Sprawl trilogian viimeinen osa niputtaa yhteen kahden ensimmäisen osan tarinat. Siinä missä Neurovelho ja Kreivi Nolla ovat itsenäisiä teoksia ja toimivat sellaisenaankin yksinään, Mona Lisa on hyvin tarkasti aiempiin kirjoihin tukeutuva päätöstarina.

Vaikka varsinaiset päähenkilöt ovatkin pääosin uusia tuttavuuksia, vilisee Mona Lisa tuttuja nimiä aiemmista kirjoista. Aikaa Kreivin Nollan tapahtumista on kulunut melkein vuosikymmen ja vaikka pintapuolisesti maailman onkin hyvin saman näköinen, kyberavaruuden taustalla on tapahtunut paljon muutosta. Jockeyt puhuvat "siitä kun kaikki muuttui" ja tämän ilmiön taustoja hinkataankin Mona Lisassa varsin tarkasti.

Myös Mona Lisassa Gibson kertoo monta tarinaa: Yakuza-pomon tytär toimitetaan turvaan Englantiin, teini-ikäinen narkkarihuora Mona taas kalliille plastiikkakirurgille. Simstim-tähdeksi noussut Angie Michell kieriskelee menneisyydensä ja nykyisyydensä välissä tietämättä, että hänen päänsä menoksi juonitaan. Koiran Autiudella sijaisevalle tehtaalle toimitetaan omituiseen laitteeseen kiinnitetty koomapotilas, joka aiheuttaa tehtaalla paljon hälinää.

Kuten Kreivi Nollassakin, tarinat pikkuhiljaa kietotuvat toisiinsa ja etenevät kohti eeppistä loppuratkaisua. Juonittelua on tiedossa monelta osin ja salaisuudet aukeavat pikkuhiljaa. Ja tokihan sieltä taas vähitellen taustalta keskeiseen osaan nousee sama Tessier-Ashpoolin teollisuusimperiumin raato ja pikkuhiljaa vastaus löytyy kaikkiin niinhin kysymyksiin, mitä trilogia jätti auki aiemmissa osissa.

Kirjasta löytyy muutamia todellisia hyvälle scifille tyypillisiä "ihmetyksen tuntua" (eng. sense of wonder) tarjoilevia hetkiä, ehkä suurimpana (SPOILER ALERT!!) luku Angie Michellin todellisuuden sekoittumisesta kyberavaruuteen. Nämä hetket ovat juuri sitä, miksi luen scifiä.

Päätösosa ei ehkä yllä ihan Kreivi Nollan asteelle, mutta on saumaton huipentuma koko tarinalle. Tarinan päätös ei tosin kovinkaan yllättävä, mutta se on omalla laillaan hyvin täydellinen ja lopullisen oloinen.

--

Usein, kun keskustelen ihmisen kanssa scifistä, nousee esiin vahva väärin ymmärrys siitä, mitä kyberpunk todellisuudessa on. Monilla on sellainen vahva käsitys siitä, että Mad Max henkinen post-apocalyptic scifi on kyberpunkkia ja että kyberpunkissa kaiken pitäisi olla jotenkin kotitekoista ja rähjäistä. Vaikka varsinkin tässä viimeisessä osassa tuotakin puolta esitellään, mielestäni silloin ei kuitenkaan ole kysymys kyberpunkista. Kyberpunk on yhteiskunnallista ja teknologiakeskeistä scifiä, joka ammentaa voimaansa mm. ihmisen ja koneen välisen rajan hämärtymisestä ja uuden uljaan yhteiskunnan synkemmistä piirteistä. Se ei ole ruosteisia autoja aavikolla ja koiranruuan syömistä kylmänä suoraan purkista vaan se on kromin hehkuista teknopornoa pitkälle viedyllä estetiikantajulla ja yhteiskunnan reformin hekumaa ja dekadenssia. Kyberpunk on niin paljon enemmän, se on samalla optimistista ja pessimististä näkymää tulevasta, se on rumuuden ja kauneuden estetiikan tanssia käsi kädessä. Mutta ennen kaikkea se on ylistystä teknologialle.

Sprawl trilogian toisessa osassa Gibson pääsee tosissaan vauhtiin. Siinä missä Neurovelho oli suhteelisen tiivis tarina, levittäytyy Kreivi Nolla huomattavasti laajemmaksi. Ja tarjolla on se tarinankerronnallinen herkku, mikä sai minut aikoinaan rakastumaan Gibsonin kirjoihin: Kreivi Nolla ei ole vain yksi tarina, vaan nippu toisistaan lähes irtonaisia tarinoita, jotka niputtuvat loppua kohden yhteen.

