10/10 tähteä.

Musiikkivideoista kuuluisuuteen noussut Spike Jonze on tehnyt vuosien varrella minussa varsin ristiriitaisia tunteita herättäneitä elokuvia. Suorastaan sekopäinen Being John Malcovich hämmensi ja nauratti kovin, Where The Wild Things Are sai melkein heittämään telkkarin parvekkeelta kyseisen rainan ollessa yksi huonoimmista elokuvista mitä olen nähnyt. Yhdistäviä tekijöitä näillä elokuvilla on toki hyvin eteerinen tunnelma ja voimakas musiikin käyttäminen, mutta ne eivät aina tee hyvää elokuvaa.

Trailerin perusteella Her on myös hyvin samaa kamaa. Klassisen tyylistä pianomusiikkia ja eteeristä tunnelmaa. Ja kun pääosaan mätkäistään vielä vähintäänkin ristiriitaisia tunteita herättävä Joaquin Phoenix, en oikein osannut odottaa elokuvalta yhtään mitään. Tarina vaikutti kuitenkin sen verran mielenkiintoiselta, että pakkohan tuo olisi kai käydä istumassa teatterissa läpi?

Her on hipsterhenkinen ihmissuhdedraama, mutta se on myös samalla käsittämättömän paljon uskottava tieteiselokuva. Vaikeaa avioeroa läpikäyvän Theodoren elämä saa uutta sisältöä, kun hän hankkii ihan oikeasti tuntevan keinoälykäyttöjärjestelmän. Pian alkaakin olla selvää, että käyttöjärjestelmän, joka nimeää itsensä Samanthaksi, ja Theodoren välille alkaa muodostua vakavampikin suhde.

Näyttelijätyö on monin paikoin ilmiömäistä, mikä onkin tarpeen näin tunnepainotteisessa elokuvassa. Joaquin Phoenix on tehnyt aikamoisen suorituksen Theodoren roolissa, mutta ehkä mielenkiintoisin roolisuoritus on Samanthan äänenä toimineena Scarlett Johanssonilla, näyttelijän taidot kun pistetään aika kovalle koetukselle pelkästään ääntä sisältävässä roolissa.

Her antaa myös paljon scifin ystäville ja elokuvaa tehdessä onkin ajateltu hyvin paljon ja tarkkaan sitä, millainen tulevaisuutemme voisi olla. Mitään maailmaa mullistavaa katastrofia ei ole tapahtunut, tekniikka on kehittynyt tasaisesti ja me ihmiset olemme edelleen aika lailla samanlaisia. Pieniä teknisiä yksityiskohtia elokuvasta kuitenkin löytyy paljon, joiden avulla on tulevaisuus saatu tuntumaan huomattavan todentuntuiselta. Myös puvustuksen puolella on kiinnitetty huomiota hienovaraisesti tulevaisuusaspektiin, ja varsinkin miesten vaatteissa näkyykin hieman erikoisuuksia, jotka antavat oman lisänsä kokonaisuuteen.

Tarkemmin elokuvan juonta paljastamatta, loppua kohden saa tarina omalla laillaan sekä odotettavia, mutta myös yllättäviä käänteitä. Kaikki tuntuu kuitenkin uskottavalta ja lopulta ehkä ainoalta todelliselta vaihtoehdolta, miten asiat tällaisessa tilanteessa kulkisivat. Ja se toden tuntu myös riipaisee välillä ikävästi.

Her on uskomattoman raikas tuulahdus pitkää scifiä vaivanneeseen aivottomuuteen. Se jopa haastaa katsojaansa ja porautuu samalla ihmisen tunteisiin. Aina ei tarvitse tulevaisuutta esittää raajan mittaisia plasmakiväärejä heiluttavien exoskeleton-vahvistettujen ja testosteronia tihkuvien toimintasankareiden kautta, välilä riittää ihan pieni ripaus romantiikkaakin.

