9/10

On kovin harvinaista, että tänä päivänä tehdään vanhojen suurten science fiction-kirjailijoiden teksteihin elokuvia. Tokihan puheita on, varsin ahdistavana hirvityksenä tulevaisuudessa mahdollisesti siintää mm. Ronald Emmerichin versio Isaac Asimovin Säätiöstä. Sitä tuskin kukaan odottaa innolla, eikä varmasti osannut moni odottaa myöskään, että Stanislaw Lemin Futurologinen Kongressi kääntyisi elokuvaksi. Löyhästi alkuperäisteosta seuraileva elokuvaversio tuli itsellenikin ihan yllätyksenä; empä edes tiennyt sen olevan Lemin tekstiin pohjautuvaa, kun näin trailerin elokuvateatterissa reilu viikko sitten.

The Congressista on vähän vaikea puhua mitään, kertomatta elokuvan juonesta sen suuremmin. Mutta sellaisiahan hyvät elokuvat useasti ovat: tarina on pääosassa. Ja vaikka The Congress erottuukin visuaalisesti totutusta, siitä noin puolen ollessa varsin LSD-huuruisen oloista animaatiota, pysyy Robin Wrightin ympärille rakennettu tarina loistavasti kasassa.

Elokuvan alkupuolisko lupaa vakavaa ja syvällistä scifiä. Elokuvateollisuus on digitaalisoitumassa ja itseään esittävälle Robin Wrightille tehdään hyvin selväksi, että vanhenevan näyttelijän ura alkaa olla tien päässä. Niinpä näyttelijä suostutellaankin myymään itsensä digitoitavaksi, jotta elokuvastudio voi hyödyntää Robinia haluamallaan tavalla.

Elokuvan toinen osa sijoittuu alun tapahtumien jälkeen kahdenkymmenen vuoden päähän, kun Robinin on aika uusia sopimuksensa. Maailma on muuttunut ja sopimusta ollaankin uusimassa varsin erikoisissa puitteissa. Alkaa kirkassävyinen ja riehakkaan dekadenttinen matka Abrahaman osavaltioon, joka on valvottua animoitua aluetta...

The Congress on varsin pienen budjetin elokuva (Wikipedia kertoo elokuvan syntyneen noin kahdeksalla miljoonalla dollarilla, mikä on vähemmän kuin esim. Iron Skyn budjetti), ja se valitettavasti näkyy visuaalisessa puolessa. Elokuva on puhtaasti joko elokuvaa tai animaatiota, siirtymävaiheita (vaikka ne niin herkullisia olisivatkin monen katsojan mielestä) ei käytännössä ole ollenkaan, vaan tyylistä toiseen siirrytään kylmänviileillä leikkauksilla. Animaatio-osuuden pitkä kesto saa otteen myös välillä herpaantumaan yhtenevästä tyylistä ja välillä animaatiot vajoavatkin hämmentävään, tylsyyttä kumpuavaan seesteisyyteen.

Vaikka The Congress kärsiikin selkeästi hieman tehotuotannon puutteesta ja liiallisesta taiteellisesta vapaudesta, on se silti uskomattoman hyvä elokuva. Sillä olisi potentiaalia muodostua vaikka ihan kulttiklassikoksi asti, jos vaan oikea yleisö sen löytää.