Firefly: 9/10
Serenity: 9/10

Rakastan scifiä. Rakastan sitä ihan tosissani. Luen lähes pelkästään nykyään scifiä ja pyrin katsomaan kaikki kunnolliset scifielokuvat ja tv-sarjat, jos siihen vaan tarjoutuu mahdollisuus. Tämä "kunnolliset"-termi kuitenkin rajaa pois aikamoisen osan varsinkin elokuvista, nykyään kun tahtoo scifin yleisin lajityyppi olla klaustrofobinen kujajuoksu scifikauhu. Kunnollista scifielokuvaa saakin etsiä lähes yhtä suurella vaivalla kuin kirjakaupoista joutuu nykyään etsimään kunnollista scifikirjaa fantasian ja vampyyrikirjojen joukoista. Jokin aika sitten kauhistelin Itiksen Suomalaisen tilannetta scifin osalta: suomenkielisellä scifi ja fantasia hyllyllä (joka oli oikeastaan nykään jo nimetty pelkästään fantasiaksi) löytyi kymmenien ja taas kymmenien fantasiakirjojen joukosta tasan 4 scifikirjaa. Edes ehkä tämän hetken suurimman scifikirjailijan, Alastair Reynoldsin uusinta kirjaa, Muistoissa Sininen Maa, ei löytynyt kyseisen kaupan valikoimista. Niinpä sitä koittaakin nauttia sitäkin enemmän, kun jotain laadukasta scifiä sattuu kohdalle.

Josh Whedon tunnetaan tänä päivänä ehkä parhaiten viimeaikojen kassamagneettiohjauksestaan marvelin Avengers elokuvan osalta, jonka käsikirjoituksesta ja ohjaamisesta mies vastasi. Menneistä teoksista kirjoittajana löytyy miehen cv:stä myös mm. Pixarin esiimarssi Toy Story sekä kaikkien tuntema ja rakastama/vihaama Buffy Vampyyrintappaja. Scifin ystäville Whedonin tuotannosta löytyy kuitenkin vain yksi ja oikea saaga: Firefly. Kyseinen sarja oli jäänyt minulla jostain syystä väliin, olin nähnyt ainostaan sarjan päättävän Serenity elokuvan aiemmin, mutta Netflix tarjosi nyt minulle mahdollisuuden tutustua tähän lyhytikäiseen, mutta niin rakastettuun sarjaan.

Välillä olen saanut kritiikkiä osakseni siitä, miten orjallisesti tarkkailen IMDB:n tähtiä julkaisujen osalta. Aina ne eivät pidäkkään kovin tarkasti paikkaansa, mutta kokemus on opettanut, että siinä missä kahdeksan tähteä saanut elokuva on hyvällä todennäköisyydellä ihan jotain muuta kuin keskiverto, on neljä tähteä saanut filmi puolestaan todennäköisti sieltä jostain syvältä. Yllätys olikin suuri, kun tutkin ennakkoon hieman Fireflyn IMDB-sivua: sarja on saanut 9,2 tähteä. Toki tässä taas tulee mittakaava osittain mukaan, sarjalle kun oli antanut tähtiä kaikenkaikkiaan 89564 arvostelijaa (mittakaavaa antaakseni Avengers on saanut 8,4 tähteä ja äänestäneitä löytyy 405835). Arvostelujen määrä kertoo aina hieman sarjan suosiosta ja suosio Fireflyn kohdalla onkin ollut hieman poikkeuksellinen, sarja kun saavutti suosionsa huipun vasta sen päädyttyä yhden kauden jälkeen lopetettujen listalle. Mutta parempi myöhään kun ei milloinkaan, vai miten se nyt meni.

Firefly on lajityypiltään hyvin perinteistä avaruusoopperaa. Päähenkilöt ovat ensample tyypinen keskittymä avaruusaluksen miehistöä, jotka päätyvät jaksopohjaisesti erilaisiin kommelluksiin. Ideahan on varsin tuttu, nimetään tästä nyt suoralta kädeltä vaikka joukko Star Trek-sarjoja, Farscape, Lexxx, jne. Lähtökohtaisesti siis kyseessä ei ole mitään kovinkaan poikkeavaa ja poikkeavan sarjasta tekeekin universumi, mihin sarja on sijoitettu. Jaksot alkavat aina pienellä taustatietointrolla, jonka sisältö menee suunnilleen näin: Ihmiskunta kulutti maapallon resurssit loppuun ja lähtivät asuttamaan täysin uutta "galaksia" (aivoihin sattuava asiavirhe). Uusia planeettoja muutettiin maankaltaistamisen kautta asumiskelpoiseksi ja asuinkelpoisia planeettoja otettiin käyttöön useita. Hallinto keskittyi keskusplaneetoille, joissa vauraus kukoisti. Ulkoreunan planeetoilla taas ihmiset joutuivat joka päivä taistelemaan elantonsa eteen. Syttyi sota näiden kahden ryhmittymän välille ja sodan jälkeen entinen Ulkoreunan sotilas, Malcom Reynolds hankki aluksen ja miehistön. Serenity nimen saanut alus matkaa pitkin "galaksia" tekemässä erilaisia enemmän tai vähemmän laillisia keikkatöitä elantonsa eteen.

Ulkoreunan maailmat ovat ottaneet esikuvansa vanhoista western-elokuvista ja länkkäritunnelmaa on tuotu myös niin puvustuksen, lavastuksen, propsien ja tarinankin myötä enemmän esiin. Voidaankin hyvällä mielellä sanoa, että Firefly on scifilänkkäri, millaisia ei ole kyllä tullut kovinkaan montaa koskaan vastaan (nyt äkkiseltään tulee mieleen Cowboys vs. Aliens-elokuva sekä muinainen piirretty jostain lapsuudestani: Bravestarr). Vaikka ihan parissa ensimmäisessä jaksossa asetelma tuntuukin väkinäiseltä, se muuttuu hyvin pian luontevammaksi sen sulautuessa varsinaiseen avaruusoopperaan.

Sarja alkaa hyvin tyypillisenä jaksopohjaisena seikkailuna, joskin heti ensimmäisessä jaksossa annetaan viitteitä isommasta viitekehyksestä. Ensimmäisessä jaksossa Serenityn matkaan noukitaan myös koko sarjan läpi mukana olevia matkustajia: hämärän menneisyyden omaava munkki/pappi sekä lääkäri, jolla on mukanaan epäilyttävää matkatavaraa. Serenityn miehistöön kuuluu taas ennestään kapteenin lisäksi pari soturia, mekaanikko ja pilotti sekä aluksen toista sukkulaa vuokraava, "seuralaispalveluja" tarjoava naishenkilö. Varsin sekalainen joukko siis.

Firefly eli kaikki 14 jaksoa. On ikävä huomata, että sarja alkoi vasta päästä käyntiin kun sille lyötiin lappu luukulle. Sarja nimittäin lajityypistään poiketen pääsee noin puolessa välissä ensimmäistä kautta kunnolla käyntiin (esimerkiksi Farscapessa ja Babylon-5:ssä tämä tapahtuu vasta parin kauden jälkeen) ja pääjuoni tempaa katsojan mukaansa niin, ettei katsomista malttaisi lopettaa. On sanomattakin selvää, että oikeastaan mitään ei saadakkaan päätökseen sarjan loppuun mennessä, mutta sarjan huimasta menestyksestä DVD-julkaisun myötä johtuen tehty elokuva Serenity sentään sitoo muutamia juonenpäitä yhteen. Paljon asioita jää kuitenkin ilman vastausta Serenityn jälkeenkin.

Fireflyn scifi on suhteelisen uskottavaa, joskin paikka paikoin sarja on joutunut hieman kärsimään mielikuvituksen puutteesta. Teknologinen taso ei ole mitenkään varsin mielikuvituksellisella asteella, mikä on tosin hyvin tyypillistä scifi tv-sarjoille. Varsinkin tiedonhallinnan osalta tapahtuvaa kehitystä kun harvemmin kuvataan mitenkään mielekkäissä kehitysmalleissa, joka taas on tänä päivänä hyvin tyypillistä tieteiskirjallisuudessa. Sarjan tapahtumat sijoittuvat 2500-luvulle, mikä tuntuu aina välillä hieman turhan läheiseltä ajatellen avaruusmatkailua. Täytyy kuitenkin kuitenkin muistaa, että sata vuotta sitten ihminen lähinnä haaveili mannerten välisistä reittilennoista. Teknologia kehittyy kovaa vauhtia ja meillä on jo nyt (ironista kyllä, perustuen Star Trekkiin) olemassa teorioita valoa nopeampaan matkustamiseen. Kuka tietää, mitä seuraavan 400:n vuoden aikana oikeasti keksitään.