Kreivi Nolla esittelee kunnolla sen maailman, mikä tunnetaan gibsonilaisena kyberpunkkina. Suuryhtiöt käyvät sotaa ja hallitsevat maailmaa, tiedemiehistä käydään veristä kauppaa. Yhteiskuntaluokkien välinen kuilu on kasvanut lähes ylipääsemättömäksi ja pohjamudassa muhivat rikolliset ja voimakkaat alakulttuurit. Tämä maailmankuva pistääkin mielikuvituksen laukkaamaan ja se on selkeästi toiminut innoittajana monelle toisellekin kirjailijalle.

Gibsonin välillä lähes runolliselle asteelle venyvä kielenkäyttö maalailee välillä hyvin abstraktejakin kielikuvia vertausten muodossa. Luin kirjasarjan suomennettuna, mutta myös alkukieliset versiot ovat minulle tuttuja ennestään. Monet lauseet pysäyttävätkin lukijan oikein hämmästelemään, mitä kirjailija oikein tahtoi sanoa. Vai mitä mieltä olette:

The box was a universe, a poem, frozen on the boundaries of human experience

Kirjan näennäiset päähenkilöt ovat varsin sekalainen sakki: Kaunis taide-ekspertti Marly päätyy superrikkaan Virekin palkkaamana jäljittämään  omituista taideteosta. Bobby haluaisi olla ihan oikea konsolijockey ja sattumalta ajautuu ajamaan pätkän varsin merkityksellistä softaa, joka ajaa nuoren miehen elämän muutokseen. Kokenut palkkasoturi Turner palkataan Kalkuttassa tapahtumeen palasiksi räjähtämisen jälkeen hoitamaan tiedemiehen loikkausta yhtiöltä toiselle, mutta kaikki ei mene ihan suunnitelmien mukaan. Nämä henkilöt kuitenkin ovat toissijaisia päähenkilöitä. Kirjan edetessä loppuaan kohden on taas mitä ilmeisemmin selvää, että tarinaa kerrotaan jostain suuremmasta. Ja entisen Tessier-Ashpoolin teollisuusimperiumin perilliset nousevat taaskin lopulta tarinan merkittävimpään rooliin.

Olen aina pitänyt Neurovelhoa jotenkin harjoitusteoksena ja vähän liian suoraviivasena, kun vertaa kahteen muuhun Sprawl-kirjaan. Kreivi Nolla tarjoilee sitä oikeaa kyberpunkkia antaumuksella alusta loppuun paljon laajemmassa skaalassa ja kyseessä onkin mielestäni SE teos koko genressä.

5/10 tähteä.

Ryöstöleffojen ja veijarikomedioiden joukosta on aika aika ajoin noussut varsin päteviä elokuvia. Näistä ehkäpä viimeisen reilun vuosikymmenen ajatalta parhaiten muistetaan Steven Sodenberghin Ocean's Eleven/Twelve/Thirteen elokuvat, joissa vanhaa veijariperinnettä vaalittiin hyvin perinteisen kaavan mukaan varsin viihteellisellä otteella. Samaan nyt yrittää päästä myös uutuuselokuva Suuri Puhallus, jossa ammattiryöstäjien sijasta rötöksiä tehtailee joukkio taikureita.

Nuoremman polven näyttelijöiden (Jessen Eisenberg, Dave "Jamesin veli" Franco, Isla Fisher) rinnalle on elokuvaan saatu myös pari pitkän linjan varsin nimekästä näyttelijää. Michael Cainen ja Morgan Freemanin rooleista paistaakin vuosien mittaan kertynyt kokemus, joskin täytyy kyllä myöntää, että kummankin konkarin roolisuoritukset ovat viime vuosina olleet lähinnä saman hahmon toistamista. Ei sekään niin paha asia toki ole silloin, kun rooli kirjoitetaan tällaisen arkkityypin ympärille, mm. Johnny Depp on asian varsin loistavasti todistanut erilaisilla hieman hölmöillä sankarihahmoillaan. Ja samoinhan käy myös näiden konkarien kanssa: sedät jaksaa heilua perinteseen tapaan. Mukana joukossa on myös yksi takavuosien suosikkini Woody Harrelson sekä mm. Bruce Bannerin roolista The Avengers elokuvasta tunnettu Mark Ruffalo (juuri se "kolmas Hulk"). Näyttelijätyö on pääosin suhteellisen keskinkertaista muilta osin.

Tämän genren elokuvissahan on hyvin tyypillistä sama kaava: ensin päädytään jostain syystä tilanteeseen, jossa ryöstön tekeminen on joko pakollista tai äärimmäisen houkuttelevaa. Sitten suunnitellaan, toteutetaan ja sen jälkeen sitten yritetään huijata katsojaa loppumetreille asti. Kunnes sitten tulee loppu, jossa väännetään rautalangasta kaikki se, miten ja miksi asiat sitten menivät niin kuin menivät. Ja ryöstäjät pääsevät aina voitolle ja pälkähästä. Ja täysin identtistä kaavaahan tämäkin elokuva noudattaa, joskin vähän heppoisemmin kuin useat muut genren edustajat. Tarkkasilmäinen huomaa miten temput tehdään eikä se "yllättävä loppuratkaisukaan" niin kovin yllättävä ole, jos viitsii vähän keskittyä elokuvaan. Ratkaisua kun hierotaan naamaan koko elokuvan ajan ihan ensimmäisistä sanoista asti.

Suuri puhallus ei herätä kovinkaan suuria tunteita. Se on keskiverto elokuva, joka valitettavasti tulee hukkunmaan ylitarjonnan massaan. Hyvä yritys, mutta kaikki tuntui jäävän vähän vajaaksi.

Suuri Puhallus @ IMDB 

7/10 tähteä

Ensimmäinen Itse Ilkimys elokuva meni meiltä vähän ohi muutama vuosi sitten. Osittain saattoi olla syynä eräänlainen kyllästyminenkin, muutama vuosi sitten kun animaatioiden sisällöllinen laatu tuntui rypevän pohjamudissa. Päädyimme kuitenkin katsomaan DVD-julkaisun jälkeen kyseisen animaation ja yllätyimme positiivisesti: animaatiossahan tuntui olevan runsaasti humoristista sisältöä, joka jaksoi naurattaa ihan koko elokuvan ajan.

Ensimmäinen teaser trailer (yllä) sitten Itse Ilkimys 2:sta saikin odotukset nousemaan korkealle. Jo ensimmäisessä osassa olivat nämä päähahmo Grun kätyrit varsin suuressa osassa vaikuttamassa elokuvan viihteellisyyteen ja tämä teaser tarjoilikin aimo annoksen juuri tätä kätyrihuumoria. Päädyinpähän rippailemaan tuon musiikin itselleni jopa puhelimeen soittoääneksi.

Kakkososassa ovatkin nämä kätyrit havaittavasti suuremmassa roolissa. Ja sehän on tietysti pelkästään hyvä asia. Juonen osalta Itse Ilkimys 2 ei tarjoile mitään kovinkaan kummoista, kakkososille tyypillisellä tavalla ykkösen asetelmia on käännetty vähän päälaelleen ja ykkösessä pahiksen hommissa puuhannut Gru joutuukin tällä kertaa alkuksi vähän vastentahtoisesti pelastamaan maailmaa pahisten kynsistä. Ei siis suuria yllätyksiä eikä elämää suurempia juonenkäänteitä, mutta hei, tämähän on kuitenkin pääasiassa lastenanimaatio.

Vauhtia ja toimintaa Itse Ilkimys 2:ssa riittää. Jopa toimintaleffoille tyypillisellä tavalla toteutettu lopputaistelukin hyvän ja pahan väliltä löytyy, joskin Itse Ilkimys 2 tekee sen paljon paremmin kuin Man of Steel: siinä missä Teräsmies mätki tunnin pahista, Itse Ilkimyksesä keskitytään vain olennaiseen ja loppumäiske kestää hyvin sopivat 5 minuuttia.

En suosittelisi ehkä menemään katsomaan tätä, mikäli ei ensimmäinen osa ole tuttu. Juonessa tuntuu olevan niin paljon sidonnaisuuksia ja selittämättömyyksiä viitaten ensimmäiseen osaan, että elokuva voi jäädä vähän vajaaksi. Mutta jos ensimmäinen osa on nähty ja kätyrit olivat silloin jo hauskoja, tarjoilee Itse Ilkimys 2 hyvin hauskan reilun puolentoista tunnin paketin huumoria.

Itse Ilkimys 2 @ IMDB

Ohjaaja Gore Verbinski ja tuottaja Jerry Bruckheimer palaavat The Lone Rangerin myötä seikkailuelokuvien pariin. Kyseessä onkin aiemmin varsin onnistuneita elokuva tehtaillut kaksikko, aiemmin kun samoissa käsissä on syntynyt Disney-tuotantosarja Pirates of the Caribbean. Ja Disney-tuotannosta on myöskin kyse tälläkin kertaa ja sehän tietää tietysti sitä, että elokuva on suunnattu myös vähän nuoremmallekin yleisölle.

Bruckheimer tunnetaan yhtenä Hollywoodin nimekkäimpänä tuottajana ja tietynlainen täydellisyys paistaakin miehen tuotannoista vuosien kokemuksen selvästi sanellessa, miten asiat tulisivat tehdä. Lopputuloksessa se näkyykin sitten myös The Lone Rangerissa: elokuva on kaikin puolin viimeistelty ja vaikka leffa tihkuukin toimintaa alusta loppuun asti, se ei sorru silti tuomaan pelkkää efektimäiskettä pääosaan.

Jokainen varmasti tietää, että The Lone Rangerissa toisessa pääosassa on itse Johnny Depp. Ja kunten arvata saattaakin, miehen hahmo on yksiselitteisesti elokuvan parasta antia. Tonton sekavanvakavan intiaanihahmon koominen olemus ja käytös saavat aikaan naurun pyrskähdyksiä teatterissa elokuvan alusta loppuun. Varsinaiseen pääosaan The Lone Rangerina on valittu hieman nimettömämpi Armie Hammer, jonka suoritus on suhteellisen tasapaksua perusnäyttelemistä. Myös Tim Burtonin vaimo, Helena Bonham Carter nähdään elokuvassa porttolaa pyörittävänä yksijalkaisena madamena.

The Lone Rangerin juoni on suhteellisen perushuttua: on hopean lumoissa olevia rikollisia, ratsastavia texas rangereita ja kieroilevia rautatiepohattoja. Tarinaa kerrotaan nopealla temmolla eteenpäin eikä kuudestilaukeavista juurikaan pääse edes sarjatulimaisen ampumisen yhteydessä panokset loppumaan. The Lone Ranger tarjoileekin kieli poskessa "aivot narikkaan"-viihdettä puhtoisessa ja lapsiystävällisessä paketissa. Tällaiselle harmittoman hauskalle elokuvalle voi antaa ihan hyvällä omalla tunnolla kahdeksan tähteä.

8/10

The Lone Ranger @ IMDB

Teräsmiehen täytyy olla yksi tylsimmistä supersankareista. Hahmo itsessään jo on puhtoinen kuin ensilumi desinfiointiainetehtaalla ja osittain tästä syystä olenkin tuntenut tietynlaista inhotusta ja etäisyyttä Clark Kentin alteregoa kohtaan. Myös Clark Kent on ärsyttävän stereotyyppinen: silmälasipäinen ja sosiaalisesti vaivaantunut nurkkatoimittaja ei oikein ole mieleeni. Inhotustani Teräsmiestä kohtaan on myös lisännyt suuresti ehkäpä yksi ankeimmista vedoista sarjakuviin pohjautuvissa filmatisoinneissa: teinidraaman muotoon muutettu Smallville.

No nillitykset sikseen, odotin tätä elokuvaa aika lailla, paperilla kun filmi näyttää kohtuullisen potentiaaliselta. Kiistämättä yksi tämän hetken mielenkiintoisimmista elokuvantekijöistä, Christopher Nolan, on lyönyt taas hynttyyt yhteen vakiokirjoittajansa, David S. Goyerin kanssa, ja lopputuloksena oli käsikirjoitus Man of Steelille. Nolania ei kuitenkaan nähdä tällä kertaa ohjaajan pallilla, vaan elokuvaa ohjaamaan on valittu jo aiemminkin runsaasti sarjakuvafilmatisointien parissa työskennellyt (300, The Watchmen) Zack Snyder. Myönnän kyllä avoimesti, että Snyder on jättänyt minuun aikamoisen vaikutuksen: harvoin ohjaaja uskaltaa lähteä vastoin kaikkien vastustusta tekemään Watchmenin kaltaisesta klassikosta elokuvaa ja onnistuu siinä yhtä loistavasti. Parhaiten mieheltä kuitenkin muistuu mieleen unenhuuruinen babe-mäiskeleffa Sucker Punch, joka vaikutti eteerisellä luonteellaa minuun vahvasti.

Olin jo aiemmin kuullut ihan ensikäden kommentteina, että elokuva on vähintään huono. Ja nämä kommentithan saivat minut kiinnostumaan vielä enemmän. Eilen sitten tutustuin hieman tarkemmin elokuvan internetissä saamaan kritiikkiin ja kaava oli aika selvä: leffa sai hyviä tai kohtalaisia arvioilta kaikilta muilta, paitsi niiltä, joiden ensimmäinen argumentti oli "Tämä ei ole Teräsmies, jonka me tunnemme". No KYLLÄ! Jos jotain parannusta Teräsmies-juttuihin kaivataan, on se teräsmies itse.

Lähes 2,5 tuntinen elokuva koostuu oikeastaan tarkemmin kahdesta osasta, alkupuolen teräsmiehen kasvutarinaa käsittelevästä draamasta ja loppupuolen "aivot narikkaan"-henkisestä mäiskeestä. Minusta nämä pitäisikin ehkä arvostella siitä syystä ihan erikseen.

Alkupuolisko tuo hyvin selkeästi esiin sen tosiasian, että elokuvan ovat käsikirjoittaneet Chris Nolan Ja David S. Goyer. Draama on normaalista supersankarielokuvasta huomattavasti paremmuudessaan poikkeavaa ja hahmot ovat varsin uskottavia. Varsinkin tähtiä vilisevä miesnäyttelijäkaarti loistaa täydellisten näyttelijävalintojen kautta huomattavan onnistuneena. Yksi parhaimmista valinnoista on ehdottomasti valitettavan vähän valkokankaalla viime aikoina näkynyt Kevin Costner, joka vetää varsin itselleen tyypillisen roolin Jonathan Kentin hahmossa. Myös Russell Crowe on ollut varsin osunut valinta Jor-Elin hahmoon. Michael Shannonista voidaan olla montaa mieltä ja vaikka itse en miehen suurimpia faneja olekaan, ei mies tässä elokuvassa ollut kuin paikka paikoin ärsyttävä.

Teräsmies esitetään synkempänä hahmona kuin koskaan aikaisemmin on nähty. Synkänpuhuva nuori mies taisteleekin omaa itseään vastaan pitääkseen voimansa piilossa. Aina se ei kuitenkaan ole niin helppoa. Välillä hyvä luonto voittaa ja pelastellaan ihmisiä varmalta kuolemalta, välillä taas vihaspäissään lävistellään rekka-autoja sähkötolpilla. Ei ole helppoa olla niin sairaan kova jätkä.

Ja siinä, missä alkupuolisko tarjoaa vähän keskivertoa tämän genren elokuvaa parempaa draamaa, loppupuolisko sitten latistuukin keskinkertaisuuksien joukkoon. Totuttuun tapaan maailmanloppu uhkaa ja viitta hulmuten Teräsmies viipottaa pahiksia kuonoon mättämään. Ja totuttuun tapaan tahtoo vihollinen olla ylivoimaisen oloinen. Turhan pitkäksi venytetty lopputaistelu alkaa haukotuttamaan ja latistaa elokuvan alkupuoliskon tarjoileman tunnelman. Miksi näin?

Efektimäiskeen määrä kulkee yleensä käsikädessä myös sen muun visuaalisen kaunistelun kanssa ja silmäkarkkiahan Man of Steel tarjoileen runsaissa määrin. Alun Kryptonia ja sen paikallista tekniikkaa ja kulttuuria kuvastavat visuaaliset herkut ovat varsin paljon sitä kuuluisaa ihmetyksen tunnetta herättävää kamaa ja onkin siksi sääli, että lopussa tämä niin varsin sivistynyt ja teknologisesti kehittynyt sivilisaatio päättää alkaa tapella nyrkein.

Kokonaisuutena Man of Steel yrittää ehkä vähän liikaa olla kaikkea. Samanlaisia tuntemuksia aiheutti omalla vuorollaan Nolanin edellinen The Dark Knight Rises, joka sitten ei loppujen lopuksi yltänyt ihan edeltäjänstä asteelle. Liian dramaattinen tyylin muutos kesken elokuvaa saa paketista jotenkin vähän liian rikkonaisen ja vähän vaikuttaisikin siltä, että Man of Steel ei tule miellyttämään kokonaisuutena oikein mitään yleisöä. Tähtien antaminen siksi Man of Steelille onkin niin vaikeaa alkupuoliskon ollessa kahdeksan tai jopa yhdeksän tähden arvoista, loppupuoliskon taas vajotessa ironmanilaiseksi parin tähden oksennukseksi. Lopputuloksena päädyin kuitenkin antamaan Man of Steelille 7 tähteä, sen ollessa kuitenkin parempi kuin suurin osa ehkä rajuiten yleisöä aliarvioivassa genressä tehdyistä leffoista.

Man of Steel @ IMDB