi yhden suurimmista kauhuklassikoista tehtävän remaken olemassaolo. Tokihan näitä klassikkojen uusintaversioita satelee nykyään kuin sieniä sateella, viimeisimpänä vastaan on tullut tuon aikaansa runsaasti edellä olleen ja omana aikanaan varsin ainutlaatuisen Texas Chainsaw Massagren järjestyksessään jo toinen reboot, jonka traileri pyörii tällä hetkellä Finnkinolla. Trailerin peruseella Texas Chainsaw 3D ei saa kyllä minua kantamaan rahojani elokuvateatteriin, sen verran peruslaatuisesta rivi-rebootista tuntuu olevan kyse.

Evil Deadhan on varsin legendaarinen Sam Raimin ohjaama/tuottama/käsikirjoittama kauhukomedioiden sarja, jonka historia venyy aina 70-luvun puolelle. Omakustanteena toteutettu ensimmäinen osa ei saanutkaan heti lähtöönsä maailman huomiota ja Raimi tulikin tunnetuksi kunnolla vasta toisen osan (joka on käytännössä ensimmäisen osan remake eikä niinkään jatko-osa) myötä. Evil Dead 2 edustikin varsin poikkeuksellista todella mustaa huumoria ensimmäisen osan yrittäessä olla hieman vakavampi kauhuelokuva. ED2 ei kuitenkaan huumorin myötä tehnyt kompromisseja kauhun osalta: varsin psykoottisen oloinen musta huumori oli höystettynä aimo annoksella niin pelottelua kuin puhdasveristä splatteriakin.

Trailerien perusteella 2013 versio on yhdistelmä näiden kahden alkuperäisen elokuvan käsikirjoituksista ja molemmista elokuvista onkin selkeästi tuotu tapahtumia hyvin suoraan (jopa myös visuaalisessa mielessä) uuteen versioon. Mm. miespäähahmo näyttäisi tälläkin kertaa näyttävän omalle kädelleen moottorisahaa ja ensimmäisen osan varsin loistava demonin kellariin sulkeminen on näytetty tuodun samaisia vuorosanoja myöten myös uudelleen lämmittelyyn.

Trailerit antavat kuvan poikkeuksellisen väkivaltaisesta ja raa-asta elokuvasta, sen sijaan huumorista ei näytä olevan jäljellä juuri mitään. En tiedä oikein, miten siihen pitäisi suhtautua. Nykyään tuntuu, että kauhua ei osata tehdä enää muuten, kuin ultraällön splatterin kautta ja varsinainen pelottelu jääkin paljon vähäisemmäksi. Huumorin puute tuntuu jotenkin vievän sielua Evil Deadista eikä uusinnan miespääosassa heiluva perusjäpittäjä oikein lämmitä, kun muistelee Bruce Campbellin järjettömän revittelevää ja ilmeikästä suoritusta sarjan päähenkilönä.

Toiveita hyvästä kauhukokemuksesta kuitenkin on. Elokuvan tuottajien joukosta löytyvät sekä alkuperäisen sarjan ohjaaja Sam Raimi että alkuperäistä pääroolia esittänyt Bruce Campbell, josta on myöhemmin tullut mm. juuri Evil Dead-elokuvien ansiosta varsinainen kulttitähti. Johan se nyt on varsin kamalaa paskaa, jos edes pientä cameo-roolia ei Brucelta nähdä missään kohden uudelleenfilmatisointia!

Nykyään vielä sitten kaikki uudelleenfilmatisoinnitkin kun menestyessään poikivat jatko-osia, niin nähtäväksi jääkin, riittäisikö tekijöillä huumori seurata sarjan tarinaa ja tehdä Army Of Darkness: Evil Dead III:sta uusintaversio. Se kun tahtoo taas olla enemmän huuiomorin höysteinen seikkailufilmi kuin varsinainen kauhuelokuva. Tuskimpa.