keskiviikko 24. heinäkuuta 2013
Kirja: William Gibson - Mona Lisa
Sprawl trilogian viimeinen osa niputtaa yhteen kahden ensimmäisen osan tarinat. Siinä missä Neurovelho ja Kreivi Nolla ovat itsenäisiä teoksia ja toimivat sellaisenaankin yksinään, Mona Lisa on hyvin tarkasti aiempiin kirjoihin tukeutuva päätöstarina.
Vaikka varsinaiset päähenkilöt ovatkin pääosin uusia tuttavuuksia, vilisee Mona Lisa tuttuja nimiä aiemmista kirjoista. Aikaa Kreivin Nollan tapahtumista on kulunut melkein vuosikymmen ja vaikka pintapuolisesti maailman onkin hyvin saman näköinen, kyberavaruuden taustalla on tapahtunut paljon muutosta. Jockeyt puhuvat "siitä kun kaikki muuttui" ja tämän ilmiön taustoja hinkataankin Mona Lisassa varsin tarkasti.
Myös Mona Lisassa Gibson kertoo monta tarinaa: Yakuza-pomon tytär toimitetaan turvaan Englantiin, teini-ikäinen narkkarihuora Mona taas kalliille plastiikkakirurgille. Simstim-tähdeksi noussut Angie Michell kieriskelee menneisyydensä ja nykyisyydensä välissä tietämättä, että hänen päänsä menoksi juonitaan. Koiran Autiudella sijaisevalle tehtaalle toimitetaan omituiseen laitteeseen kiinnitetty koomapotilas, joka aiheuttaa tehtaalla paljon hälinää.
Kuten Kreivi Nollassakin, tarinat pikkuhiljaa kietotuvat toisiinsa ja etenevät kohti eeppistä loppuratkaisua. Juonittelua on tiedossa monelta osin ja salaisuudet aukeavat pikkuhiljaa. Ja tokihan sieltä taas vähitellen taustalta keskeiseen osaan nousee sama Tessier-Ashpoolin teollisuusimperiumin raato ja pikkuhiljaa vastaus löytyy kaikkiin niinhin kysymyksiin, mitä trilogia jätti auki aiemmissa osissa.
Kirjasta löytyy muutamia todellisia hyvälle scifille tyypillisiä "ihmetyksen tuntua" (eng. sense of wonder) tarjoilevia hetkiä, ehkä suurimpana (SPOILER ALERT!!) luku Angie Michellin todellisuuden sekoittumisesta kyberavaruuteen. Nämä hetket ovat juuri sitä, miksi luen scifiä.
Päätösosa ei ehkä yllä ihan Kreivi Nollan asteelle, mutta on saumaton huipentuma koko tarinalle. Tarinan päätös ei tosin kovinkaan yllättävä, mutta se on omalla laillaan hyvin täydellinen ja lopullisen oloinen.
--
Usein, kun keskustelen ihmisen kanssa scifistä, nousee esiin vahva väärin ymmärrys siitä, mitä kyberpunk todellisuudessa on. Monilla on sellainen vahva käsitys siitä, että Mad Max henkinen post-apocalyptic scifi on kyberpunkkia ja että kyberpunkissa kaiken pitäisi olla jotenkin kotitekoista ja rähjäistä. Vaikka varsinkin tässä viimeisessä osassa tuotakin puolta esitellään, mielestäni silloin ei kuitenkaan ole kysymys kyberpunkista. Kyberpunk on yhteiskunnallista ja teknologiakeskeistä scifiä, joka ammentaa voimaansa mm. ihmisen ja koneen välisen rajan hämärtymisestä ja uuden uljaan yhteiskunnan synkemmistä piirteistä. Se ei ole ruosteisia autoja aavikolla ja koiranruuan syömistä kylmänä suoraan purkista vaan se on kromin hehkuista teknopornoa pitkälle viedyllä estetiikantajulla ja yhteiskunnan reformin hekumaa ja dekadenssia. Kyberpunk on niin paljon enemmän, se on samalla optimistista ja pessimististä näkymää tulevasta, se on rumuuden ja kauneuden estetiikan tanssia käsi kädessä. Mutta ennen kaikkea se on ylistystä teknologialle.
