Juha Vuorinen on tunnettu eräänlaisena suomalaisten teinipoikien J.K. Rowlingina tehtyään jotain sellaista, johon kukaan kirjailija ei ole kotimaassa aiemmin pystynyt. Nettikirjoittelusta alkunsa saanut kirja saavutti hyvin nopeasti suosion nuoren miesten keskuudessa ja sai tämän kirjoja vieroksuvan ryhmän läräilemään innokkaasti Juoppisen sivuja. Muistan itsekin kirjan ilmestymisajoilta, kun kavereiden kanssa luimme toisillemme ääneen kyseistä merkkiteosta. Luinpahan kirjaa jopa äidilleni hysteerisen naurun katkomana. Niinpä olin vähintäänkin riemastunut, kun tämä pissakakkapillupersehuumorin arkkiteos päätettiin muuntaa elokuvaksi.

Elokuvaversion käsikirjoituksesta ja ohjauksesta on vastannut Lauri Majala, jonka käsialaa on myös Juoppiksen taannoinen teatterisovitus. Itse en ole näytelmää nähnyt, mutta kuulemani perusteella hyvin samanlaisesta sovituksesta on kyse tässäkin. Jotenkin tuntuu silti kieroontuneella tavalla oudolta, että tällaisia teoksia käännetään varsinkin teatterimuotoon, teatteria kun on totuttu pitämään korkeakulttuurina. Ja Juoppis ei todellakaan korkeakulttuuria edusta.

Tarinasta en ala sen kummemmin kertomaan, jokainen voi kipaista lähikirjakauppaan ja hakea omakseen tämän kotimaisen kirjallisuuden ehdottoman klassikon. Tunti kahteenkymmeneenviiteen ei tietysti saa koko teosta tungettua, vaikka kuinka yrittäisi ja ihan hyvä toisaalta niin. Osa varsinkin seksiin liittyvistä irtonaisista jutuista onkin jäänyt pois, mutta toisaalta ne vain pitkittäisivät elokuvaa tarkoituksettomasti. Tällainen huumori kun tuskin jaksaisi naurattaa puoltatoista tuntia kauempaa.

Tarinan kerronta on varsin sekavan oloista, mutta se tuntuu istuvan elokuvan yleiseen fiiliksekseen. Välillä surrealismin asteelle pakenevat juoppohulluuskohtaukset antavat hyvää vastapainoa aivottomalle rellestämiselle. Moraalista saarnaamista delerium-kohtausten vakavuudesta riippumatta ei kuitenkaan Juoppis tarjoile elokuvanakaan ja lähes Lynchiä hipovat eteeriset hallusinaatiot ovatkin varsin kieroontuneella tavalla hauska lisä.

Hahmot ovat varsin hyvin siirtyneet valkokankaalle. Varsinkin Kristian on aineellistunut varsin pelottavan tarkasti todelliseksi ihmiseksi eikä myöskään Juhan toinen, ei niin toivottu ystävä, Mikael, ole juurikaan sitä heikompi. Krista Kososen esittämä Tiina jää aavistuksen verran geneeriseksi, mutta on silti siedettävä. Parasta antia on kuitenkin Joonas Saartamon varsin vakuuttava Juha, joka kaikessa ilmeikkyydessään toistuu varsin tarkkana kopiona kirjasta. Jos jotain olisi saanut hahmoihin toivoa vielä lisää, niin Juhan "Mulle ei vittuilla"-asennetta olisi voinut korostaa hieman enemmän, lausetta kun toisellaan lähes jokaisen päivän kohdalla kirjassa. On ollut myös hauska huomata, kuinka tarkasti puvustaja on myötäillyt *Pastori Kärmeen jälkeä olevaa kirjan kuvitusta. En osaisi kuvitella oikein Juhaa mihinkään muuhun asusteeseen, kuin mustaan vaimonhakkaajaan.

Jokin lehtiarvostelu oli antanut *Juoppohullun *Päiväkirjalle yhden tähden. Arvostelussa mainittiin heti alkuunsa, että arvostelija ei ollut kirjaa lukenut. Siinä mielessä olen samaa mieltä, Juoppis tuskin saa keltään kirjaa lukemattomalta juuri yhtä tähteä kummoisempaa arvostelua, varsinkin jos aihepiiri ahdistaa. Mutta niille, jotka pitävät Juha Vuorista oman aikamme Mika Waltarina, elokuva on puhdasta kultaa.

Annan tälle joko 1 tai 9 tähteä. Voitte päättää itse, kumpi on oikea arvio teille.

Ai niin, vielä yksi lause pienenä spoilerina: "Täytyisköhän sun, Juha, mennä nukkuun?" :D

Edit:

Tässä vielä linkki vähän toisenlaiseen näkemykseen. Odotettavissakin oli, että tällainen on ammattikriitikoiden näkemys. Varsinaisena elokuvanahan Juoppis kun ei edusta mitään huippua, arvo tulee lähinnä siitä, että elokuva on varsin onnistunut kirjakonversio valkokankaalle. Ja sen tämä sankari on harvinaisen onnistuneesti onnistunut missaamaan.

http://suomenkuvalehti.fi/blogit/kuvien-takaa/joisin-mielummin-homeista-kiljua-kuin-katsoisin-juoppohullun-paivakirja-elokuvan-toistamiseen

Heti lähtöönsä on aiheellista mainita, että odotukset eivät olleet kovikaan korkealla Hobitin suhteen. Tunnelmaa ovat tuotantovaiheessa latistaneet kovasti mm. ohjaajan vaihtuminen del Torosta Jacksoniin sekä 380 sivuisen kirjan venyminen ensin kahdeksi ja sitten lopulta kolmeksi elokuvaksi. Tältä lähtöasetelmalta siis suurin mielenkiinto kohdistuikin HFR-tekniikkaan, mitä Suomessa ei ole vielä missään elokuvassa aiemmin nähty. On myös syytä mainita, että tämä kirjoitus saattaa sisältää paljon asiavirheitä kirjaan viitatessa, onhan Hobitin lukemisesta itselläni vierähtänyt varmaankin 15 vuotta. Pitäneekin ennen seuraavaa osaa kipaista kirjallinen versio kaupasta ja lukaista, niin asiavirheet pysyvät vähän paremmin kurissa jatkossa. Pahoitteluni jo etukäteen siis tästä.

Itse tarinahan on mielestäni alunperin paljon kevyempi ja selkeästi nuoremmalle yleisölle suunnattu kuin Taru Sormusten Herrasta, ja mielestäni voidaankin puhua hyvällä mielellä nuoren fantasiasta aikuisen fantasian sijaan. Tämä ei kuitenkaan ole ilmeisesti mennyt herra Jacksonille kaaliin, vaan esitystapa on hyvin paljon TSH sarjaa muistuttava. Kirja kun on hyvin suoraviivainen ja suhteellisen nopeatempoisesti etenevä (kun vertaa siis tuohon lähes tylsyyden asteelle venyvään hidassoutuiseen kerrontaan TSH kirjoissa) niin tuntuukin jotenkin oudolta, että sama hidassoutuisuus on tuotu Hobittiin. Tämähän toki johtuu vain yhdestä itsestään selvästä asiasta: kirjassa ei ole riittävästi materiaalia 3:een elokuvaan. Ja samasta syystä tarinaan on myös lisäilty paljon ylimääräistä: empä esimerkiksi muista ollenkaan, että Hobitissa olisi missään vaiheessa edes mainittu örkkejä, tässä elokuvassa ne taas on tuotu varsin keskeiseenkin osaan.

Jos muistini ei petä ihan täysin, niin siihen nähden, että on tulossa vielä kaksi elokuvaa, kirjan tarinasta kerrottiin todella paljon tämän elokuvan aikana. Vähän ihmetyttääkin, että mitä viimeisen 3:n tunnin aikana oikein aiotaan kertoa, jos saman verran tarinaa tuupataan seuraavaan elokuvaan. Ehkäpä Peter Jackson sittne tekee viimeisestä elokuvasta tunti 20 minuuttia pitkän. Tai ehkäpä ei. Pitkittäminen näkyy elokuvassa pitkinä maisemapanerointeina, mutta myös positiivisena yllätyksenä, mitä jäin kaipaamaan TSH elokuvissa: Tolkienin maailman kuvan maalailussa keskeisessä osassa ovat olleet kaikissa kirjoissa eri kansojen laulut ja niitä kuultiinkin paljon enemmän kun TSH elokuvissa. Ja se oli hyvä se.