Jonkin verran komiikkaa on saatu myös tungettua varsin onnistuneesti mukaan niin sarjaan kuin elokuvaankin. Vitsit ovat paikkapaikoin onnistuneita ja sopivat sarjan ja hahmojen luonteeseen. Myös ripaus romantiiikkaa (tai ainakin viittauksia sellaiseen) on mukana, joka tosin keskittyy aika paljon miesten ymmärtämättömyyteen naisia koskien. Hahmot ovat alusta loppuun toimivia ja pitävät muottinsa hyvin samanlaisina, vaikka jonkinlaista kasvua tapahtuukin varsinkin Serenityssä.

2002 alkaneelta sarjalta ei voi visuaalisesti odottaa tänä päivänä kovinkaan suuria ihmeitä, mutta suhteellisen laadukasta katseltavaa silti Firefly on tänä päivänä siltäkin saralta. Serenity omasi sarjaan nähden varsin suuren budjetin ja se näkyy sitten myös visuaalisella puolella. Mukaan on onnistuttu laittamaan myös niin kovasti rakastamani avaruustaistelukohtaus, joka on silmiä hivelevän näyttävää katsottavaa vielä tänäkin päivänä.

Vaikka jatkosta on huhuttu vuosien varrella useaankin otteeseen, en jaksa uskoa oikein, että Firefly/Serenity tulisi saamaan koskaan enää jatkoa. Toisaalta se on hyvä, sarja on hyvä kokonaisuus sellaisenaan ja vaikka juoni jäikin paikkapaikoin keskeneräiseksi, on vaikea kuvitella muuten kuin retrospektiivinä toteutettua tarinaa, joka kertoisi nämäkin tarinat loppuun.

Firefly tarjoilee useamman tunnin todella laadukasta viihdettä kriittisemmillekkin scifin ystäville, mutta sarjasta pystyy nauttimaan hyvin kirjoitettujen hahmojen ja mukaansa tempaanvan tarinan takia myös vähemmän fanaattiset tieteiselokuvien ystävät. Kyseessä on ehdottomasti yksi parhaista koskaan tehdyistä scifisarjoista ja suosittelenkin joka ainutta tutustumaan siihen.

Firefly @ IMDB
Serenity @ IMDB

7/10

Varsin mielenkiintoinen kokemus kyllä käydä Vantaan Flamingossa elokuvissa lauantai-iltana 23:00 alkavassa näytöksessä, ei voi muuta sanoa. Vietimme sukulointiviikonloppua siskonpoikani, Paavon, seurassa ja päätimme lähteä keilaamaan ja elokuviin vielä lauantain myöhäisiltaan. Flamingo houkutti vähän tyhjemmän salinsa ja pysäköintimahdollisuuksiensa takia ja otimmekin suunnan kohti Vantaata. Oman eksoottisen sävynsä elokuvavisiittiin toivat pienessä nousuhumalassa olevat noin parikymppiset nuoret miehet, joille elokuvissa käymisen etiketti oli todennäköisesti vieras konsepti. Kun tulee käytyä paljon elokuvateatterissa, niin sitä kiinnittää näihin häiriköihin suhteellisen paljon huomiota. Alun leffan päälle puhumisen ja muun örisemisen jälkeen kuitenkin häirikötkin alkoivat ilmeisesti katsoa leffaa ja päästiin itse asiaan.

Looper on uutuuttaan rahiseva scifijännäri, joka käsittelee aikamatkailua ja siihen liittyviä dilemmoja. 2040-luvulle sijoittuvan elokuvan päähenkilönä nähdään Joseph Gordon-Levittin esittämä Joe, joka hoitelee tulevaisuuden rikollisten likapyykkiä. Aikamatkailua ei ole vielä keksitty elokuvan tapahtumien aikaan, mutta tulevaisuudessa on. Toki se on välittömästi kielletty, mutta eihän se rikollisia estä. Tulevaisuudessa kun ruumiiden hävittäminen on käytännössä mahdollista elokuvassa hyvin nopeasti viitatun bodytaggingin takia, rikollisjärjestöjen teloitukset hoidetaankin lähettämällä teloitettava menneisyyteen. Menneisyydessä sitten Joen kaltaiset Looperit teloittavat ajassa palanneen uhrin välittömästi, keräävät mukana lähetetyt hopeaharkot taskuunsa ja hävittävät ruumiit.

Tulevaisuudessa alkaa kuitenkin tapahtua jotain outoa ja loopperien sopimuksia aletaan lopettaa loopin sulkemiseksi kutsutulla käytännöllä. Loopin sulkemisella tarkoitetaan toimintamallia, missä looperin 30 vuotta vanhempi minä lähetetään takaisin teloitettavaksi ja looperille tarjotaan viimeisestä keikastaan iso kasa kultaa. Kuten arvata saattaakin, myös Joen looppi päätetään sulkea. Ja tietenkin 30 vuotta vanhempi minä pääsee karkuun.

Jo lähes alkumetreiltä on hyvin selvää, miten Looper tulee päättymään. Siitä, ja joistain varsin tehokkaasti huomiotta jätetyistä aikamatkailuun liittyvistä ongelmista (mm. kaaosteoreettisesta vaikutuksesta jne.), Looper tuntuu varsin hyvin kirjoitetulta. Elokuva kerrotaan myös osittain keskittyen draamaan ja hahmojen syventämiseen. Huumoria Looperissa on varsin vähän ja sekin vähä varsin mustaa.

Looper edustaa aivan selvästi toimintafilmeissä viime aikoina noussutta uutta ilmiötä, jossa tehosteita ja toimintaa jätetään enemmän ja enemmän taustalle ja itse tarinaan ja kerrontaan keskitytään entistä enemmän. Jo tuosta Dredd 3D:stä kirjoittaessani mainitsin elokuvan Drive ja siihen täytyy myös viitata tässä yhteydessä. Vaikka Looper ei edustakkaan ihan kaikkein älykkäintä kärkeä tässä uudessa toimintadraama lajityypissä, siinä on selkeästi piirteitä uudenlaisesta näkemyksestä tehdä toimintaelokuvaa. Pikkuhiljaa alkaa näyttää siltä, että Steven Seagalin ja Jason Stathamin kaltaisten tähtien kulta-aika onkin vihdosta viimein ohi. Tokihan Looperin toisessa pääroolissa nähtävältä Bruce Willisiltä saadaan näyte perus-Bruce kohtauksesta, jonka päätteeksi herra onkin sitten ihan veren ja lian peitossa. Mihinkään nykyään niin muodikkaaseen goreen ei kuitenkaan tässä elokuvassa mennä eikä oikeastaan missään kohden elokuvaa voikkaan sanoa mitenkään yltiöraa'aksi.

Näyttelijävalinnat tuntuvat toimivan tässäkin elokuvassa oikein hyvin. Rajoittavana tekijänähän on toki ollut mm. edes vähäinen yhdennäköisyyden tarve päänäyttelijöiden välillä, missä ei kyllä olla mielestäni onnistuttu ihan parhaalla mahdollisella tavalla. Näyttelijät ovat kuitenkin muuten uskottavia rooleissaan, Gordon-Levitt nuorena menijänä ja Willis tyypillisenä synkistelijänä.

Looper on mukava piristys toimintascifin saralla, kiva nähdä välillä jotain muutakin kuin pelkästään aivokuolemamäiskettä tälläkin saralla. Mikään varsinainen mestariteos se ei toki ole, mutta viihdyttää varmasti suurinta osaa katsojista.

Netflix palvelu tuli meidänkin kotiimme, kohtuulliseen kahdeksan euron hintaan kun saa rajattoman katseluoikeuden suhteellisen laajaan bufferiin elokuvia ja tv-sarjoja. Teknisen taistelun sen käyttöönottamisesksi olohuoneessamme, tietokoneen puuttumisen sieltä vuoksi, jälkeen (Xbox vaatii Gold jäsenyyden: ei ole tulossa, Samsungin Allshare Cast Dongle ei oikein tahdo pysyä pystyssä, jne. Lopulta ratkaisu löytyi Nintendo Wiin clientistä) onkin kyseistä palvelua tullut käytettyä niin paljon, että digiboxi alkaa pikkuhiljaa tukketua katsomatta jääneistä nauhoituksista. Netflix tarjoaa myös suhteellisen hyvän kattauksen science fictionia, joista tosin olen nähnyt suurimman osan. Jokusia kuitenkin ennalta näkemättömiä teoksia sieltäkin löytyy ja niistä eilen päätyikin katsottavaksi The Astronaut Farmer vuodelta 2006.

Vaikka rakastankin lukemista harrastuksena, on se jäänyt kesän aikana vähän muiden harrastuksien varjoon. Kesällä tulikin luettua enemmän kaikkeen moottoripyörään ja moottoripyöräilyyn liittyvää ajankohtaista asiaa eikä niinkään kertomakirjallisuutta. Niinpä Rajaniemen Kvanttivarkaan lukeminen venähtikin todella pitkälle aikaskaalalle, kun kirja odotteli uutta lukuinnostusta välillä yöpöydällä, välillä työpaikalla. Innoittaja saapui kuitenkin varsin tyypillisessä muodossa: koska olen päättänyt, että en lue useampaa kuin yhtä fiktiivistä kirjaa yhtäaikaa, oli Kvanttivaras saatava luettua loppuun uuden Alastair Reynoldsin tieltä.

Pahoittelen jo heti lähtöönsä, jos tämä kuvaus kysesestä kirjasta on hieman katkonainen ja epäjohdonmukainen. Luin tosiaan kirjaa yli puoli vuotta. Pitkä lukuaika ei kuitenkaan todellakaan johtunut kirjan heikkoudesta vaan päinvastoin Rajaniemi on kyllä kirjoittanut jotain todella onnistunutta ja hienoa.

En ole jostain syystä onnistunut tutustumaan kotimaiseen science fictioniin kovinkaan kunnolla. Tuntuu, että sekin vähä, mitä tarjontaa on, tahtoo keskittyä lähinnä lähitulevaisuuden ongelmiin ja uhkakuviin. Valitettavan paljon myös kotimaisen scifin saralla on tullut vastaan ikävää paatosta ja lukijan syyllistämistä, mikä ei itseäni lukijana niin kovasti viehätä. Rakastan itse sitä ihmetyksen tunnetta (eng. "sense of wonder") ja mielikuvituksen rajoja hipovaa teknologiatykitystä. Valoisia, tai ainakin edistyneitä tulevaisuuden kuvia, ei niinkään kauhuskenaarioita siitä, mitä tapahtuu kun kaikki menee pieleen.

Kvanttivaras tarjoileekin sekä ihmetyksen tunnetta että teknologiapornoa isolla kädellä. Heti alkuun esitellään varsin aivoja mutkalle vääntävä konsepti dilemmavankilasta, jonka tehtävänä on kasvattaa vankeja tekemään oikeita valintoja eräänlaisen pelin muodossa. Konsepti on varsin pään räjäyttävä ja nerokas ja se pistääkin heti alkuunsa lukijan mielikuvituksen koville.

Kvanttivarkaan päätapahtumat sijoittuvat määrittelemättömän ajan päähän tulevaisuuteen Marsin erääseen liikkuvaan kaupunkiin nimeltään Oubliette. Oublietten varsin keskeisenä piirteenä on eräänlainen tietoisuuden laajennus, ulkomuisti ja sen tukena toimiva tietynlainen yksityisyysprotokolla, gevulot. Nämä konseptit herättävätkin aluksi hieman hämmennystä, mutta niiden rakenne tulee varsin hyvin esille kirjan edetessä eteenpäin. Oubliettessä on käytössä myös eräänlainen aikaan perustuva järjestelmä, millä tasapainotellaan ihmisenä ja vastapainoisesti palvelustehtäviä suorittavana Hiljaisena koneena olemisen välillä. Jokainen Oublietten kansalainen kantaa mukanaan kelloa, josta näkyy jäljellä oleva aika, mitä ihmisenä saa viettää ennen siirtymistään Hiljaisen joukkoon. Hiljaisten joukkoon siirryttyään kansalaisen mieli siirretään erilaisiin tehtäviin erikoistuneiden koneiden ruumiiseen, jossa hiljaiselon aika sitten vietetään palvellen Oubliettea.

Päähenkilönä Kvanttivarkaassa esiintyy varsin lahjakas varas nimeltään Jean De Flambeau, joka pelastetaan Dilemmavankilasta suorittamaan varsin erikoinen tehtävä. Tehtävää valvomaan on pestattu Oortin pilvestä kotoisin oleva, tuskin enää ihmistä teknisesti muistuttava, enkelimäinen soturi Mieli ja hänen ainutlaatuinen aluksensa Perhonen. Kolmikolla on edessään varsin monivaiheinen ja -ulotteinen tehtävä, joka tarinan edetessä kietoutuu voimakkaasta De Flambeaun menneisyyteen.

Harvemmin kirjoissa, toisin kuin elokuvissa, nopeatempoiset taistelukohtaukset nousevat näin tyylikkäästi esiin. Yleensä kirjoissa taistelujen kuvaukset tuntuvat olevan aika pitkälti pakkopullaa, josta koitetaan päästä yli. Kvanttivaras tekee tässä kuitenkin raivokkaan poikkeuksen ja kirjan sisältämät muutamat nopeatempoiset yhteenotot ovatkin sellaista teknologiapornon tykitystä, että ne joutuu lukemaan useampaan kertaan ymmärtääksen, mitä oikein tapahtui. Parhautta on vieläpä paikkapaikoin esitettävät erilaiset näkemykset näiden mäiskeiden kohdalla, kun toinen osapuoli vierestä katsellessa näkee vain lopputuloksen ja toinen näkee varsin loppuun viedyn strategisen teknologiakamppailun.

Kvanttivaras annostelee todella laadukasta scifiseikkailua kovemman scifin ystäville sivu toisensa jälkeen. Mitä lähemmäs loppua kirja tulee, tulee myös lukijalle selväksi, että tarina ei pääty tämän kirjan päättyessä. Ja viimeisen sivun luettuani olikin pakko googlettaa tarinan jatkosta. Ilokseni sainkin huomata, että alkukielinen versio (Hannu Rajaniemihän tosiaan kirjoittaa nämä kirjat englannin kielellä) Fraktaaliprinssistä, sarjan seuraavasta osasta, onkin jo julkaistu. Käännöstä saadaan odotella vielä seuraavalle vuodelle ja odotankin jo innolla sen julkaisua. Kvanttivarkaan perusteella kun Rajaniemi nousi suoraan suosikkieni joukkoon.

Dome.fi uutisoi jokunen päivä sitten Dredd 3D:n erikoisnäytöksistä FS Filmin edustajan kommentin kera. FS Film päätti kääntää leffan tuomisen vain muutamaan erikoisnäytökseen näin:

Dredd 3D on meille kokeilu marginaalielokuvien julkaisumahdollisuuksista. Haluamme nähdä voiko ja kannattaako elokuvaa laittaa kankaalle lokalisoimatta sitä (ilman valtavia panostuksia) tiettyä pientä, mutta aktiivista ryhmää varten. (Tiina Virtanen, FS Filmin tiedottaja)

Ihan hieno ajatus, joskin ikävää sinänsä, ettei tässä yhteydessä toki haluttukaan mainita sitä, että syynä erikoisnäytöksiin taisi olla aika pitkälti Riku Ruohomäen luotsaaman "Dredd 3D elokuvateattereihin"-facebook ryhmän lähes ylitsevuotava painostus. Vaikea olisi kuviella, että kun ensimmäistä kertaa ainakin minun kohdallani tulee vastaan näin aktiivista toimintaa jonkin elokuvan saamiseksi elokuvateatteriin, niin levittäjäfirma saakin yhtäkkiä päähänsä lähteä kokeilemaan kokeellisempaa tuotantoa erikoisnäytöksillä.

Niin tai näin, tämä voi olla silti aivan sairaan hyvä asia. Varasinkin suurien elokuvatehtaiden ulkopuolella kun tehdään paljon vaihtoehtoista elokuvaa, jolle löytyy suuriakin kannattajakuntia. Toivonkin hartaasti kädet kyynärpäitä myöten ristissä, että tämä FS Filmin tiedottajan kommentti ei ole vain tyhjänpäiväistä lätinää, vaan FS Film on tosissaan suunnittelemassa vastaavanlaisien erikoisnäytösten tuomista jatkossakin. Varsin ihanteellinen tilannehan olisi, jos FS Film saisi Finnkinon kanssa aikaiseksi jonkinlaisen vakiintuneen vaihtoehtonäytöksen, vaikkapa säännöllisesti kerran kuukaudessa. Elokuviahan riittäisi tällaiseenkin aivan varmasti pilvin pimein. Ja vielä paremmaksihan tämän konseptin saisi, jos edellä mainitut tahot loisivat kanavan kuunnella asiakkaiden toiveita sen osalta, mitä elokuvia he haluaisivat näissä näytöksissä nähdä.