Vaikka varsinaiset päähenkilöt ovatkin pääosin uusia tuttavuuksia, vilisee Mona Lisa tuttuja nimiä aiemmista kirjoista. Aikaa Kreivin Nollan tapahtumista on kulunut melkein vuosikymmen ja vaikka pintapuolisesti maailman onkin hyvin saman näköinen, kyberavaruuden taustalla on tapahtunut paljon muutosta. Jockeyt puhuvat "siitä kun kaikki muuttui" ja tämän ilmiön taustoja hinkataankin Mona Lisassa varsin tarkasti.
Myös Mona Lisassa Gibson kertoo monta tarinaa: Yakuza-pomon tytär toimitetaan turvaan Englantiin, teini-ikäinen narkkarihuora Mona taas kalliille plastiikkakirurgille. Simstim-tähdeksi noussut Angie Michell kieriskelee menneisyydensä ja nykyisyydensä välissä tietämättä, että hänen päänsä menoksi juonitaan. Koiran Autiudella sijaisevalle tehtaalle toimitetaan omituiseen laitteeseen kiinnitetty koomapotilas, joka aiheuttaa tehtaalla paljon hälinää.
Kuten Kreivi Nollassakin, tarinat pikkuhiljaa kietotuvat toisiinsa ja etenevät kohti eeppistä loppuratkaisua. Juonittelua on tiedossa monelta osin ja salaisuudet aukeavat pikkuhiljaa. Ja tokihan sieltä taas vähitellen taustalta keskeiseen osaan nousee sama Tessier-Ashpoolin teollisuusimperiumin raato ja pikkuhiljaa vastaus löytyy kaikkiin niinhin kysymyksiin, mitä trilogia jätti auki aiemmissa osissa.
Kirjasta löytyy muutamia todellisia hyvälle scifille tyypillisiä "ihmetyksen tuntua" (eng. sense of wonder) tarjoilevia hetkiä, ehkä suurimpana (SPOILER ALERT!!) luku Angie Michellin todellisuuden sekoittumisesta kyberavaruuteen. Nämä hetket ovat juuri sitä, miksi luen scifiä.
Päätösosa ei ehkä yllä ihan Kreivi Nollan asteelle, mutta on saumaton huipentuma koko tarinalle. Tarinan päätös ei tosin kovinkaan yllättävä, mutta se on omalla laillaan hyvin täydellinen ja lopullisen oloinen.
--
Usein, kun keskustelen ihmisen kanssa scifistä, nousee esiin vahva väärin ymmärrys siitä, mitä kyberpunk todellisuudessa on. Monilla on sellainen vahva käsitys siitä, että Mad Max henkinen post-apocalyptic scifi on kyberpunkkia ja että kyberpunkissa kaiken pitäisi olla jotenkin kotitekoista ja rähjäistä. Vaikka varsinkin tässä viimeisessä osassa tuotakin puolta esitellään, mielestäni silloin ei kuitenkaan ole kysymys kyberpunkista. Kyberpunk on yhteiskunnallista ja teknologiakeskeistä scifiä, joka ammentaa voimaansa mm. ihmisen ja koneen välisen rajan hämärtymisestä ja uuden uljaan yhteiskunnan synkemmistä piirteistä. Se ei ole ruosteisia autoja aavikolla ja koiranruuan syömistä kylmänä suoraan purkista vaan se on kromin hehkuista teknopornoa pitkälle viedyllä estetiikantajulla ja yhteiskunnan reformin hekumaa ja dekadenssia. Kyberpunk on niin paljon enemmän, se on samalla optimistista ja pessimististä näkymää tulevasta, se on rumuuden ja kauneuden estetiikan tanssia käsi kädessä. Mutta ennen kaikkea se on ylistystä teknologialle.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti