6/10 tähteä.

Ehkäpä yksi vuoden odotetuimmista scifimäiskeistä on Guillermo Del Toron osittain pois Hobitti-elokuvienkin parista ajanut Pacific Rim. Eeppinen taistelu ihmiskunnan selvitymisestä käydään turhan harvoin valkokankaalla nähtyjen jättiläisrobottien ohjaamoista. Pelkästään jo skenaario lupaa siis eeppistäkin eeppisempää mäiskettä.

Ihan ensimmäisenä täytyy hieman valittaa. En sitten tiedä, että onko kyseessä elokuvasta itsestään vai Tennispalatsin tekniikasta johtuva ongelma, mutta jossain määrin hämmentävää oli koko elokuvan ajan kiusannut 3D:n syvyysvaikutelman hyvin lattea taso. Paikkapaikoin joutui oikein ottamaan laseja pois päästä ja katsomaan, että tuleeko elokuva nyt ihan oikeasti 3D:nä, kun syvyysvaikutelma oli mitä olemattomin. Tämä on hieman harmillista, koska Pacific Rim tarjoili paikka paikoin järjettömän komeita suuren mittakaavan tiloja ja tapahtumia, jotka heikon 3D:n takia vaikuttivat nyt lähinnä miniatyyrikokoisilta.

Ohjaajaa tuskin tarvitsee sen suuremmin esitellä. A-listan kärkipään spekaakkeliohjaaja/tuottajahan tunnetaan alunperin kauhufilmeistään, joista sitten Peter Jacksonin tavoin on joustu ihan toisiin sfääreihin. Pacific Rim on kuitenkin ylivoimaisesti budjetiltaan suurin Del Toron tähänastisista ohjaustöistä.

Visuaalisesti varsin näyttävä elokuva lainailee yllättävän paljon materiaalia Neon Genesis Evangelionista. Itse tarinan perusidea on ryöstetty lähes suoraan kyseisestä anime-klassikosta, tosin matkan varrella on riisuttu pois hollywood-tyylisesti kaikki suurempi filosofia ja symbolismi. Tilalle on sitten tungettu helvetillinen määrä tekniikkaa ja onhan mukaan saatu tietysti pieni annos sitä kevyttä draamaa ja romanssiakin.

Reilun parin tunnin mittainen mäiske tuntuu etenevän kuin japanilainen luotijuna ja vauhdin hurmassa ei paljon päähahmojen ulkopuolisia hahmoja ja juonenkäänteitä keritä kehittelemään. Tämä on sinänsä valitettavaa, koska elokuvan miekenkiintoisimmat hahmot löytyvätkin näistä vähäiselle huomiolle jääneistä sivuhahmoista. Burn Gorman ja Ron Perlman onnistuvat silti loistamaan. Päähenkilöinä mm. Sons Of Anarchystä suureen suosioon noussut Charlie Hunnam sekä Hollywood-debytoiva japanilaisnäyttelijätär Rinko Kikuchi.

Tämän tyyppiseen toimintaan yleensä kuuluu sekoittaa joukkoon huumoria, vaikka teemat ja päähahmot ovatkin pääosin haudan vakavia. Niin tälläkin kertaa, joskin huumori tuntuu olevan vähän turhan väkinäistä. Lopputekstien joukkoon on myös ympätty täysin aiheeton läppä, joka aiheuttaa lähinnä varsin mojovan facepalmin.