Näyttelemisen puolesta tarjolla on keskinkertaista suorittamista. Vaikka kovasti pidänkin Martin Freemanista, joka siis näyttelee Bilboa tässä elokuvassa sekä Ian McKellenistä (Gandalf), ovat heidän suorituksensa varsin mitäänsanomattomia. Mielenkiintoisimmiksi hahmoiksi suoritusten kautta nousevatkin mielestäni Hobbitissa Sylverster McCoyn varsin sopivan höperön oloinen Radagast Ruskea, josta tulee vahvasti mieleen David Jasonin roolisuoritus Rincewindinä taannoisessa Terry Pratchett filmatisoinnissa The Color of Magic, sekä tietysti Andy Serkisin aina yhtä loistava roolisuoritus digitaalisena Klonkkuna, joka on saatu tällä kerralla vieläkin eläväisemmäksi kuin aiemmin. Kääpiöt jäävät kaikki hyvin laimeaksi eikä yhdenkään (tietenkin Thorin Tammikilpeä lukuunottamatta) persoonaa tuoda oikein millään lailla esiin. Tokihan se on vaihea tuoda tuollaisen lauman hahmoja esiin yksi kerrallaan, mutta aikaa siihen olisi tässä tuotannossa riittänyt ihan riittämiin. Yksi juttu oli kuitenkin hauska huomata: "when you reach max level, you stop levelling" (katso kuva). Toisin kuin Ian McKellen, Sean Conneryn tavoin Christopher Lee on näyttänyt lakkaavan ikääntymästä ja näyttääkin Sarumanina uskottavasti jopa nuoremmalta kuin aiemmin. Ja tämä on hämmentävää, kun muistan koko elämäni ajalta Christopher Leen olleen vanha, charmikas mies.

Sitten siihen tekniikkaan. Hobittihan on käsittääkseni ensimmäinen täyspitkä elokuva, joka on toteutettu kokonaan HFR-tekniikalla. HFR tulee sanoista High Frame Rate, joka on hyvin itsensä selittävä. Elokuva esitetään siis korkeammalla kuvataajuudella, Finnkinolla tämä tarkoittaa frameraten kasvua 24:stä 48:aan. Uuden tekniikan myötä elokuvateatteri on joutunut myös uusimaan 3D-lasinsa ja HFR-lasit ovatkin passivise, ilmeisesti pyöröpolarisoidut lasit. Etuutena passivisissa laseissa on tietenkin sähköttömyys, mikä sekä keventään laseja että myös tekee niistä paljon toimintavarmemmat. Uudet lasit istuivatkin varsin mukavasti silmälasejen päälle eivätkä pahemmin painelleet näinkin pitkän elokuvan aikana. Perinteiseen pysty-vaaka polarisaatioon nähden pyöröpolarisaatio tuo myös sen etuuden, että pään kallistaminen ei riko 3D-efektiä. Tässä panostus onkin mennyt todella kohdalleen Finnkinolla, iso plussa siitä.

HFR kuva on vähän outoa katsella ensialkuun. Kaikki tuntuu olevan jotenkin nopeutettua ja liian terävää, kun lähes kaikki motionblur jää pois. Mielestäni pitäisikin miettiä elokuvan tuotantovaiheessa, että pitäisikö motionblurria lisätä jälkikäsiittelynä kuvaan, nyt kun sen puute saa sellaisen tunnelman, että kaikki olisi kuvattu studiossa (joka varmasti pitääkin paikkansa pääosin, mutta illuusio todellisuudesta jää siksi hyvin vajavaiseksi). Hämmentävää myöskin on, että uutta tekniikkaa ei ole oikein käytetty hyväksi Hobitissa: vaikka tekniikka suorastaan huutaa järjettömiä hidastuksia ja nopeatempoista kameran kuljetusta, näitä ei Hobitissa ei nähdä. Myöskin käsivaralta (lue: stedicamilla) kuvatut osiot kaipaavat selkeästi vielä harjoittelua HFR-tekniikan myötä. Pienimmätkin tärähdykset näkyvät välittömästi kuvassa, mikä taas antaa hyvin äkkiä todella halvan fiililksen. Silmä kuitenkin tottuu lähes kolmituntisen elokuvan aikana nopeaan framerateen ja ärsyttävät pikkupiirteet jäävät taustalle.

Toinen ärsyttävä piirre, minkä epäilen johtuvan framejen lyhyestä valotusajasta (ja siitä johtuvasta runsaan valon käytöstä) on syvyysvaikutelman vähentyminen. 3D:tä olennaisempaa syvyysvaikutelman kannalta on syvyyden epätarkkuus, joka on tässä elokuvassa monissa kohdin paljon vähäisempää, kuin mitä on tottunut. Tämä aiheuttaakin aivoissa ikävän ristiriidan monissa kohden, kun varsinainen 3D antaa kuvaa syvyysvaikutelmasta vaikka itse kuva ei sitä tee. 3D on muuten elokuvassa varsin laadukasta, vaikkakin sen hyödyntäminen tehosteena onkin aika vähäistä mm. lasin vääristymiä ja vesisadetta lukuunottamatta. Tuntuukin tänä päivänä aika pitkälti siltä, että alkuvaiheen 3D:llä revittelyn jälkeen, kolmiulotteisuudesta on tullut vain pakollisuus blockbustereissa eikä sillä edes yritetä tuoda mitään sen kummempaa lisäarvoa elokuvaan.

Kyllähän Hobitista siltikin löytyy paljon hyvääkin. Valitettavasti ne hyvät asiat ovat esitelty jo aiemmissa TSH elokuvissa, eikä siksi mikään hyvä tunnu oikein miltään. Lavastus on paikkapaikoin varsin näyttävää, joskin (en tiedä sitten johtuuko juuri tuosta HFR:n tarjomasta studiomaisuudesta) varsinkin elokuvan intron aikana lavasteet näyttävät välillä kovin paperimassa+maalimaisilta. Tietokonegrafiikka on ensiluokkaista, mutta muutahan ei tänä päivänä voi oikeastaan odottaakaan tämän kalibeerin elokuvilta.

Hobitti on heikko/keskiverto Hollywood blockbuster. Se tarjoaa alusta loppuun keksinkertaisuuksia ja varmasti suututtaa aikamoisen joukon kirjaa rakastaneita. Jos siis TSH tuntui mauttomalta parodialta alkuperäisestä tarinasta, niin tästä elokuvasta ei saa kuin pahan mielen. Hobitti on suunnilleen niin huonoa, kuin tällä budjetilla voidaan päästää tuotantokoneistosta läpi. Ja silti jostain kumman syystä odotan seuraavaa osaa...

Annan tälle IMDB:ssä 5/10 tähteä.

Vaikka scifi onkin varsin marginaalinen genre elokuvien saralla, välillä siltäkin saralta tulee varsin massiivisella budjetilla tehtyjä toimintaelokuvia. Jos nyt perus supersankarimäiskeet jätetään pois, niin viime vuosien eeppisimpien budjettien mäiskintöjä ovat edustaneet Mattelin lelusarjaan perustuvat Transformes-mäiskinnät, joiden ensimmäinen osa olikin varsin onnistunut ihan jo skidinä näitä jättirobotteja fanittaneen silmissäkin. Jälkimmäisistä en sitten olekkaan enää niin samaa mieltä. Jättiläismäisiä robotteja tarjoilee myös ensi kesän varmasti yksi suurimmista hiteistä, kun nykyään pääosin fantasian ja sarjakuvafilmatisointien parissa pääasiassa kunnostautuneen, meksikolaissyntyisen Guillermo del Toron ohjaama muukalaishyökkäyselokuva, Pacific Rim saapuu elokuviin. Ensi-ilta Pacific Rimmillä on Yhdysvalloissa 13.7. ja sen verran ison kalibeerin elokuvasta on kysymys, että eiköhän se ensi-ilta myös täällä ole samoilla nurkilla.

Trailerin perusteella tarina vaikuttaa seuraavanlaiselta: muukalaiset hyökkäävät Tyynenmeren pohjassa olevan portaalin kautta ihmiskunnan kimppuun ja ihmiskuntaa puolustamaan on dedikoitu joukko erehdyttävästi piirteitä Neon Genesis Evangelionista ja Transformersista lainaavilla taisteluroboteilla puolustava eliittijoukko. Hirviöt ovat lentotukialuksen kokoisia, Gloverfield-hirviöitä, jotka näyttävät pistelevän heittämällä poskeensa Amerikan länsirannikon kaupunkeja. Varsin yllätyksellinen tai mitään elämää suurempia juonikäänteita tarjoava elokuvahan ei Pacific Rim ole, mutta sentään teknologiapornoa näyttää sentään olevan tarjolla varsin runsaassa mittakaavassa.

Mielikuvan luominen trailerin perusteella on yleensä iso virhe, moni leffa kun on jo osoittanut sen olevan vähintään tyhmää. Mutta suuntaa traileri varmsti kuitenkin antaa tulevasta. Katsokaa itse:

Huh. Moneen otteeseen olen jo menettänyt kaikki toiveet William Gibsonin ehkä tunnetuimman teoksen, ehkä maailman tunnetuimman kyberpunk-kirjan, Neurovelhon, filmatisoinnin toteutumisen suhteen. Projektiahan väännetään indie-rahoituksella, eli suuret elokuvayhtiöt eivät osallistu rahallisesti elokuvan tuotantoon. Projektin takana on Seven Arts niminen pienehkö brittiläis-amerikkalainen indie-lafka, jonka tuotokset ovat tähän päivään asti ainakin olleet suhteellisen pienimuotoisia. Mistään varsinaisesta jättibudjetin elokuvasta ei Neuromancerin kohdallakaan ole kysymys, elokuvaa kun tehdään noin 60M dollarin budjetilla. Pienestä budjetista ei kannata kuitenkaan aina kauhistua, Dredd 3D tehtiin noin 50M dollarin budjetilla, eikä elokuvasta ole moitteen sanaa. Tuottajana leffassa toimii varsin järeän mittakaavan Lorenzo di Bonaventura, jonka tunnetuimpia tuotoksia viime vuosilta ovat varmasti Michael Bayn yhtäjaksoista tulipalloa alusta loppuun kuvaavat Transformers-elokuvat.

Projektiin on vuosien varrella yhdistetty milloin mitäkin ohjaajaa ja näyttelijää, mutta tämän hetkisen tiedon mukaan Neuromancerin tulee ohjaamaan Ehkä parhaiten Kuutio (Cube, 1997) scifijännäristään. Viime vuosinahan mies kunnostautui Splice nimisen tieteelläpelottelun myötä, joka tosin oli varsin lattea peruskauhupaukutus vaikka elokuvan alku lupailikin varsin nerokasta scifiä.

Neurovelhon on sanottu olevan SE scifikirja, jota ei pitäisi ikinä tehdä elokuvaksi. Paineet ovatkin siis Natalilla korkealla elokuvan onnistumisen suhteen. Neurovelhohan on tosiaan kyberpunkin arkkiteos, johon suhteellisen usein kaikkia genren kirjoja verrataan. Gibsonin lähes runollinen tyyli kirjoittaa tuskin toistuu millään lailla valkokankaalle, mutta sentään varsin eeppinen tarina toivottavasti toistuu sellaisenaan.

Toisena tuotantoyhtiönä Neuromancerin kanssa puuhastelee GFM Films, jonka sivuilla onkin julkaistu jo pari kuukautta sitten ensimmäinen konseptikuva elokuvasta. Kuva on jo aiemmin mm. Splicen yhteydessä Natalin kanssa työskennelleen Amro Attian käsialaa. Attian henkilökohtaisilta sivuilta löytyy myös toinen kuva, joka tarjoilee hieman paremmin yleistunnelmaa mustanpuhuvasta scifileffasta.

GMF varmisti myös uutisfeedissään, että Neuromancerin kahta keskeistä roolia on tarjottu varsin nimekkäille näyttelijöille: Armitagen rooliin havitellaan Liam Neesonia ja Mark Wahlbergille on tarjottu varsinaisen päähenkilön, Casen, roolia. Wahlberg vähän epäilyttää, en ole oikein koskaan ollut vakuuttunut miehen näyttelijän lahjoista, mutta Neeson kuulostaa enemmän kuin hyvältä. Toivottavasti miehellä riittäisi itsellään innostusta tämän elokuvaprojektin saralle.

Mutta itse asiaan, eli ne konseptikuvat. Olkaapa hyvä:

Finnkino tarjoilee Helsingissä vähän monipuolisemmin elokuvia kinopalatsissa kuin eepisessä, monoliittimaisessa blockbusterareenassa, Tennispalatsissa. Kinopalatsi onkin profiloitunut vähän pienempien elokuvien kodiksi ja sitä kautta varsinkin indieleffojen päänäyttämöksi.

Skotlantilaista indie-elokuvaa edustaakin Enkelten Siivu (The Angels's Share) nimeä kantava komidraama, joka kertoo tarinan laumasta skotlantilaisia pikkurikollisia. Porukka saa yhteiskuntapalvelun toiminnanvetäjän opastuksen myötä maun viskiin ja ajautuvat sitä myötä aikamoiseen seikkailuun.

Jossain tuli vastaan varsin epäonnistunut vertaus, missä elokuvaa nimitettiin Skotlannin Trainspottingiksi. Tässä nimittelyssä on pari sudenkuoppaa: Ensinnäkin: Trainspotting on yhtä skotlantilainen elokuva kuin tämäkin, tapahtumat, kirjoittaja ja osa näyttelijöistäkin ovat skotlantilaisia (ihan oikeasti, katsooko kukaan enää elokuvia ennen kuin vertaa?) ja toiseksi: kyseessä ei ole lähellekkään niin raivokkaan revittelevä musta komedia, kuin trainspotting, vaan kyseessä on ihan eri genren elokuva.

Kyseessä ei siis ole revittelevä musta komedia, vaan mustanpuhuva draamakomedia. Ensimmäisen puoli tuntia tuntuu jopa, että komediallinen elementti on jätetty elokuvasta kokonaan pois ja kyseessä on pelkästään mustanpuhuva ja haudanvakava draama yhteiskunnan hylkiöistä. Tapahtumien lähtiessä käyntiin komediallinen elementti kuitenkin hiipii pikkuhiljaa elokuvaan mukaan ja kiihtyy kiihtymistään elokuvan loppua kohden. Tämä varsin erikoinen kerrotatyyli toimii ihan uskomattaman hyvin ja elokuva tuntuukin kokoajan vain paranevan loppua kohden. Enkelten siivu yhdistelee taitavasti eri elokuvagenrejen parhaita piirteitä ja poikkeuksellisen onnistuneesti on samanaikaisesti synkkä, hauska ja lämminhenkinen.

Vaikka päänäyttelijäkaarti onkin suhteellisen tuoretta verta, on joukkoon saatu mahdutettua myös pitkänlinjan tunnetumpiakin näyttelijöitä. Näyttelijäsuoritukset ovat kautta linjan varsin onnistuneita ja hahmot kohtuullisen uskottavia.

Enkelten siivu on varsinainen helmi indie-leffojen joukossa. Suosittelen.

Joulu tulee ja lomakauden pakolliset animaatiot sen mukana. Yleensähän joka joulu jokin vuodenaikaan liittyvä animaatio tulee ainakin jommalta kummalta suurelta animaatiostudiolta (Disney-Pixar tahi Dreamworks) ja tänä vuonna aiheen mukaisen animaation tuuppasi ulos näistä kahdesta jälkimmäinen, Pixarin tuodessa jouluksi Finding Nemo sarjan kolmannen osan. Ihan perus "paulipelastaajoulun"-henkisestä perusanimaatiosta ei kuitenkaan ole kysymys, vaan tällä kertaa on Dreamworksin lähtökohtana ollut jo jonkin aikaa muodissa ollut satuhahmojen yms. kierrättäminen (oletteko koskaan nähneet vaikkapa Shrek tai Tapaus Punahilkka elokuvia?). Mistään siis varsin uudesta ideasta sinänsä ei ole kysymys, vaikkakin asetelma on varsin persoonallinen: Joulupukki, Nukkumatti, Hammaskeiju ja Pääsiäispupu muodostavat kuu-ukon valitseman eliittijoukon, jonka tehtävänä on suojella lapsia. Kun paha Mörkö toteuttaa katalat suunnitelmansa, tarvitsee joukko vahvistusta. Vahvistukseksi kuu-ukko valitseekin tehtävään vastentahtoisen Pakkasukon.

Dreamworksin tarina on varsin monipuolinen vaikkakin lastenelokuvalle hyvin tyypillisen ennalta-arvattava. Menoa ja meininkiä kuitenkin riittää alusta loppuun, Viisi legendaa kun etenee varsin toimintafilmihenkisellä tarinankerronnalla alusta loppuun.

Huumoriahan aina pitää olla animaatioissa, sehän on selvä. Eivät lapset jaksa katsoa mitään haudanvakavaa murjotusta. Vitsit tuntuvat uppoavan myös vähän aikuisempaan väkeen (ainakin itselleni putosivat jutut paikkapaikoin varsin makeasti) ja goofball-huumori on pidetty riittävän kurissa sen pysyäkseen hauskana.

Äänirooleissa kuullaan varsin nimekäs kaarti Hollywoodin ykkösnimiä. Itse pääroolissa Pakkasukkona toimii Chris Pine (Star Trek), muita mainittavia nimiä ovat mm. Hugh Jackman ja Alec Baldwin. Parhaimman roolisuorituksen kuitenkin vetää Pitch Boogeymanina eli Mörkönä Jude Law, joka on saanut itsestään ulos varsin mustanpuhuvan äänen.

Viisi Legendaa on suhteellisen tavallinen animaatio, joka jaksaa naurattaa kuitenkin alusta loppuun saakka. Se ei ole mikään varsinainen klassikko, mutta tarjoaa vähän vaihtoehtoista viihdettä jouluisella teemalla.

Firefly: 9/10
Serenity: 9/10

Rakastan scifiä. Rakastan sitä ihan tosissani. Luen lähes pelkästään nykyään scifiä ja pyrin katsomaan kaikki kunnolliset scifielokuvat ja tv-sarjat, jos siihen vaan tarjoutuu mahdollisuus. Tämä "kunnolliset"-termi kuitenkin rajaa pois aikamoisen osan varsinkin elokuvista, nykyään kun tahtoo scifin yleisin lajityyppi olla klaustrofobinen kujajuoksu scifikauhu. Kunnollista scifielokuvaa saakin etsiä lähes yhtä suurella vaivalla kuin kirjakaupoista joutuu nykyään etsimään kunnollista scifikirjaa fantasian ja vampyyrikirjojen joukoista. Jokin aika sitten kauhistelin Itiksen Suomalaisen tilannetta scifin osalta: suomenkielisellä scifi ja fantasia hyllyllä (joka oli oikeastaan nykään jo nimetty pelkästään fantasiaksi) löytyi kymmenien ja taas kymmenien fantasiakirjojen joukosta tasan 4 scifikirjaa. Edes ehkä tämän hetken suurimman scifikirjailijan, Alastair Reynoldsin uusinta kirjaa, Muistoissa Sininen Maa, ei löytynyt kyseisen kaupan valikoimista. Niinpä sitä koittaakin nauttia sitäkin enemmän, kun jotain laadukasta scifiä sattuu kohdalle.

Josh Whedon tunnetaan tänä päivänä ehkä parhaiten viimeaikojen kassamagneettiohjauksestaan marvelin Avengers elokuvan osalta, jonka käsikirjoituksesta ja ohjaamisesta mies vastasi. Menneistä teoksista kirjoittajana löytyy miehen cv:stä myös mm. Pixarin esiimarssi Toy Story sekä kaikkien tuntema ja rakastama/vihaama Buffy Vampyyrintappaja. Scifin ystäville Whedonin tuotannosta löytyy kuitenkin vain yksi ja oikea saaga: Firefly. Kyseinen sarja oli jäänyt minulla jostain syystä väliin, olin nähnyt ainostaan sarjan päättävän Serenity elokuvan aiemmin, mutta Netflix tarjosi nyt minulle mahdollisuuden tutustua tähän lyhytikäiseen, mutta niin rakastettuun sarjaan.

Välillä olen saanut kritiikkiä osakseni siitä, miten orjallisesti tarkkailen IMDB:n tähtiä julkaisujen osalta. Aina ne eivät pidäkkään kovin tarkasti paikkaansa, mutta kokemus on opettanut, että siinä missä kahdeksan tähteä saanut elokuva on hyvällä todennäköisyydellä ihan jotain muuta kuin keskiverto, on neljä tähteä saanut filmi puolestaan todennäköisti sieltä jostain syvältä. Yllätys olikin suuri, kun tutkin ennakkoon hieman Fireflyn IMDB-sivua: sarja on saanut 9,2 tähteä. Toki tässä taas tulee mittakaava osittain mukaan, sarjalle kun oli antanut tähtiä kaikenkaikkiaan 89564 arvostelijaa (mittakaavaa antaakseni Avengers on saanut 8,4 tähteä ja äänestäneitä löytyy 405835). Arvostelujen määrä kertoo aina hieman sarjan suosiosta ja suosio Fireflyn kohdalla onkin ollut hieman poikkeuksellinen, sarja kun saavutti suosionsa huipun vasta sen päädyttyä yhden kauden jälkeen lopetettujen listalle. Mutta parempi myöhään kun ei milloinkaan, vai miten se nyt meni.

Firefly on lajityypiltään hyvin perinteistä avaruusoopperaa. Päähenkilöt ovat ensample tyypinen keskittymä avaruusaluksen miehistöä, jotka päätyvät jaksopohjaisesti erilaisiin kommelluksiin. Ideahan on varsin tuttu, nimetään tästä nyt suoralta kädeltä vaikka joukko Star Trek-sarjoja, Farscape, Lexxx, jne. Lähtökohtaisesti siis kyseessä ei ole mitään kovinkaan poikkeavaa ja poikkeavan sarjasta tekeekin universumi, mihin sarja on sijoitettu. Jaksot alkavat aina pienellä taustatietointrolla, jonka sisältö menee suunnilleen näin: Ihmiskunta kulutti maapallon resurssit loppuun ja lähtivät asuttamaan täysin uutta "galaksia" (aivoihin sattuava asiavirhe). Uusia planeettoja muutettiin maankaltaistamisen kautta asumiskelpoiseksi ja asuinkelpoisia planeettoja otettiin käyttöön useita. Hallinto keskittyi keskusplaneetoille, joissa vauraus kukoisti. Ulkoreunan planeetoilla taas ihmiset joutuivat joka päivä taistelemaan elantonsa eteen. Syttyi sota näiden kahden ryhmittymän välille ja sodan jälkeen entinen Ulkoreunan sotilas, Malcom Reynolds hankki aluksen ja miehistön. Serenity nimen saanut alus matkaa pitkin "galaksia" tekemässä erilaisia enemmän tai vähemmän laillisia keikkatöitä elantonsa eteen.

Ulkoreunan maailmat ovat ottaneet esikuvansa vanhoista western-elokuvista ja länkkäritunnelmaa on tuotu myös niin puvustuksen, lavastuksen, propsien ja tarinankin myötä enemmän esiin. Voidaankin hyvällä mielellä sanoa, että Firefly on scifilänkkäri, millaisia ei ole kyllä tullut kovinkaan montaa koskaan vastaan (nyt äkkiseltään tulee mieleen Cowboys vs. Aliens-elokuva sekä muinainen piirretty jostain lapsuudestani: Bravestarr). Vaikka ihan parissa ensimmäisessä jaksossa asetelma tuntuukin väkinäiseltä, se muuttuu hyvin pian luontevammaksi sen sulautuessa varsinaiseen avaruusoopperaan.

Sarja alkaa hyvin tyypillisenä jaksopohjaisena seikkailuna, joskin heti ensimmäisessä jaksossa annetaan viitteitä isommasta viitekehyksestä. Ensimmäisessä jaksossa Serenityn matkaan noukitaan myös koko sarjan läpi mukana olevia matkustajia: hämärän menneisyyden omaava munkki/pappi sekä lääkäri, jolla on mukanaan epäilyttävää matkatavaraa. Serenityn miehistöön kuuluu taas ennestään kapteenin lisäksi pari soturia, mekaanikko ja pilotti sekä aluksen toista sukkulaa vuokraava, "seuralaispalveluja" tarjoava naishenkilö. Varsin sekalainen joukko siis.

Firefly eli kaikki 14 jaksoa. On ikävä huomata, että sarja alkoi vasta päästä käyntiin kun sille lyötiin lappu luukulle. Sarja nimittäin lajityypistään poiketen pääsee noin puolessa välissä ensimmäistä kautta kunnolla käyntiin (esimerkiksi Farscapessa ja Babylon-5:ssä tämä tapahtuu vasta parin kauden jälkeen) ja pääjuoni tempaa katsojan mukaansa niin, ettei katsomista malttaisi lopettaa. On sanomattakin selvää, että oikeastaan mitään ei saadakkaan päätökseen sarjan loppuun mennessä, mutta sarjan huimasta menestyksestä DVD-julkaisun myötä johtuen tehty elokuva Serenity sentään sitoo muutamia juonenpäitä yhteen. Paljon asioita jää kuitenkin ilman vastausta Serenityn jälkeenkin.

Fireflyn scifi on suhteelisen uskottavaa, joskin paikka paikoin sarja on joutunut hieman kärsimään mielikuvituksen puutteesta. Teknologinen taso ei ole mitenkään varsin mielikuvituksellisella asteella, mikä on tosin hyvin tyypillistä scifi tv-sarjoille. Varsinkin tiedonhallinnan osalta tapahtuvaa kehitystä kun harvemmin kuvataan mitenkään mielekkäissä kehitysmalleissa, joka taas on tänä päivänä hyvin tyypillistä tieteiskirjallisuudessa. Sarjan tapahtumat sijoittuvat 2500-luvulle, mikä tuntuu aina välillä hieman turhan läheiseltä ajatellen avaruusmatkailua. Täytyy kuitenkin kuitenkin muistaa, että sata vuotta sitten ihminen lähinnä haaveili mannerten välisistä reittilennoista. Teknologia kehittyy kovaa vauhtia ja meillä on jo nyt (ironista kyllä, perustuen Star Trekkiin) olemassa teorioita valoa nopeampaan matkustamiseen. Kuka tietää, mitä seuraavan 400:n vuoden aikana oikeasti keksitään.

Jonkin verran komiikkaa on saatu myös tungettua varsin onnistuneesti mukaan niin sarjaan kuin elokuvaankin. Vitsit ovat paikkapaikoin onnistuneita ja sopivat sarjan ja hahmojen luonteeseen. Myös ripaus romantiiikkaa (tai ainakin viittauksia sellaiseen) on mukana, joka tosin keskittyy aika paljon miesten ymmärtämättömyyteen naisia koskien. Hahmot ovat alusta loppuun toimivia ja pitävät muottinsa hyvin samanlaisina, vaikka jonkinlaista kasvua tapahtuukin varsinkin Serenityssä.

2002 alkaneelta sarjalta ei voi visuaalisesti odottaa tänä päivänä kovinkaan suuria ihmeitä, mutta suhteellisen laadukasta katseltavaa silti Firefly on tänä päivänä siltäkin saralta. Serenity omasi sarjaan nähden varsin suuren budjetin ja se näkyy sitten myös visuaalisella puolella. Mukaan on onnistuttu laittamaan myös niin kovasti rakastamani avaruustaistelukohtaus, joka on silmiä hivelevän näyttävää katsottavaa vielä tänäkin päivänä.

Vaikka jatkosta on huhuttu vuosien varrella useaankin otteeseen, en jaksa uskoa oikein, että Firefly/Serenity tulisi saamaan koskaan enää jatkoa. Toisaalta se on hyvä, sarja on hyvä kokonaisuus sellaisenaan ja vaikka juoni jäikin paikkapaikoin keskeneräiseksi, on vaikea kuvitella muuten kuin retrospektiivinä toteutettua tarinaa, joka kertoisi nämäkin tarinat loppuun.

Firefly tarjoilee useamman tunnin todella laadukasta viihdettä kriittisemmillekkin scifin ystäville, mutta sarjasta pystyy nauttimaan hyvin kirjoitettujen hahmojen ja mukaansa tempaanvan tarinan takia myös vähemmän fanaattiset tieteiselokuvien ystävät. Kyseessä on ehdottomasti yksi parhaista koskaan tehdyistä scifisarjoista ja suosittelenkin joka ainutta tutustumaan siihen.

Firefly @ IMDB
Serenity @ IMDB

7/10

Varsin mielenkiintoinen kokemus kyllä käydä Vantaan Flamingossa elokuvissa lauantai-iltana 23:00 alkavassa näytöksessä, ei voi muuta sanoa. Vietimme sukulointiviikonloppua siskonpoikani, Paavon, seurassa ja päätimme lähteä keilaamaan ja elokuviin vielä lauantain myöhäisiltaan. Flamingo houkutti vähän tyhjemmän salinsa ja pysäköintimahdollisuuksiensa takia ja otimmekin suunnan kohti Vantaata. Oman eksoottisen sävynsä elokuvavisiittiin toivat pienessä nousuhumalassa olevat noin parikymppiset nuoret miehet, joille elokuvissa käymisen etiketti oli todennäköisesti vieras konsepti. Kun tulee käytyä paljon elokuvateatterissa, niin sitä kiinnittää näihin häiriköihin suhteellisen paljon huomiota. Alun leffan päälle puhumisen ja muun örisemisen jälkeen kuitenkin häirikötkin alkoivat ilmeisesti katsoa leffaa ja päästiin itse asiaan.

Looper on uutuuttaan rahiseva scifijännäri, joka käsittelee aikamatkailua ja siihen liittyviä dilemmoja. 2040-luvulle sijoittuvan elokuvan päähenkilönä nähdään Joseph Gordon-Levittin esittämä Joe, joka hoitelee tulevaisuuden rikollisten likapyykkiä. Aikamatkailua ei ole vielä keksitty elokuvan tapahtumien aikaan, mutta tulevaisuudessa on. Toki se on välittömästi kielletty, mutta eihän se rikollisia estä. Tulevaisuudessa kun ruumiiden hävittäminen on käytännössä mahdollista elokuvassa hyvin nopeasti viitatun bodytaggingin takia, rikollisjärjestöjen teloitukset hoidetaankin lähettämällä teloitettava menneisyyteen. Menneisyydessä sitten Joen kaltaiset Looperit teloittavat ajassa palanneen uhrin välittömästi, keräävät mukana lähetetyt hopeaharkot taskuunsa ja hävittävät ruumiit.

Tulevaisuudessa alkaa kuitenkin tapahtua jotain outoa ja loopperien sopimuksia aletaan lopettaa loopin sulkemiseksi kutsutulla käytännöllä. Loopin sulkemisella tarkoitetaan toimintamallia, missä looperin 30 vuotta vanhempi minä lähetetään takaisin teloitettavaksi ja looperille tarjotaan viimeisestä keikastaan iso kasa kultaa. Kuten arvata saattaakin, myös Joen looppi päätetään sulkea. Ja tietenkin 30 vuotta vanhempi minä pääsee karkuun.

Jo lähes alkumetreiltä on hyvin selvää, miten Looper tulee päättymään. Siitä, ja joistain varsin tehokkaasti huomiotta jätetyistä aikamatkailuun liittyvistä ongelmista (mm. kaaosteoreettisesta vaikutuksesta jne.), Looper tuntuu varsin hyvin kirjoitetulta. Elokuva kerrotaan myös osittain keskittyen draamaan ja hahmojen syventämiseen. Huumoria Looperissa on varsin vähän ja sekin vähä varsin mustaa.

Looper edustaa aivan selvästi toimintafilmeissä viime aikoina noussutta uutta ilmiötä, jossa tehosteita ja toimintaa jätetään enemmän ja enemmän taustalle ja itse tarinaan ja kerrontaan keskitytään entistä enemmän. Jo tuosta Dredd 3D:stä kirjoittaessani mainitsin elokuvan Drive ja siihen täytyy myös viitata tässä yhteydessä. Vaikka Looper ei edustakkaan ihan kaikkein älykkäintä kärkeä tässä uudessa toimintadraama lajityypissä, siinä on selkeästi piirteitä uudenlaisesta näkemyksestä tehdä toimintaelokuvaa. Pikkuhiljaa alkaa näyttää siltä, että Steven Seagalin ja Jason Stathamin kaltaisten tähtien kulta-aika onkin vihdosta viimein ohi. Tokihan Looperin toisessa pääroolissa nähtävältä Bruce Willisiltä saadaan näyte perus-Bruce kohtauksesta, jonka päätteeksi herra onkin sitten ihan veren ja lian peitossa. Mihinkään nykyään niin muodikkaaseen goreen ei kuitenkaan tässä elokuvassa mennä eikä oikeastaan missään kohden elokuvaa voikkaan sanoa mitenkään yltiöraa'aksi.

Näyttelijävalinnat tuntuvat toimivan tässäkin elokuvassa oikein hyvin. Rajoittavana tekijänähän on toki ollut mm. edes vähäinen yhdennäköisyyden tarve päänäyttelijöiden välillä, missä ei kyllä olla mielestäni onnistuttu ihan parhaalla mahdollisella tavalla. Näyttelijät ovat kuitenkin muuten uskottavia rooleissaan, Gordon-Levitt nuorena menijänä ja Willis tyypillisenä synkistelijänä.

Looper on mukava piristys toimintascifin saralla, kiva nähdä välillä jotain muutakin kuin pelkästään aivokuolemamäiskettä tälläkin saralla. Mikään varsinainen mestariteos se ei toki ole, mutta viihdyttää varmasti suurinta osaa katsojista.

Netflix palvelu tuli meidänkin kotiimme, kohtuulliseen kahdeksan euron hintaan kun saa rajattoman katseluoikeuden suhteellisen laajaan bufferiin elokuvia ja tv-sarjoja. Teknisen taistelun sen käyttöönottamisesksi olohuoneessamme, tietokoneen puuttumisen sieltä vuoksi, jälkeen (Xbox vaatii Gold jäsenyyden: ei ole tulossa, Samsungin Allshare Cast Dongle ei oikein tahdo pysyä pystyssä, jne. Lopulta ratkaisu löytyi Nintendo Wiin clientistä) onkin kyseistä palvelua tullut käytettyä niin paljon, että digiboxi alkaa pikkuhiljaa tukketua katsomatta jääneistä nauhoituksista. Netflix tarjoaa myös suhteellisen hyvän kattauksen science fictionia, joista tosin olen nähnyt suurimman osan. Jokusia kuitenkin ennalta näkemättömiä teoksia sieltäkin löytyy ja niistä eilen päätyikin katsottavaksi The Astronaut Farmer vuodelta 2006.

Vaikka rakastankin lukemista harrastuksena, on se jäänyt kesän aikana vähän muiden harrastuksien varjoon. Kesällä tulikin luettua enemmän kaikkeen moottoripyörään ja moottoripyöräilyyn liittyvää ajankohtaista asiaa eikä niinkään kertomakirjallisuutta. Niinpä Rajaniemen Kvanttivarkaan lukeminen venähtikin todella pitkälle aikaskaalalle, kun kirja odotteli uutta lukuinnostusta välillä yöpöydällä, välillä työpaikalla. Innoittaja saapui kuitenkin varsin tyypillisessä muodossa: koska olen päättänyt, että en lue useampaa kuin yhtä fiktiivistä kirjaa yhtäaikaa, oli Kvanttivaras saatava luettua loppuun uuden Alastair Reynoldsin tieltä.

Pahoittelen jo heti lähtöönsä, jos tämä kuvaus kysesestä kirjasta on hieman katkonainen ja epäjohdonmukainen. Luin tosiaan kirjaa yli puoli vuotta. Pitkä lukuaika ei kuitenkaan todellakaan johtunut kirjan heikkoudesta vaan päinvastoin Rajaniemi on kyllä kirjoittanut jotain todella onnistunutta ja hienoa.

En ole jostain syystä onnistunut tutustumaan kotimaiseen science fictioniin kovinkaan kunnolla. Tuntuu, että sekin vähä, mitä tarjontaa on, tahtoo keskittyä lähinnä lähitulevaisuuden ongelmiin ja uhkakuviin. Valitettavan paljon myös kotimaisen scifin saralla on tullut vastaan ikävää paatosta ja lukijan syyllistämistä, mikä ei itseäni lukijana niin kovasti viehätä. Rakastan itse sitä ihmetyksen tunnetta (eng. "sense of wonder") ja mielikuvituksen rajoja hipovaa teknologiatykitystä. Valoisia, tai ainakin edistyneitä tulevaisuuden kuvia, ei niinkään kauhuskenaarioita siitä, mitä tapahtuu kun kaikki menee pieleen.

Kvanttivaras tarjoileekin sekä ihmetyksen tunnetta että teknologiapornoa isolla kädellä. Heti alkuun esitellään varsin aivoja mutkalle vääntävä konsepti dilemmavankilasta, jonka tehtävänä on kasvattaa vankeja tekemään oikeita valintoja eräänlaisen pelin muodossa. Konsepti on varsin pään räjäyttävä ja nerokas ja se pistääkin heti alkuunsa lukijan mielikuvituksen koville.

Kvanttivarkaan päätapahtumat sijoittuvat määrittelemättömän ajan päähän tulevaisuuteen Marsin erääseen liikkuvaan kaupunkiin nimeltään Oubliette. Oublietten varsin keskeisenä piirteenä on eräänlainen tietoisuuden laajennus, ulkomuisti ja sen tukena toimiva tietynlainen yksityisyysprotokolla, gevulot. Nämä konseptit herättävätkin aluksi hieman hämmennystä, mutta niiden rakenne tulee varsin hyvin esille kirjan edetessä eteenpäin. Oubliettessä on käytössä myös eräänlainen aikaan perustuva järjestelmä, millä tasapainotellaan ihmisenä ja vastapainoisesti palvelustehtäviä suorittavana Hiljaisena koneena olemisen välillä. Jokainen Oublietten kansalainen kantaa mukanaan kelloa, josta näkyy jäljellä oleva aika, mitä ihmisenä saa viettää ennen siirtymistään Hiljaisen joukkoon. Hiljaisten joukkoon siirryttyään kansalaisen mieli siirretään erilaisiin tehtäviin erikoistuneiden koneiden ruumiiseen, jossa hiljaiselon aika sitten vietetään palvellen Oubliettea.

Päähenkilönä Kvanttivarkaassa esiintyy varsin lahjakas varas nimeltään Jean De Flambeau, joka pelastetaan Dilemmavankilasta suorittamaan varsin erikoinen tehtävä. Tehtävää valvomaan on pestattu Oortin pilvestä kotoisin oleva, tuskin enää ihmistä teknisesti muistuttava, enkelimäinen soturi Mieli ja hänen ainutlaatuinen aluksensa Perhonen. Kolmikolla on edessään varsin monivaiheinen ja -ulotteinen tehtävä, joka tarinan edetessä kietoutuu voimakkaasta De Flambeaun menneisyyteen.

Harvemmin kirjoissa, toisin kuin elokuvissa, nopeatempoiset taistelukohtaukset nousevat näin tyylikkäästi esiin. Yleensä kirjoissa taistelujen kuvaukset tuntuvat olevan aika pitkälti pakkopullaa, josta koitetaan päästä yli. Kvanttivaras tekee tässä kuitenkin raivokkaan poikkeuksen ja kirjan sisältämät muutamat nopeatempoiset yhteenotot ovatkin sellaista teknologiapornon tykitystä, että ne joutuu lukemaan useampaan kertaan ymmärtääksen, mitä oikein tapahtui. Parhautta on vieläpä paikkapaikoin esitettävät erilaiset näkemykset näiden mäiskeiden kohdalla, kun toinen osapuoli vierestä katsellessa näkee vain lopputuloksen ja toinen näkee varsin loppuun viedyn strategisen teknologiakamppailun.

Kvanttivaras annostelee todella laadukasta scifiseikkailua kovemman scifin ystäville sivu toisensa jälkeen. Mitä lähemmäs loppua kirja tulee, tulee myös lukijalle selväksi, että tarina ei pääty tämän kirjan päättyessä. Ja viimeisen sivun luettuani olikin pakko googlettaa tarinan jatkosta. Ilokseni sainkin huomata, että alkukielinen versio (Hannu Rajaniemihän tosiaan kirjoittaa nämä kirjat englannin kielellä) Fraktaaliprinssistä, sarjan seuraavasta osasta, onkin jo julkaistu. Käännöstä saadaan odotella vielä seuraavalle vuodelle ja odotankin jo innolla sen julkaisua. Kvanttivarkaan perusteella kun Rajaniemi nousi suoraan suosikkieni joukkoon.

Dome.fi uutisoi jokunen päivä sitten Dredd 3D:n erikoisnäytöksistä FS Filmin edustajan kommentin kera. FS Film päätti kääntää leffan tuomisen vain muutamaan erikoisnäytökseen näin:

Dredd 3D on meille kokeilu marginaalielokuvien julkaisumahdollisuuksista. Haluamme nähdä voiko ja kannattaako elokuvaa laittaa kankaalle lokalisoimatta sitä (ilman valtavia panostuksia) tiettyä pientä, mutta aktiivista ryhmää varten. (Tiina Virtanen, FS Filmin tiedottaja)

Ihan hieno ajatus, joskin ikävää sinänsä, ettei tässä yhteydessä toki haluttukaan mainita sitä, että syynä erikoisnäytöksiin taisi olla aika pitkälti Riku Ruohomäen luotsaaman "Dredd 3D elokuvateattereihin"-facebook ryhmän lähes ylitsevuotava painostus. Vaikea olisi kuviella, että kun ensimmäistä kertaa ainakin minun kohdallani tulee vastaan näin aktiivista toimintaa jonkin elokuvan saamiseksi elokuvateatteriin, niin levittäjäfirma saakin yhtäkkiä päähänsä lähteä kokeilemaan kokeellisempaa tuotantoa erikoisnäytöksillä.

Niin tai näin, tämä voi olla silti aivan sairaan hyvä asia. Varasinkin suurien elokuvatehtaiden ulkopuolella kun tehdään paljon vaihtoehtoista elokuvaa, jolle löytyy suuriakin kannattajakuntia. Toivonkin hartaasti kädet kyynärpäitä myöten ristissä, että tämä FS Filmin tiedottajan kommentti ei ole vain tyhjänpäiväistä lätinää, vaan FS Film on tosissaan suunnittelemassa vastaavanlaisien erikoisnäytösten tuomista jatkossakin. Varsin ihanteellinen tilannehan olisi, jos FS Film saisi Finnkinon kanssa aikaiseksi jonkinlaisen vakiintuneen vaihtoehtonäytöksen, vaikkapa säännöllisesti kerran kuukaudessa. Elokuviahan riittäisi tällaiseenkin aivan varmasti pilvin pimein. Ja vielä paremmaksihan tämän konseptin saisi, jos edellä mainitut tahot loisivat kanavan kuunnella asiakkaiden toiveita sen osalta, mitä elokuvia he haluaisivat näissä näytöksissä nähdä.

Vain aika näyttää, tuleeko tästä mitään. Toivotaan parasta.

http://dome.fi/elokuvat/ajankohtaista/judge-dredd-3d-elokuvan-tuominen-suomeen-on-osa-fs-filmin-uutta-kokeilua

9/10

Sarjakuvien filmatisointi on ollut viimeisen vuosikymmenen ajan yksi suurimmista Hollywoodin rahasammoista. Molemmat suuret sarjakuvatalot, Marvel ja DC ovat lähteneet kilpaan mukaan ja viittasankareita onkin vaihtelevalla laadulla tuotu valkokankaalle jo lähes kyllästymiseen asti. Vaikka joukkoon mahtuukin jokusia varsin onnistuneitakin elokuvia, on varsinkin Marvelin hahmojen elävöittäminen jäänyt lievästi sanottuna vaisuksi. Pettymys varsinkin The Avengers elokuvaa alustaneiden sankarimäiskintöjen kohdalla onkin saanut minut jättämään kyseisien elokuvien kohdalla teatterikäynnit suhteellisen vähäiseksi. Ja vaikka Dark Knightin kaltaisia varsin eeppisiäkin elokuvia on tullut ulos, pieni kutina jossain takaraivossa varoitteli, kun ensimmäisen kerran bongasin tulevien elokuvaprojektien joukossa Dredd 3D:n.

Teille sivistymättömille moukille jotka ette tiedä, kuka tämä Dredd oikein on, tarjoan teille nyt hieman sivistystä. Judge Dredd on John Wagnerin 1977 luoma post-apokalyptiseen pohjoisamerikkaan sijoittuva sarjakuva, joka käsittelee tuhosta selvinneen ihmiskunnan raunioille rakenetun jättiläismäisen metropolin, Mega-City 1:n virkavallan edustajia, niistä keskeisimmin Judge Dreddiä. Dreddin hahmo on äärimmäinen arkkityyppi, synkeä lain nyrkki, joka jakaa oikeutta kovalla otteella ihmiskunnan uuden dekadenssin keskellä. Sarjakuvasta on tullut varsinainen kulttilegenda ja sen parissa ovat työskennelleet useat sarjakuva-alan legendat, mm. Alan Moore ja Brian Bolland.

Kyseessähän ei ole ensimmäinen kerta, kun Dredd tuodaan valkokankaalle. Vuonna 1995 Danny Cannonin ohjaama ja itse Sylvester Stallonen tähdittämä Judge Dredd sai ensi-iltansa hyvin vaisulla vastaanotolla. Ja syykin oli selvä: elokuva on suoraan sanottuna aivan jäätävää paskaa. Lähinnä Dreddin irvikuvaksi Hollywoodissa vääntynyt perusmäiske ei oikein lämmittänyt edes omana aikanaan muuten kuin visuaalisesti ja ainut positiivinen asia, mitä kyseisestä elokuvasta on jäänyt mieleen, on Chris Cunninghamin varsin eeppinen Mean-Machine Angelin maskeerauksen suunnittelu.

Toimintaelokuva näyttää tällä hetkellä olevan kovin pahassa murroksessa. Kun toisaalta blockbusterit tunkevat katsojiinsa uskomattoman yksiulotteista ja puisevaa mäiskettä kauniissa kuoressa, pinnan alla kurkistelee indiepuolella uudenlainen näkemys toimintaelokuviin. Tästä uudesta tyylistä on ehkä parhaimpana esimerkkinä kriitikkojenkin ylistämä Drive, joka toi varsin perusmuotoisen toimintaelokuvan käsikirjoituksen valkokankaalle draaman keinoin. Yllättävä yhdistelmä toimi ja kun lopputulos olisi voinut pahimmillaan olla Jason Stathamin tähdittämänä ja jonkun perus tuotantotiimin käsissä suoraan-dvd:lle julkaisu, Drive onnistuikin yllättämään katsojat aivan täysin.

Ja tätä samaa on nähtävissä myös Dreddissä. Kerrontatyyli kun on jotenkin niin erilaista. Vaikka Dreddin käsikirjoitus onkin suhteellisen perusmuotoinen, on ohjaaja tuntunut onnistuvan varsin onnistuneesti jäljentämään sarjakuvan hahmojen luonteet ja syventämään niitä jopa alkuperäisestä. Dredd ei toki muistuta ihan Wagnerin alkuperäistä Dreddiä, vaan myöhempien aikojen paljon synkempää lainvalvojaa. Tulokkaana esiteltävä Anderssonkin muistuttaa suuresti esikuvaansa, joskin esitellään vielä kokelaana ja siksi vähän epävarmempana hahmona.

Lavastuksen osaltakin on osuttu suhteellisen kohdalleen. Ylikansoittunut Mega-City 1 näyttää juuri niin ylikansoittuneelta ja ahtaalta kuin olisikin aiheellista odottaa. Likainen ja rähjäinen kaupunki pitää sisällään myös likaisia ja rähjäisiä asukkaita ja kokonaistunnelma onkin varsin luotaantyöntävä joskin paikkapaikoin pelottavan aidontuntuinen. Visuaalisella puolella Dredd onnistuukin kaikista parhaiten: vaikka kyseessä onkin suhteellisen pienen budjetin elokuva (IMDB kertoo arvioiduksi budjetiksi n. 50M dollaria, mikä on naurettavan pieni kun vertaa esim. vaikkapa Avengersin 220M dollarin budjettiin), on komeaa katseltavaa. Kompromisseja on toki jouduttu tekemään, mutta esimerkiksi alun takaa-ajokohtauksen vanhoista pakettiautoista koostuva liikenne on jotenkin uskottavampaa tässä skenaariossa kuin kiiltokuvamaiset, hyperfuturistiset saippuakoteloautot. Erikoistehostepuolella näyttävimmäksi nousee tietenkin Slo-Mo huumeen vaikutusten kuvaaminen ultrahitailla hidastuksillaan ja candymaisilla väreillään.

Yksi asia, mikä Dreddissä yllätti, oli sen väkivaltaisuus ja raakuus. Tokihan tällaisissa toimintaleffoissa miehiä kaatuu kuin heinää niitossa, mutta esitystapa tuntuu olevan paikkapaikoin varsin inhaa. Katuun lässähtäneet ruumiit näytetään varmaan ensimmäistä kertaa elokuvissa ihan kunnolla mössööntyneinä ja sisuksiaan pitkin katua levittäneinä, Slo-Mon vaikutuksen alla luodin osumat näyttävät varsin karsealta repiessään ihmisten päihin reikiä. Taistelut ovat pääosin hyvin aidontuntuisia: ei mitään pitkiä vääntöjä, vaan muutamien sarjatuliryöppyjen jälkeen pystyssä seisoo yleensä korkeintaan kaksi ihmistä, nekin yleensä Tuomareita. Luotien osuminen sattuu ja vaurioittaa, nyrkkitappelussa voi lähteä henki. Toiminta omassa yksinkertaisuudessaan perustelee itse itseään ja antaa oikeutuksen kaikkien raakuuksien näyttämiselle.

Dredd 3D yllätti kyllä minut täysin. Odotin toki vähän massasta poikkeavaa elokuvaa, vaikka paha pelko olikin edellisen elokuvan perusteella. Kyseessä on kuitenkin scifitoiminnan yksi onnistuneimmista teoksista vuosiin. Elokuvasta myös tosin näkyy syitä siihen, miksi elokuvan kotimainen levittäjä, FS-Film, ei ole vakuuttunut sen kaupallisesta potentiaalista: Dredd 3D tarjoilee ronskissa pakkauksessa vähän marginaalisemmalla otteella elokuvaa sellaista genrestä, missä ei ole totuttu ihan hirvittävästi näkemään poikkeuksia perusmuotista. Uskon kuitenkin, että Dredd 3D vetoaa myös tyypillisempien mäiskeiden ystäviin.

Finnkino järjestää huomenna suurimmissa kaupungeissa erikoisnäytöksen kyseisestä elokuvasta. Helsingissä on tällä hetkellä lippuja saatavilla näytökseen enää kaksi, mutta muissa kaupungeissa löytyy vielä paikkoja enemmänkin. Jos vaan suinkin on siis mahdollista, niin mene nyt ihmeessä jo ostamaan lippusi ja mene katsomaan tämä elokuva.

Dredd 3D imdb:ssä
Dredd 3D Finnkinon sivuilla

Arvosana: 7/10

Mikäpä sen parempi tapa avata uusi blogi, kun kirjoittaa heti yhdestä aihepiirin kautta aikojen suurimmasta tekijästä. James Bond elokuvat täyttävät tänä vuonna 50 vuotta ja uusin sarjan edustaja, Skyfall, on 23. Bond-elokuva. Kyseessä on ilmeisesti maailman pisimpään jatkunut elokuvien sarja, joka ei näytä pieniäkään kuolemisen merkkejä.

Casino Royalen myötä Bond sai vähän rebootin oloisen uudelleenkäynnistyksen, joskin ihan täysverisestä rebootista ei tässäkään ollut kysymys, vaan keskeisiä hahmoja (esim. Bondin pomo M) siirrettiin edellisistä elokuvista suoraan sellaisenaan näyttelijöitä myöten. Tämä tuokin varsin nykyisestä tavasta poikkeavan jatkumon Bond elokuviin. Myös muinaisista elokuvista tuttuja hahmoja näytetään näissä uusissa Bondeissa tuovan takaisin yksi toisensa jälkeen päivitettynä tietenkin nykyaikaan. Näistä ehkä näkyvimpänä oli CIA:n agentti Felix Leiterin tuominen takaisin Casino Royalessa.

Viimeisimmät 3 Bondia ovat esitelleet varsin erilaisen näkemyksen itse päähenkilöstä, mitä olemme aikaisemmin tottuneet näkemään. Daniel Craigin James ei ole yhtään niin leikkisä ja hilpeä tyyppi, kuin aikasemmat Bondit ovat olleet. Päinvastoin, Craigin Bond tuntuu hyvin kylmäveriseltä ja synkältä tyypiltä, joka ei anna armoa sitten niin millään ja missään tilanteessa. Synkistely-Bond kuitenkin tuntuu toimivan tämän päiväisessä maailmassa paremmin kuin pilke silmäkulmassa viilettävä häntäheikki.

Skyfallin alussa oli elokuvan tuotantoyhtiöltä ja levittäjältä ilmoitus, jossa pyydettiin ettei elokuvasta levitettäisi juonipaljastuksia netissä. Aion kiltisti noudattaa sitä enkä aio tässä kertoa juurikaan yhtään mitään kyseisen elokuvan juonesta. Joitain sellaisia elokuvaan liittyviä asioita on kuitenkin pakko mainita, jotka saattavat vähän viitata suuntaan tai toiseen. Sinua on nyt varoitettu.

Jotenkin olin joko ohittanut tai kaikessa hiljaisuudessa unohtanut, että Skyfallin ohjaajaksi palkattiin varsin kyvykäs draamaohjaaja Sam Mendes (mm. American Beauty ja Jarhead). Miehen elokuvat ovat olleet kovin vaikuttavia aiemmin ja kun pari viikkoa sitten tajusinkin ohjaajan yhteyden Skyfalliin, nousi kiinnostus elokuvaa kohtaan monella asteella. Täytyy tässä vaiheessa sanoa, että en ole mitenkään erityisen suuri Bond-fani. Näkyykö sitten nimekkään draamaohjaajan valinta elokuvassa? Mielestäni kyllä. Skyfall sisältää suhteessa vähemmän toimintaa kuin aikaisemmin ja hahmot tuntuvat olevan paikka paikoin paljon syvempiä ja moniulotteisempia kuin aiemmin. Mendes on onnistunut varsin hyvin jatkamaan Craigin synkkä-Bondin hahmoa vielä vähän pidemmälle. Oikeastaan ainoastaan vähän juustoiseksi kirjoitettu ultra-isänmaallisuus on häiritsevää hahmossa, mutta se ei ole niin Mendesin kuin Craiginkaan vika.

Bondeissa on aina ollut sinänsä suhteellisen identtinen kaava, suunnilleen jokaisesta elokuvasta löytyy niin naiskauneutta Bond tytön muodossa (nykäänhän näitä on yleensä 2 per elokuva) sekä arkkivihollisen roolin ottava, yleensä varsin nerokas ja suuruuden hullu pahis. Bond-tyttöjä nyt en lähde sen kummemmin kommentoimaan, mutta pahiksen osaan valittu Javier Bardem tuntuu osuneen oikeaan. Bondeissahan on ollut tapana selkeästi vältellä ihan äärimmäisen A-listan näyttelijöitä muuten kuin korkeintaan Bondin roolissa ja Bardem ei edustakkaan kaikista nimekkäimpiä näyttelijöitä, vaikka suhteellisen kokenut näyttelijä onkin. Parhaiten miehen aiemmista suorituksista on itselleni jäänyt mieleen varsin karmaiseva rooli Coenin veljesten Cormac McCrarthy adptiossa No Country For Old Men. Tällä kertaa Bardemin rooli on vähän ilmeikkäämpi ja eläväisempi, ja näyttelijä pääseekin esittämään varsin monikirjoista hahmoa hyvin ilmeikkäästi. Silva on hahmona pääosin todella onnistunut, joskin ehkä hieman liian stereotyyppinen paikkapaikoin arkkiviholliseksi, perusmalli kun on hyvin Bond-pahiksen kaavan mukainen: itsevarma narsistinen supernero, joka osaa olla myös jäätävän kylmäverinen. Mutta Bondithan toki ovat muutenkin hyvin itseään toistavia elokuvia, niin annettakoon tämä anteeksi.

Muista näyttelijöistä oikeastaan ainostaan haluaisin nostaa esiin yhden muutenkin suosikkinäyttelijäni, Ralph Fiennesin, jota tullaan näkemään varmasti vielä useaan otteeseen Bond elokuvissa.

Visuaalisestihan tämän skaalan leffat ovat aina laadukasta katseltavaa. Bondeissa on ollut toki hieman haasteena, miten saadaan järjetön tehostebudjetti käytettyä niin, ettei elokuvan puitteet silti näyttäisi naurettavalta. Näistä lähes täydellisistä kontrollin menetyksistä ja sitä kautta pohjanoteerauksista mainittakoon Goldeneyen loppukohtauksen jäälinna, joka kaikessa absurdiudessaan on niin naurettava, että vei koko elokuvalta kaiken uskottavuuden. Skyfall onnistuu kuitenkin tässä poikkeusellisen hyvin. Elokuva on todella näyttävää katsottavaa ja varsinkin lavastuksen puolella on jokaista kuvaa mietitty ihan tosissaan. Myös kuvauspaikkoja on selkeästi mietitty reilulla otteella, sillä välillä ympäristöpuitteet ovat lähinnä henkeäsalpaavia. Toimintakohtauksissa on myös pysytty pääosin järjen rajoissa, joskin pariin otteeseen alkaa tulla vähän sellainen klassinen "BAY-PLOTIONS!" fiilis, jossa liiallinen ilotulitus ahdistaa.

Skyfallia on kehuttu ennakkoarvosteluissa siellä täällä paluuksi takaisin vanhaan Bondin malliin ja kehaistu jopa veijarimaiseksi. En kyllä allekirjoita millään lailla kumpaakaan näistä. Craigin hahmosta tuntuu karisevan veijarimaisuus elokuva elokuvalta vain enemmän pois ja tilalle astuu kerta kerralta enemmän kylmäverinen ammattitappaja. Skyfall on myös paikkapaikoin hyvin synkänsävyinen elokuva, mikä ei ole ollut Bondeille koskaan kovin tyypillistä ennen uusinta 3:ea elokuvaa. Kaukana ovat Conneryn ja Mooren Bondien maailmat tästä nykyisestä eikä paluuta menneeseen ole (toivottavasti) edes näkyvissä.

Hyvä elokuvahan Skyfall on, mutta se on siltikin vain yksi Bond muiden joukossa. Pakollisen kaavamaisuuden takia en lähtisi puhumaan mistään varsinaisesta mestariteoksesta, mutta Bondien ystäville varmasti on luvassa taas aimo annos laatuviihdettä. Kuitenkaan edes Sam Mendesin ohjaamana ei päästä ihan samalle asteelle, kuin Casino Royalen kanssa päästiin. Ehkä uusi Bond hakee vain muotoaan vielä ja varsinainen pankin räjäyttävä elokuva on vielä tulossa.

Skyfallin viralliset sivut
Skyfall IMDB:ssä

Tervetuloa uuden blogini pariin. Koitan tähän ensimmäiseen kirjoitukseen kertoa hieman taustoja itsestäni ja tämän blogin syntyyn vaikuttaneista asioista.

Olen reilu kolmekymppinen it-alalla työskentelevä mies Helsingistä. Tai oikeastaan olen alkujaan Valkeakoskelta, josta kuitenkin pakenin uuden vuosituhannen ensimetreillä ensin Tampereelle. Sieltä kulkuni päätyi sitten töiden perässä useiden kommelluksien kautta ensin Espooseen ja paria vuotta myöhemmin Helsinkiin, jossa asustelen nykyään Roihuvuoressa avopuolisoni ja kissan kanssa.

Olen koko elämäni rakastanut elokuvia. Jo alta teini-ikäisenä katselin suhteettoman paljon elokuvia. Science fiction oli jo silloin minulle kova juttu, joskin varhaisteini-iästä aina aikuisuuden kynnykselle vaalin runsaissa mitoin kauhuelokuvan perinteikästä kirjoa. 80- ja 90-luvun kauhu onkin tullut kovin tutuksi, mutta 2000-luvulla innostus viimein laantui. Genre tuntui jotenkin jämähtäneen uuden pikaisen nousun jälkeen paikalleen ja tuntuu tekevän sitä edelleen.

Science fictionin osalta minuun vaikutti nuoruudessani kaikista eniten Babylon-5 tv-sarja, joskin sitä ennen olen ollut lapsesta asti kohtuullisesti omistautunut Star Wars fani. Star Trek on tuntunut minusta aina jotenkin vieraalta, vaikka sitäkin tuli nuorempana nautittua suurissakin annoksissa.

Kirjoihin en nuorempana kovin paljon koskenut. Tai ainakaan kertomakirjallisuuteen, ahmin pääasiassa tietokirjallisuutta tieteen saralta monilta eri aihepiireiltä. Rakkaimmaksi nousi kuitenkin tähtitiede, joka hipoo jossain määrin tänäkin päivänä harrastusrajapintaani. Kertomakirjallisuuden lukemisen löysin oikeastaan vasta muutamia vuosia sitten ensin varovasti kokeillen kaikenlaisia kirjoja. Hyvin nopeasti oli kuitenkin selvää, että science fiction sieltä minua taas houkutteli jostain syövereistä puoleensa ja pian kirjahyllyni alkoikin täyttyä scifi-kirjoista. Scifin suurien klassikkonimien kuten Asimov, Clarke, Dick, jne. lisäksi löytyy hyllystäni myös runsain määrin tänä päivänä tuoreempia mestareita. Heistä minuun on eniten vaikuttanut Alastair Reynolds.

Kirjoittelin aiemminkin omalle webbisitelleni kirja- ja elokuva-arvosteluja, mutta epäonninen palvelinonnettomuus tuhosi vanhat postaukseni. Backupit olisivat kyllä olemassa, mutta suoraan sanottuna en ole edes jaksanut ajatella niiden palauttamista. Aloitetaan puhtaalta pöydältä. Päivittelen tänne vaihtelevasti sitä mukaa, kun mielenkiintoisia (tai ärsyttävän vähän-mielenkiitoisia) katsottavia tulee katsottua tai kirjoja tulee luettua.

Lukemisen ja elokuvien lisäksi harrastan kohtuudella pelaamista, moottoripyöräilyä aina kun ehdin, ruuanlaittoa päivittäin (välillä vähän vakavammin, mutta päivittäiselläkin tasolla sen verran, ettei meillä einesruokia syödä suunnilleen ikinä) sekä videografiikkaa. Muista harrastuksistani löytyy lisää infoa muista blogeistani:

Mokkoo - Mikon ja Tanjan Uberherkuttamo Puolisoni kanssa ylläpitämä ruokablogi
Pärinää! Blogini moottoripyöräilyharrastuksesta
VJ Moven videotuotantoblogi