Juha Vuorinen on tunnettu eräänlaisena suomalaisten teinipoikien J.K. Rowlingina tehtyään jotain sellaista, johon kukaan kirjailija ei ole kotimaassa aiemmin pystynyt. Nettikirjoittelusta alkunsa saanut kirja saavutti hyvin nopeasti suosion nuoren miesten keskuudessa ja sai tämän kirjoja vieroksuvan ryhmän läräilemään innokkaasti Juoppisen sivuja. Muistan itsekin kirjan ilmestymisajoilta, kun kavereiden kanssa luimme toisillemme ääneen kyseistä merkkiteosta. Luinpahan kirjaa jopa äidilleni hysteerisen naurun katkomana. Niinpä olin vähintäänkin riemastunut, kun tämä pissakakkapillupersehuumorin arkkiteos päätettiin muuntaa elokuvaksi.

Elokuvaversion käsikirjoituksesta ja ohjauksesta on vastannut Lauri Majala, jonka käsialaa on myös Juoppiksen taannoinen teatterisovitus. Itse en ole näytelmää nähnyt, mutta kuulemani perusteella hyvin samanlaisesta sovituksesta on kyse tässäkin. Jotenkin tuntuu silti kieroontuneella tavalla oudolta, että tällaisia teoksia käännetään varsinkin teatterimuotoon, teatteria kun on totuttu pitämään korkeakulttuurina. Ja Juoppis ei todellakaan korkeakulttuuria edusta.

Tarinasta en ala sen kummemmin kertomaan, jokainen voi kipaista lähikirjakauppaan ja hakea omakseen tämän kotimaisen kirjallisuuden ehdottoman klassikon. Tunti kahteenkymmeneenviiteen ei tietysti saa koko teosta tungettua, vaikka kuinka yrittäisi ja ihan hyvä toisaalta niin. Osa varsinkin seksiin liittyvistä irtonaisista jutuista onkin jäänyt pois, mutta toisaalta ne vain pitkittäisivät elokuvaa tarkoituksettomasti. Tällainen huumori kun tuskin jaksaisi naurattaa puoltatoista tuntia kauempaa.

Tarinan kerronta on varsin sekavan oloista, mutta se tuntuu istuvan elokuvan yleiseen fiiliksekseen. Välillä surrealismin asteelle pakenevat juoppohulluuskohtaukset antavat hyvää vastapainoa aivottomalle rellestämiselle. Moraalista saarnaamista delerium-kohtausten vakavuudesta riippumatta ei kuitenkaan Juoppis tarjoile elokuvanakaan ja lähes Lynchiä hipovat eteeriset hallusinaatiot ovatkin varsin kieroontuneella tavalla hauska lisä.

Hahmot ovat varsin hyvin siirtyneet valkokankaalle. Varsinkin Kristian on aineellistunut varsin pelottavan tarkasti todelliseksi ihmiseksi eikä myöskään Juhan toinen, ei niin toivottu ystävä, Mikael, ole juurikaan sitä heikompi. Krista Kososen esittämä Tiina jää aavistuksen verran geneeriseksi, mutta on silti siedettävä. Parasta antia on kuitenkin Joonas Saartamon varsin vakuuttava Juha, joka kaikessa ilmeikkyydessään toistuu varsin tarkkana kopiona kirjasta. Jos jotain olisi saanut hahmoihin toivoa vielä lisää, niin Juhan "Mulle ei vittuilla"-asennetta olisi voinut korostaa hieman enemmän, lausetta kun toisellaan lähes jokaisen päivän kohdalla kirjassa. On ollut myös hauska huomata, kuinka tarkasti puvustaja on myötäillyt *Pastori Kärmeen jälkeä olevaa kirjan kuvitusta. En osaisi kuvitella oikein Juhaa mihinkään muuhun asusteeseen, kuin mustaan vaimonhakkaajaan.

Jokin lehtiarvostelu oli antanut *Juoppohullun *Päiväkirjalle yhden tähden. Arvostelussa mainittiin heti alkuunsa, että arvostelija ei ollut kirjaa lukenut. Siinä mielessä olen samaa mieltä, Juoppis tuskin saa keltään kirjaa lukemattomalta juuri yhtä tähteä kummoisempaa arvostelua, varsinkin jos aihepiiri ahdistaa. Mutta niille, jotka pitävät Juha Vuorista oman aikamme Mika Waltarina, elokuva on puhdasta kultaa.

Annan tälle joko 1 tai 9 tähteä. Voitte päättää itse, kumpi on oikea arvio teille.