RoboCop! RobottiKyttä! Olen ollut 8-vuotias, kun alkuperäinen Paul Verhoevenin hieman dystooppinen, hieman parodiamainen ja vahvasti yhteiskunnallisesti piikittelevä elokuva metallisesta kyborgipoliisista saapui valkokankaalle. Suomessahan tuo kyseinen elokuva joutui välittömästi sensuurin kynsiin ja kovasti silppuriin ja kaiken kukkuraksi päälle lyötiin vielä K-18 leima. Eihän se toki estänyt toki 10 vuotta alle ikärajan olevaa innokasta nuora miestä lainaamasta tätä elokuvaa videovuokraamosta, ikärajathan olivat vain suosituksia. Ja niihän ajattelivat myös varmasti markkinamiehet, 3 vuotta myöhemmin valkokankaalle saapuneen ja myös K-18 leimatun RoboCop 2:n myötä kun markkinoille työnnettiin myös joukko leluja.

9/10 tähteä.

George Clooney ja Sandra Bullock samassa elokuvassa? Hmm, yleensä (varsinkin jälkimmäisen ansiosta) tämä tarkoittaisi isosti sitä, että elokuva pitäisi kiertää kaukaa. Todella kaukaa. Niin kuin "avaruus"-kaukaa. Mut hei, mitäs ihmettä? Täähän on joku scifileffa?

Gravity tuo vastausta pitkään tyhjyyteen kaikuneeseen huutoon tarpeesta ihan oikealle ja realistiselle scifille. Nyt tietysti nenäkkäimmät ovat heti postaamassa Helsingin Sanomien listausta siitä, mikä kaikki on Gravityssä pielessä, noin niin kuin tieteellisessä mielessä. Tottakai epäkohtia löytyy, mutta verrataanpa vaikkapa jokusia vuosia sitten scifi-elokuvaa dominoineeseen katastrofielokuvien buumiin. Eipä tunnu enää kovin heppoiselta.

Kyseessä on siis hyperrealistinen kuvaus katastofista kiertoradalla. Venäläiset ovat päättäneet hävittää oletettavasti vanhan vakoilusateliitin ohjuksella ja sateliitin tuhoaminen aiheuttaakin lumivyöryn lailla etenevän pilven avaruusromua. Tästähän tietysti koituu Hubble-avaruusteleskooppia huoltavalle astronauttiryhmälle varsin epämukava tilanne, kun romuparvi osuu usean tuhannen kilometrin tuntivauhdilla niin teleskooppiin kuin avaruussukkulaankin.

Scifileffoissa on usein positiivinen merkki tarinasta se, että elokuvassa esiintyvien näyttelijöiden määrä voidaan laskea yhden käden sormilla. Hyviä esimerkkejä tällaisista elokuvista ovat mm. muutama vuosi sitten hämmentänyt Moon sekä taannoinen Scifi Channelin pienen budjetin nerokas keskustelupätkä The Man From Earth. Ja niin tälläkin kertaa: vähäiset hahmot tuntuvat todellisilta eikä tavallisesti hieman vastenmieliset näyttelijätkään tunnelmaa pääse pilaamaan. Eli siis: hienoa!

Se Gravityn keskeisin sisältöhän löytyy sitten sieltä tekniseltä puolelta, audiovisuaalisesti kun elokuva on varsinaista juhlaa alusta loppuun. Alun hämmästyttävä, yhtäjaksoiselta näyttävä pitkä leikkaus on yhtä lailla samanlaista pornoa tehostefetisteille kuin romupilven osuminen ISS:ään. Vähän kyllä suoraan sanottuna harmittaa, etten mennyt katsomaan tätä elokuvaa 3D:nä vaan tyydyin kaksiulotteiseen versioon. Kyseessä on nimittäin ihan selväsi yksi tähän asti näkemistäni komeimmista elokuvista noin visuaalisessa mielessä.

Gravity on hyvä elokuva. Se on todella hyvä. Ja mikä parasta, se on myös hieman herättänyt ihan todellista keskustelua siitä, että pitäisikö kiertoradalla olevalle avaruuusromulle tehdä jotain.

Gravity @ IMDB