Vain aika näyttää, tuleeko tästä mitään. Toivotaan parasta.

http://dome.fi/elokuvat/ajankohtaista/judge-dredd-3d-elokuvan-tuominen-suomeen-on-osa-fs-filmin-uutta-kokeilua

9/10

Sarjakuvien filmatisointi on ollut viimeisen vuosikymmenen ajan yksi suurimmista Hollywoodin rahasammoista. Molemmat suuret sarjakuvatalot, Marvel ja DC ovat lähteneet kilpaan mukaan ja viittasankareita onkin vaihtelevalla laadulla tuotu valkokankaalle jo lähes kyllästymiseen asti. Vaikka joukkoon mahtuukin jokusia varsin onnistuneitakin elokuvia, on varsinkin Marvelin hahmojen elävöittäminen jäänyt lievästi sanottuna vaisuksi. Pettymys varsinkin The Avengers elokuvaa alustaneiden sankarimäiskintöjen kohdalla onkin saanut minut jättämään kyseisien elokuvien kohdalla teatterikäynnit suhteellisen vähäiseksi. Ja vaikka Dark Knightin kaltaisia varsin eeppisiäkin elokuvia on tullut ulos, pieni kutina jossain takaraivossa varoitteli, kun ensimmäisen kerran bongasin tulevien elokuvaprojektien joukossa Dredd 3D:n.

Teille sivistymättömille moukille jotka ette tiedä, kuka tämä Dredd oikein on, tarjoan teille nyt hieman sivistystä. Judge Dredd on John Wagnerin 1977 luoma post-apokalyptiseen pohjoisamerikkaan sijoittuva sarjakuva, joka käsittelee tuhosta selvinneen ihmiskunnan raunioille rakenetun jättiläismäisen metropolin, Mega-City 1:n virkavallan edustajia, niistä keskeisimmin Judge Dreddiä. Dreddin hahmo on äärimmäinen arkkityyppi, synkeä lain nyrkki, joka jakaa oikeutta kovalla otteella ihmiskunnan uuden dekadenssin keskellä. Sarjakuvasta on tullut varsinainen kulttilegenda ja sen parissa ovat työskennelleet useat sarjakuva-alan legendat, mm. Alan Moore ja Brian Bolland.

Kyseessähän ei ole ensimmäinen kerta, kun Dredd tuodaan valkokankaalle. Vuonna 1995 Danny Cannonin ohjaama ja itse Sylvester Stallonen tähdittämä Judge Dredd sai ensi-iltansa hyvin vaisulla vastaanotolla. Ja syykin oli selvä: elokuva on suoraan sanottuna aivan jäätävää paskaa. Lähinnä Dreddin irvikuvaksi Hollywoodissa vääntynyt perusmäiske ei oikein lämmittänyt edes omana aikanaan muuten kuin visuaalisesti ja ainut positiivinen asia, mitä kyseisestä elokuvasta on jäänyt mieleen, on Chris Cunninghamin varsin eeppinen Mean-Machine Angelin maskeerauksen suunnittelu.

Toimintaelokuva näyttää tällä hetkellä olevan kovin pahassa murroksessa. Kun toisaalta blockbusterit tunkevat katsojiinsa uskomattoman yksiulotteista ja puisevaa mäiskettä kauniissa kuoressa, pinnan alla kurkistelee indiepuolella uudenlainen näkemys toimintaelokuviin. Tästä uudesta tyylistä on ehkä parhaimpana esimerkkinä kriitikkojenkin ylistämä Drive, joka toi varsin perusmuotoisen toimintaelokuvan käsikirjoituksen valkokankaalle draaman keinoin. Yllättävä yhdistelmä toimi ja kun lopputulos olisi voinut pahimmillaan olla Jason Stathamin tähdittämänä ja jonkun perus tuotantotiimin käsissä suoraan-dvd:lle julkaisu, Drive onnistuikin yllättämään katsojat aivan täysin.

