Vihdoin se pitkä odotus on ohi. Walesilaisen science fiction kirjailijan, Alastair Reynoldsin, Poseidonin Lapset sarjan loista osaa, Terästuulen yllä, sai odottaa tavallisesta vuotuisesta julkaisutahdista kaksinkertaisen määrän kirjailijan käytettyä yhden vuoden Doctor Who 50-vuotisjuhlallisuuksiin liittyvän Harvest Of Time -kirjan kirjoittamiseen. Terästuulen yllähän toki julkaistiin alkukielisenä jo viime vuoden kesällä, mutta Liken harras käännösprosessi kestää aina sen noin suunnilleen vuoden (ja hyvä niin, kaikki Reynoldsin suomennokset tehtaillut Hannu Tervaharju kun tekee varsin tarkkaa ja upeaa työtä paikkapaikoin vähän haastavankin science fiction sanaston parissa.)

Siinä missä sarjan ensimmäinen osa, Muistoissa sininen maa, oli hieman tyypillisestä poikkeavaa Reynoldsia, tapahtumien sijoittuessa lähinnä maan lähipiiriin ja pääasiassa planeettojen ja kuiden pinnalle, Terästuulen yllä on taas hyvin vahvasti sitä tuttua ja turvallista uutta avaruusoopperaa, jossa väkevä teknologiavuodatus kohtaa vuosikymmenien mittaisiksi venyvien avaruusmatkat. Pääpaino onkin tässä kirjassa taas pitkän matkan tekemisessä ja osittain siihen liittyvissä ongelmissa.

Reynoldsin kirjoissa on puhtaista keinoälyistä puhuttu suhteellisen vähän, lukuunottamatta tietysti Prefektissä esiintynyttä Kellontekijää sekä muutamia vähän pienempiä hahmoja. Tällä kertaa kuitenkin keinoälyt nousevat tarinassa keskeiseen osaan ja Reynolds käsitteleekin näitä kahdesta erilaisesta kulmasta: hollywood-henkisenä puhtaana keinoälynä, joka on suoralla törmäyskurssilla ihmiskunnan kanssa sekä empaattisena simulaationa joskus eläneestä ihmisestä, jolle yhteiselo elollisten kanssa on elämäntehtävä.

Kyseessähän on (ainakin) viisiosaisen kirjasarjan toinen osa, ja se toisaalta myös näkyy hieman kirjan loppuratkaisussa. Hieman tyngäksi jäänyt loppu tulee vähän kuin veitsellä leikaten jättäen kuitenkin käytännössä kaksi vaihtoehtoa seuraavan kirjan lähtöasetelmalle riippuen siitä, mitä tarinaa halutaan kertoa enemmän.

Kyseessä on taas varsin tyypillinen Reynoldsin mahtipontinen avaruusooppera. Paikkapaikoin hidassoutuinen politikointikin on mukavasti sokeroitu ihmeellisillä visioilla siitä, mitä tieteellä on tarjota mahdollisesti tulevaisuudessa. Tälläisiä kirjoja lukisi vaikka loputtomasti.

Vajaa kuukausi sitten saatiin nähtäväksemme vihdosta viimein se toinen traileri Christopher Nolanin tulevasta avaruuseeppoksesta, Interstellarista. Traileri antaa vähän enemmän muruja käteen siitä, mitä tuleman pitää. Harvemmin tulee tosiaan ihmeteltyä sen kummemmin tässä blogissa trailereita, mutta Interstellar herättää kyllä tiettyjä hälyytyskelloja. Puitteiden ja trailerin perusteella kun elokuvalla on mahdollisuudet olla jopa paras koskaan tehty science fiction-elokuva.

Jostain syystä Like hyppäsi taannoin yhden Alastair Reynoldsin kirjan yli ja jätti suomentamatta Century Rain nimeä kantavan teoksen. Kirja tarttui kuitenkin mukaani lomareissullamme Lontooseen Forbidden Planet kirjakaupasta. Paikka on muuten kaikkien scififanien must see-kohde Lontoossa, kyseessä on Euroopan suurin pelkästään science fictioniin keskittyvä kirja- ja sarjakuvakauppa.

Century Rain eroaa pääosin Reynoldsin normaalista kovasta avaruusoopperalinjasta, tarinan pääpainon ollessa rinnakkaistodellisuus/aikamatkailutyyppinen (ihan tarkalleen ottaen olematta kumpaakaan näistä) dekkari, jonka tapahtuminen pääpaino sijoittuu 50-luvun Pariisiin. Toki varsinkin kirjan loppupuolella sitten on tarjolla myös niitä perinteisempiäkin Reynoldsin elementtejä: avaruusaluksia, jakautuneita sivilisaatioita ja lisää avaruusaluksia.

Reynolds on ollut aina mestari esittelemään teknisen käsityskykymme ulkopuollella olevaa vierasta teknologiaa, osansa tähän varmasti antaa miehen ammatilliset tausta Euroopan Avaruusjärjestössä (ESA) ja tälläkin kertaa esitellään osittain varsin loppuunkulutettu idea vieraan sivilisaation rakentamasta madonreikäverkostosta, jonka hyödyntäminen on juuri ja juuri teknologisen osaamisemme rajamailla. Kyseessä muuten on ainut (ainakin muistini mukaan) Reynoldsin teos, jossa avaruusmatkailua harrastetaan valoa nopeammin.

Tuttuun tapaan päähenkilönä löytyy perinteisen dekkarimiessankarin ohella myös vahva naishahmo, joka lähes kafkamaisen tilanteen takia pakotetaan matkaamaan toiseen aikaan suorittamaan vähintäänkin hämäräperäistä tehtävää. Tarinan edetessä alkaa tehtävän taustat aueta hieman paremmin ja alkaakin selvitä, että kyse on vähän suuremmastakin asiasta kuin kuolleesta agentista tai kasasta paperia.

On surullista sanoa, että vaikka kuinka Century Rain onkin loistava kirja, on ymmärrettävää, että miksi juuri tämä kirja on jäänyt Reynoldsilta kääntämättä. Se ei toki ole huono kirja, mutta perinteisen Reyndolsin fanit saattavat hieman pettyä sen osittain vähän hidassoutuiseenkin etenemiseen ja dekkarimaisuuteen. Loppu kuitenkin palkitsee ja saadaanhan sinne soppaan mausteeksi mukaan viime metreillä vielä sitä ihan oikeaa avaruusoopperaakin.

6/10

Frank Millerin saman nimiseen film noir-tyyppiseen sarjakuvaan perustuvien filmatisointejen ensimmäinen osa, Sin City, sai ensi-iltansa jo kahdeksan vuotta sitten ja se jätti ainakin minut odottamaan kovasti jatkoa tälle suhteellisen eeppiselle teokselle. Teknisesti huomattavan erikoiseen tyyliin toteutettu siirto sarjakuvien sivuilta filmille noudatteli ruututarkasti Millerin persoonallista esitystapaa ja yksittäisiä kuvia olikin sarjakuvat lukeneiden hauskaa bongailla elokuvan edetessä.

Siinä missä ensimmäinen elokuva sisälsi tarinat kolmesta Sin City-albumista (The hard goodbye, That Yellow Bastard, Big Fat Kill) sekä yksittäisestä novellista (The customer's always right"), Sin City: A Dame To Kill For sisältää tarinan sarjakuvista ainoastaan yhdestä albumista, josta myös elokuva on saanut nimensä. Mukaan on toki mahdutettu myös materiaalia Millerin Sin City novelleista, mm. hyvin rajoitetun painoksen "Just Another Saturday Night" tarina on mahdutettu elokuvaan kokonaan. Ensimmäisen elokuvan tavoin SS:ADTKF kertoo kuitenkin useammankin, varsinaisesti toisiinsa liittymättömän tarinan, kaksi muuta päätarinaa ovat aivan uutta Frank Milleriä.

Vaikka kuinka haluaisinkin olla innoissani siitä, että uutta Sin City-materiaalia on syntynyt tämän elokuvan myötä, on se kuitenkin kovin vaikeaa. Siinä missä A Dame To Kill For:in tarina muistuttaa ensimmäisen elokuvan tavoin sarjakuvan kerrontaa ja tyyliä, uudet tarinat kun menettävät hieman otettaan tähän asti jatkuneeseen kerrontaan. Sarjakuvalle tyypillinen, välillä sivutolkulla tai jopa kokonaisia tarinoita kantanut monologimainen ajatuskerronta on uusissa tarinoissa korvattu pelkällä dialogilla tai pahimmassa tapauksessa jopa pelkällä efektimäisellä mäiskeellä eikä uusien tarinoiden juonenkäänteet pääse enää yllättämään ketään. Varsinkin Nancyä käsittelevä tarina tuntuukin kovin pakkopullalta ja täysin tarpeettomalta. Miksi nämä piti sisällyttää tähän elokuvaan?

Näyttelijäkaartistahan löytyy runsaasti samoja, jo ennestään tuttuja nimiä ja joukkoon on nyt mahdutettu myös iso liuta uusia nimekkäitä näyttelijöitä. Mukaan mahtuvat mm. Juno Temple, Eva Green ja Joseph Gordon-Levitt. Edellisen elokuvan näyttelijöistä on myös korvattu osittain täysin käsittämättömistä (ehkäpä tuotantoteknisistä?) syistä näyttelijät uusilla. Dwight McCarthyn roolissa nähdään Josh Brolin, edesmenneen Michael Clarke Duncanin tilalla Manutena nähdään vähän huonosti saman puvun täyttävä Dennis Haysbert ja raskauden takia Mihon roolista pois jääneen Devon Aokin tilalle on tuotu suunnattoman heikosti roolista suoriutuva (tai edes alkuperäiseltä hahmolta näyttävä) Jamie Chung. Osittaihan tämä on ymmärrettävää kyllä ja jopa tarinan mukaista, Dwight kun esimerkiksi käy välissä plastikkakirurgilla piilottamassa oikean naamansa. Käsittämätöntä on kuitenkin, että miksi tämän operaation jälkeiseen Dwightin rooliin ei ole tuotu ensimmäisessä osassa poikkeusellisesti loistanutta Clive Owenia, vaan asiaa ollaan yritetty paikkailla todella heikolla suorituksella maskeerata Josh Brolin näyttämään Owenilta.. Onhan tässä elokuvassa muitakin jokusen sekunnin mittaisia näyttäytymisrooleja (mm. Bruce Willis).

Sin City: A Dame To Kill For tarjoaa kyllä komeaa katseltavaa alusta loppuun, mutta ensimmäisen elokuvan luomia odotuksia se ei lunasta. Se tuntuu jotenkin keskeneräiseltä ja kiireessä tehdyltä eikä oikein saa samanlaista niskalenkkiä katsojasta kuin ensimmäisellä kerralla.