Ai niin, vielä yksi lause pienenä spoilerina: "Täytyisköhän sun, Juha, mennä nukkuun?" :D

Edit:

Tässä vielä linkki vähän toisenlaiseen näkemykseen. Odotettavissakin oli, että tällainen on ammattikriitikoiden näkemys. Varsinaisena elokuvanahan Juoppis kun ei edusta mitään huippua, arvo tulee lähinnä siitä, että elokuva on varsin onnistunut kirjakonversio valkokankaalle. Ja sen tämä sankari on harvinaisen onnistuneesti onnistunut missaamaan.

http://suomenkuvalehti.fi/blogit/kuvien-takaa/joisin-mielummin-homeista-kiljua-kuin-katsoisin-juoppohullun-paivakirja-elokuvan-toistamiseen

Heti lähtöönsä on aiheellista mainita, että odotukset eivät olleet kovikaan korkealla Hobitin suhteen. Tunnelmaa ovat tuotantovaiheessa latistaneet kovasti mm. ohjaajan vaihtuminen del Torosta Jacksoniin sekä 380 sivuisen kirjan venyminen ensin kahdeksi ja sitten lopulta kolmeksi elokuvaksi. Tältä lähtöasetelmalta siis suurin mielenkiinto kohdistuikin HFR-tekniikkaan, mitä Suomessa ei ole vielä missään elokuvassa aiemmin nähty. On myös syytä mainita, että tämä kirjoitus saattaa sisältää paljon asiavirheitä kirjaan viitatessa, onhan Hobitin lukemisesta itselläni vierähtänyt varmaankin 15 vuotta. Pitäneekin ennen seuraavaa osaa kipaista kirjallinen versio kaupasta ja lukaista, niin asiavirheet pysyvät vähän paremmin kurissa jatkossa. Pahoitteluni jo etukäteen siis tästä.

Itse tarinahan on mielestäni alunperin paljon kevyempi ja selkeästi nuoremmalle yleisölle suunnattu kuin Taru Sormusten Herrasta, ja mielestäni voidaankin puhua hyvällä mielellä nuoren fantasiasta aikuisen fantasian sijaan. Tämä ei kuitenkaan ole ilmeisesti mennyt herra Jacksonille kaaliin, vaan esitystapa on hyvin paljon TSH sarjaa muistuttava. Kirja kun on hyvin suoraviivainen ja suhteellisen nopeatempoisesti etenevä (kun vertaa siis tuohon lähes tylsyyden asteelle venyvään hidassoutuiseen kerrontaan TSH kirjoissa) niin tuntuukin jotenkin oudolta, että sama hidassoutuisuus on tuotu Hobittiin. Tämähän toki johtuu vain yhdestä itsestään selvästä asiasta: kirjassa ei ole riittävästi materiaalia 3:een elokuvaan. Ja samasta syystä tarinaan on myös lisäilty paljon ylimääräistä: empä esimerkiksi muista ollenkaan, että Hobitissa olisi missään vaiheessa edes mainittu örkkejä, tässä elokuvassa ne taas on tuotu varsin keskeiseenkin osaan.

Jos muistini ei petä ihan täysin, niin siihen nähden, että on tulossa vielä kaksi elokuvaa, kirjan tarinasta kerrottiin todella paljon tämän elokuvan aikana. Vähän ihmetyttääkin, että mitä viimeisen 3:n tunnin aikana oikein aiotaan kertoa, jos saman verran tarinaa tuupataan seuraavaan elokuvaan. Ehkäpä Peter Jackson sittne tekee viimeisestä elokuvasta tunti 20 minuuttia pitkän. Tai ehkäpä ei. Pitkittäminen näkyy elokuvassa pitkinä maisemapanerointeina, mutta myös positiivisena yllätyksenä, mitä jäin kaipaamaan TSH elokuvissa: Tolkienin maailman kuvan maalailussa keskeisessä osassa ovat olleet kaikissa kirjoissa eri kansojen laulut ja niitä kuultiinkin paljon enemmän kun TSH elokuvissa. Ja se oli hyvä se.