Ja tätä samaa on nähtävissä myös Dreddissä. Kerrontatyyli kun on jotenkin niin erilaista. Vaikka Dreddin käsikirjoitus onkin suhteellisen perusmuotoinen, on ohjaaja tuntunut onnistuvan varsin onnistuneesti jäljentämään sarjakuvan hahmojen luonteet ja syventämään niitä jopa alkuperäisestä. Dredd ei toki muistuta ihan Wagnerin alkuperäistä Dreddiä, vaan myöhempien aikojen paljon synkempää lainvalvojaa. Tulokkaana esiteltävä Anderssonkin muistuttaa suuresti esikuvaansa, joskin esitellään vielä kokelaana ja siksi vähän epävarmempana hahmona.

Lavastuksen osaltakin on osuttu suhteellisen kohdalleen. Ylikansoittunut Mega-City 1 näyttää juuri niin ylikansoittuneelta ja ahtaalta kuin olisikin aiheellista odottaa. Likainen ja rähjäinen kaupunki pitää sisällään myös likaisia ja rähjäisiä asukkaita ja kokonaistunnelma onkin varsin luotaantyöntävä joskin paikkapaikoin pelottavan aidontuntuinen. Visuaalisella puolella Dredd onnistuukin kaikista parhaiten: vaikka kyseessä onkin suhteellisen pienen budjetin elokuva (IMDB kertoo arvioiduksi budjetiksi n. 50M dollaria, mikä on naurettavan pieni kun vertaa esim. vaikkapa Avengersin 220M dollarin budjettiin), on komeaa katseltavaa. Kompromisseja on toki jouduttu tekemään, mutta esimerkiksi alun takaa-ajokohtauksen vanhoista pakettiautoista koostuva liikenne on jotenkin uskottavampaa tässä skenaariossa kuin kiiltokuvamaiset, hyperfuturistiset saippuakoteloautot. Erikoistehostepuolella näyttävimmäksi nousee tietenkin Slo-Mo huumeen vaikutusten kuvaaminen ultrahitailla hidastuksillaan ja candymaisilla väreillään.

Yksi asia, mikä Dreddissä yllätti, oli sen väkivaltaisuus ja raakuus. Tokihan tällaisissa toimintaleffoissa miehiä kaatuu kuin heinää niitossa, mutta esitystapa tuntuu olevan paikkapaikoin varsin inhaa. Katuun lässähtäneet ruumiit näytetään varmaan ensimmäistä kertaa elokuvissa ihan kunnolla mössööntyneinä ja sisuksiaan pitkin katua levittäneinä, Slo-Mon vaikutuksen alla luodin osumat näyttävät varsin karsealta repiessään ihmisten päihin reikiä. Taistelut ovat pääosin hyvin aidontuntuisia: ei mitään pitkiä vääntöjä, vaan muutamien sarjatuliryöppyjen jälkeen pystyssä seisoo yleensä korkeintaan kaksi ihmistä, nekin yleensä Tuomareita. Luotien osuminen sattuu ja vaurioittaa, nyrkkitappelussa voi lähteä henki. Toiminta omassa yksinkertaisuudessaan perustelee itse itseään ja antaa oikeutuksen kaikkien raakuuksien näyttämiselle.

Dredd 3D yllätti kyllä minut täysin. Odotin toki vähän massasta poikkeavaa elokuvaa, vaikka paha pelko olikin edellisen elokuvan perusteella. Kyseessä on kuitenkin scifitoiminnan yksi onnistuneimmista teoksista vuosiin. Elokuvasta myös tosin näkyy syitä siihen, miksi elokuvan kotimainen levittäjä, FS-Film, ei ole vakuuttunut sen kaupallisesta potentiaalista: Dredd 3D tarjoilee ronskissa pakkauksessa vähän marginaalisemmalla otteella elokuvaa sellaista genrestä, missä ei ole totuttu ihan hirvittävästi näkemään poikkeuksia perusmuotista. Uskon kuitenkin, että Dredd 3D vetoaa myös tyypillisempien mäiskeiden ystäviin.

Finnkino järjestää huomenna suurimmissa kaupungeissa erikoisnäytöksen kyseisestä elokuvasta. Helsingissä on tällä hetkellä lippuja saatavilla näytökseen enää kaksi, mutta muissa kaupungeissa löytyy vielä paikkoja enemmänkin. Jos vaan suinkin on siis mahdollista, niin mene nyt ihmeessä jo ostamaan lippusi ja mene katsomaan tämä elokuva.

Dredd 3D imdb:ssä
Dredd 3D Finnkinon sivuilla