Näyttelemisen puolesta tarjolla on keskinkertaista suorittamista. Vaikka kovasti pidänkin Martin Freemanista, joka siis näyttelee Bilboa tässä elokuvassa sekä Ian McKellenistä (Gandalf), ovat heidän suorituksensa varsin mitäänsanomattomia. Mielenkiintoisimmiksi hahmoiksi suoritusten kautta nousevatkin mielestäni Hobbitissa Sylverster McCoyn varsin sopivan höperön oloinen Radagast Ruskea, josta tulee vahvasti mieleen David Jasonin roolisuoritus Rincewindinä taannoisessa Terry Pratchett filmatisoinnissa The Color of Magic, sekä tietysti Andy Serkisin aina yhtä loistava roolisuoritus digitaalisena Klonkkuna, joka on saatu tällä kerralla vieläkin eläväisemmäksi kuin aiemmin. Kääpiöt jäävät kaikki hyvin laimeaksi eikä yhdenkään (tietenkin Thorin Tammikilpeä lukuunottamatta) persoonaa tuoda oikein millään lailla esiin. Tokihan se on vaihea tuoda tuollaisen lauman hahmoja esiin yksi kerrallaan, mutta aikaa siihen olisi tässä tuotannossa riittänyt ihan riittämiin. Yksi juttu oli kuitenkin hauska huomata: "when you reach max level, you stop levelling" (katso kuva). Toisin kuin Ian McKellen, Sean Conneryn tavoin Christopher Lee on näyttänyt lakkaavan ikääntymästä ja näyttääkin Sarumanina uskottavasti jopa nuoremmalta kuin aiemmin. Ja tämä on hämmentävää, kun muistan koko elämäni ajalta Christopher Leen olleen vanha, charmikas mies.

Sitten siihen tekniikkaan. Hobittihan on käsittääkseni ensimmäinen täyspitkä elokuva, joka on toteutettu kokonaan HFR-tekniikalla. HFR tulee sanoista High Frame Rate, joka on hyvin itsensä selittävä. Elokuva esitetään siis korkeammalla kuvataajuudella, Finnkinolla tämä tarkoittaa frameraten kasvua 24:stä 48:aan. Uuden tekniikan myötä elokuvateatteri on joutunut myös uusimaan 3D-lasinsa ja HFR-lasit ovatkin passivise, ilmeisesti pyöröpolarisoidut lasit. Etuutena passivisissa laseissa on tietenkin sähköttömyys, mikä sekä keventään laseja että myös tekee niistä paljon toimintavarmemmat. Uudet lasit istuivatkin varsin mukavasti silmälasejen päälle eivätkä pahemmin painelleet näinkin pitkän elokuvan aikana. Perinteiseen pysty-vaaka polarisaatioon nähden pyöröpolarisaatio tuo myös sen etuuden, että pään kallistaminen ei riko 3D-efektiä. Tässä panostus onkin mennyt todella kohdalleen Finnkinolla, iso plussa siitä.

HFR kuva on vähän outoa katsella ensialkuun. Kaikki tuntuu olevan jotenkin nopeutettua ja liian terävää, kun lähes kaikki motionblur jää pois. Mielestäni pitäisikin miettiä elokuvan tuotantovaiheessa, että pitäisikö motionblurria lisätä jälkikäsiittelynä kuvaan, nyt kun sen puute saa sellaisen tunnelman, että kaikki olisi kuvattu studiossa (joka varmasti pitääkin paikkansa pääosin, mutta illuusio todellisuudesta jää siksi hyvin vajavaiseksi). Hämmentävää myöskin on, että uutta tekniikkaa ei ole oikein käytetty hyväksi Hobitissa: vaikka tekniikka suorastaan huutaa järjettömiä hidastuksia ja nopeatempoista kameran kuljetusta, näitä ei Hobitissa ei nähdä. Myöskin käsivaralta (lue: stedicamilla) kuvatut osiot kaipaavat selkeästi vielä harjoittelua HFR-tekniikan myötä. Pienimmätkin tärähdykset näkyvät välittömästi kuvassa, mikä taas antaa hyvin äkkiä todella halvan fiililksen. Silmä kuitenkin tottuu lähes kolmituntisen elokuvan aikana nopeaan framerateen ja ärsyttävät pikkupiirteet jäävät taustalle.

Toinen ärsyttävä piirre, minkä epäilen johtuvan framejen lyhyestä valotusajasta (ja siitä johtuvasta runsaan valon käytöstä) on syvyysvaikutelman vähentyminen. 3D:tä olennaisempaa syvyysvaikutelman kannalta on syvyyden epätarkkuus, joka on tässä elokuvassa monissa kohdin paljon vähäisempää, kuin mitä on tottunut. Tämä aiheuttaakin aivoissa ikävän ristiriidan monissa kohden, kun varsinainen 3D antaa kuvaa syvyysvaikutelmasta vaikka itse kuva ei sitä tee. 3D on muuten elokuvassa varsin laadukasta, vaikkakin sen hyödyntäminen tehosteena onkin aika vähäistä mm. lasin vääristymiä ja vesisadetta lukuunottamatta. Tuntuukin tänä päivänä aika pitkälti siltä, että alkuvaiheen 3D:llä revittelyn jälkeen, kolmiulotteisuudesta on tullut vain pakollisuus blockbustereissa eikä sillä edes yritetä tuoda mitään sen kummempaa lisäarvoa elokuvaan.

Kyllähän Hobitista siltikin löytyy paljon hyvääkin. Valitettavasti ne hyvät asiat ovat esitelty jo aiemmissa TSH elokuvissa, eikä siksi mikään hyvä tunnu oikein miltään. Lavastus on paikkapaikoin varsin näyttävää, joskin (en tiedä sitten johtuuko juuri tuosta HFR:n tarjomasta studiomaisuudesta) varsinkin elokuvan intron aikana lavasteet näyttävät välillä kovin paperimassa+maalimaisilta. Tietokonegrafiikka on ensiluokkaista, mutta muutahan ei tänä päivänä voi oikeastaan odottaakaan tämän kalibeerin elokuvilta.

Hobitti on heikko/keskiverto Hollywood blockbuster. Se tarjoaa alusta loppuun keksinkertaisuuksia ja varmasti suututtaa aikamoisen joukon kirjaa rakastaneita. Jos siis TSH tuntui mauttomalta parodialta alkuperäisestä tarinasta, niin tästä elokuvasta ei saa kuin pahan mielen. Hobitti on suunnilleen niin huonoa, kuin tällä budjetilla voidaan päästää tuotantokoneistosta läpi. Ja silti jostain kumman syystä odotan seuraavaa osaa...

Annan tälle IMDB:ssä 5/10 tähteä.

Vaikka scifi onkin varsin marginaalinen genre elokuvien saralla, välillä siltäkin saralta tulee varsin massiivisella budjetilla tehtyjä toimintaelokuvia. Jos nyt perus supersankarimäiskeet jätetään pois, niin viime vuosien eeppisimpien budjettien mäiskintöjä ovat edustaneet Mattelin lelusarjaan perustuvat Transformes-mäiskinnät, joiden ensimmäinen osa olikin varsin onnistunut ihan jo skidinä näitä jättirobotteja fanittaneen silmissäkin. Jälkimmäisistä en sitten olekkaan enää niin samaa mieltä. Jättiläismäisiä robotteja tarjoilee myös ensi kesän varmasti yksi suurimmista hiteistä, kun nykyään pääosin fantasian ja sarjakuvafilmatisointien parissa pääasiassa kunnostautuneen, meksikolaissyntyisen Guillermo del Toron ohjaama muukalaishyökkäyselokuva, Pacific Rim saapuu elokuviin. Ensi-ilta Pacific Rimmillä on Yhdysvalloissa 13.7. ja sen verran ison kalibeerin elokuvasta on kysymys, että eiköhän se ensi-ilta myös täällä ole samoilla nurkilla.

Trailerin perusteella tarina vaikuttaa seuraavanlaiselta: muukalaiset hyökkäävät Tyynenmeren pohjassa olevan portaalin kautta ihmiskunnan kimppuun ja ihmiskuntaa puolustamaan on dedikoitu joukko erehdyttävästi piirteitä Neon Genesis Evangelionista ja Transformersista lainaavilla taisteluroboteilla puolustava eliittijoukko. Hirviöt ovat lentotukialuksen kokoisia, Gloverfield-hirviöitä, jotka näyttävät pistelevän heittämällä poskeensa Amerikan länsirannikon kaupunkeja. Varsin yllätyksellinen tai mitään elämää suurempia juonikäänteita tarjoava elokuvahan ei Pacific Rim ole, mutta sentään teknologiapornoa näyttää sentään olevan tarjolla varsin runsaassa mittakaavassa.

Mielikuvan luominen trailerin perusteella on yleensä iso virhe, moni leffa kun on jo osoittanut sen olevan vähintään tyhmää. Mutta suuntaa traileri varmsti kuitenkin antaa tulevasta. Katsokaa itse:

Huh. Moneen otteeseen olen jo menettänyt kaikki toiveet William Gibsonin ehkä tunnetuimman teoksen, ehkä maailman tunnetuimman kyberpunk-kirjan, Neurovelhon, filmatisoinnin toteutumisen suhteen. Projektiahan väännetään indie-rahoituksella, eli suuret elokuvayhtiöt eivät osallistu rahallisesti elokuvan tuotantoon. Projektin takana on Seven Arts niminen pienehkö brittiläis-amerikkalainen indie-lafka, jonka tuotokset ovat tähän päivään asti ainakin olleet suhteellisen pienimuotoisia. Mistään varsinaisesta jättibudjetin elokuvasta ei Neuromancerin kohdallakaan ole kysymys, elokuvaa kun tehdään noin 60M dollarin budjetilla. Pienestä budjetista ei kannata kuitenkaan aina kauhistua, Dredd 3D tehtiin noin 50M dollarin budjetilla, eikä elokuvasta ole moitteen sanaa. Tuottajana leffassa toimii varsin järeän mittakaavan Lorenzo di Bonaventura, jonka tunnetuimpia tuotoksia viime vuosilta ovat varmasti Michael Bayn yhtäjaksoista tulipalloa alusta loppuun kuvaavat Transformers-elokuvat.

Projektiin on vuosien varrella yhdistetty milloin mitäkin ohjaajaa ja näyttelijää, mutta tämän hetkisen tiedon mukaan Neuromancerin tulee ohjaamaan Ehkä parhaiten Kuutio (Cube, 1997) scifijännäristään. Viime vuosinahan mies kunnostautui Splice nimisen tieteelläpelottelun myötä, joka tosin oli varsin lattea peruskauhupaukutus vaikka elokuvan alku lupailikin varsin nerokasta scifiä.

Neurovelhon on sanottu olevan SE scifikirja, jota ei pitäisi ikinä tehdä elokuvaksi. Paineet ovatkin siis Natalilla korkealla elokuvan onnistumisen suhteen. Neurovelhohan on tosiaan kyberpunkin arkkiteos, johon suhteellisen usein kaikkia genren kirjoja verrataan. Gibsonin lähes runollinen tyyli kirjoittaa tuskin toistuu millään lailla valkokankaalle, mutta sentään varsin eeppinen tarina toivottavasti toistuu sellaisenaan.

Toisena tuotantoyhtiönä Neuromancerin kanssa puuhastelee GFM Films, jonka sivuilla onkin julkaistu jo pari kuukautta sitten ensimmäinen konseptikuva elokuvasta. Kuva on jo aiemmin mm. Splicen yhteydessä Natalin kanssa työskennelleen Amro Attian käsialaa. Attian henkilökohtaisilta sivuilta löytyy myös toinen kuva, joka tarjoilee hieman paremmin yleistunnelmaa mustanpuhuvasta scifileffasta.

GMF varmisti myös uutisfeedissään, että Neuromancerin kahta keskeistä roolia on tarjottu varsin nimekkäille näyttelijöille: Armitagen rooliin havitellaan Liam Neesonia ja Mark Wahlbergille on tarjottu varsinaisen päähenkilön, Casen, roolia. Wahlberg vähän epäilyttää, en ole oikein koskaan ollut vakuuttunut miehen näyttelijän lahjoista, mutta Neeson kuulostaa enemmän kuin hyvältä. Toivottavasti miehellä riittäisi itsellään innostusta tämän elokuvaprojektin saralle.

Mutta itse asiaan, eli ne konseptikuvat. Olkaapa hyvä:

Finnkino tarjoilee Helsingissä vähän monipuolisemmin elokuvia kinopalatsissa kuin eepisessä, monoliittimaisessa blockbusterareenassa, Tennispalatsissa. Kinopalatsi onkin profiloitunut vähän pienempien elokuvien kodiksi ja sitä kautta varsinkin indieleffojen päänäyttämöksi.

Skotlantilaista indie-elokuvaa edustaakin Enkelten Siivu (The Angels's Share) nimeä kantava komidraama, joka kertoo tarinan laumasta skotlantilaisia pikkurikollisia. Porukka saa yhteiskuntapalvelun toiminnanvetäjän opastuksen myötä maun viskiin ja ajautuvat sitä myötä aikamoiseen seikkailuun.

Jossain tuli vastaan varsin epäonnistunut vertaus, missä elokuvaa nimitettiin Skotlannin Trainspottingiksi. Tässä nimittelyssä on pari sudenkuoppaa: Ensinnäkin: Trainspotting on yhtä skotlantilainen elokuva kuin tämäkin, tapahtumat, kirjoittaja ja osa näyttelijöistäkin ovat skotlantilaisia (ihan oikeasti, katsooko kukaan enää elokuvia ennen kuin vertaa?) ja toiseksi: kyseessä ei ole lähellekkään niin raivokkaan revittelevä musta komedia, kuin trainspotting, vaan kyseessä on ihan eri genren elokuva.

Kyseessä ei siis ole revittelevä musta komedia, vaan mustanpuhuva draamakomedia. Ensimmäisen puoli tuntia tuntuu jopa, että komediallinen elementti on jätetty elokuvasta kokonaan pois ja kyseessä on pelkästään mustanpuhuva ja haudanvakava draama yhteiskunnan hylkiöistä. Tapahtumien lähtiessä käyntiin komediallinen elementti kuitenkin hiipii pikkuhiljaa elokuvaan mukaan ja kiihtyy kiihtymistään elokuvan loppua kohden. Tämä varsin erikoinen kerrotatyyli toimii ihan uskomattaman hyvin ja elokuva tuntuukin kokoajan vain paranevan loppua kohden. Enkelten siivu yhdistelee taitavasti eri elokuvagenrejen parhaita piirteitä ja poikkeuksellisen onnistuneesti on samanaikaisesti synkkä, hauska ja lämminhenkinen.

Vaikka päänäyttelijäkaarti onkin suhteellisen tuoretta verta, on joukkoon saatu mahdutettua myös pitkänlinjan tunnetumpiakin näyttelijöitä. Näyttelijäsuoritukset ovat kautta linjan varsin onnistuneita ja hahmot kohtuullisen uskottavia.

Enkelten siivu on varsinainen helmi indie-leffojen joukossa. Suosittelen.

Joulu tulee ja lomakauden pakolliset animaatiot sen mukana. Yleensähän joka joulu jokin vuodenaikaan liittyvä animaatio tulee ainakin jommalta kummalta suurelta animaatiostudiolta (Disney-Pixar tahi Dreamworks) ja tänä vuonna aiheen mukaisen animaation tuuppasi ulos näistä kahdesta jälkimmäinen, Pixarin tuodessa jouluksi Finding Nemo sarjan kolmannen osan. Ihan perus "paulipelastaajoulun"-henkisestä perusanimaatiosta ei kuitenkaan ole kysymys, vaan tällä kertaa on Dreamworksin lähtökohtana ollut jo jonkin aikaa muodissa ollut satuhahmojen yms. kierrättäminen (oletteko koskaan nähneet vaikkapa Shrek tai Tapaus Punahilkka elokuvia?). Mistään siis varsin uudesta ideasta sinänsä ei ole kysymys, vaikkakin asetelma on varsin persoonallinen: Joulupukki, Nukkumatti, Hammaskeiju ja Pääsiäispupu muodostavat kuu-ukon valitseman eliittijoukon, jonka tehtävänä on suojella lapsia. Kun paha Mörkö toteuttaa katalat suunnitelmansa, tarvitsee joukko vahvistusta. Vahvistukseksi kuu-ukko valitseekin tehtävään vastentahtoisen Pakkasukon.

Dreamworksin tarina on varsin monipuolinen vaikkakin lastenelokuvalle hyvin tyypillisen ennalta-arvattava. Menoa ja meininkiä kuitenkin riittää alusta loppuun, Viisi legendaa kun etenee varsin toimintafilmihenkisellä tarinankerronnalla alusta loppuun.

Huumoriahan aina pitää olla animaatioissa, sehän on selvä. Eivät lapset jaksa katsoa mitään haudanvakavaa murjotusta. Vitsit tuntuvat uppoavan myös vähän aikuisempaan väkeen (ainakin itselleni putosivat jutut paikkapaikoin varsin makeasti) ja goofball-huumori on pidetty riittävän kurissa sen pysyäkseen hauskana.

Äänirooleissa kuullaan varsin nimekäs kaarti Hollywoodin ykkösnimiä. Itse pääroolissa Pakkasukkona toimii Chris Pine (Star Trek), muita mainittavia nimiä ovat mm. Hugh Jackman ja Alec Baldwin. Parhaimman roolisuorituksen kuitenkin vetää Pitch Boogeymanina eli Mörkönä Jude Law, joka on saanut itsestään ulos varsin mustanpuhuvan äänen.

Viisi Legendaa on suhteellisen tavallinen animaatio, joka jaksaa naurattaa kuitenkin alusta loppuun saakka. Se ei ole mikään varsinainen klassikko, mutta tarjoaa vähän vaihtoehtoista viihdettä jouluisella teemalla.