Baz Luhrmann se ei vaan pelkää haasteita. Moni muu ohjaaja olisi kauhuissaan tarttua suuriin kirjallisuuden klassikoihin epäonnistumisen tarkoittaessa varsin suurta negatiivista huomiota ja ei toivottua mainetta. Onnistuessaan kuitenkin parhaimmillaan kirjaklassikosta voi syntyä elokuvaklassikko ja ohjaajan nimi kirjoitetaan ikuisen kunnian kera elokuvataivaan tähtiin. Niinhän?

Luhrmann muistetaan ehkä parhaiten jo aiemmasta tarttumisestaan yhteen kirjallisuuden/näyttämötaiteen suurimmista klassikoista hänen 1996 vuoden nykypäivään varsin poikkeuksellisen näyttävällä tavalla siirretystä Romeo ja Julia tarinastaan elokuvassa Romeo + Juliet. Myös pariisilaiskabareen, Moulin Rougen, historiaa ja fiktiota sekoittelevan musikaalin muistavat varmasti suurin osa katsojista.

Tällä kertaa Luhrmann tarttuu yhteen suurimmista amerikkalaisista klassikoista, kun hän tuo valkokankaalle neljännen version F. Scott Fizgeraldin The Great Gatsbystä (suom. Kultahattu). Kyseesähän on yksi näistä "The Great American Novel"-statuksen saavuttaneista kirjoista ja sitä on useidenkin tahojen suunnalta tituleerattu yhdeksi maailman parhaista kirjoista. Rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, etten ole kirjaa itse lukenut.

No mitä sitten odottaa etukäteen, kun menee katsomaan Baz Luhrmannin elokuvaa? Tähän mennessä Luhrmannin elokuvat ovat tarjonneet nopeatempoisella otteella näyttävästi visuaalista katsottavaa kaikin puolin viimeistellyssä kuoressa. Ja niin tälläkin kertaa. The Great Gatsby edustaa varsinkin ulkokuorensa puolesta äärimmäisen näyttävällä tavalla loppuun vietyä visuaalista ilmettä. Musiikillisella linjalla on pyritty tasapainoilemaan nykyaikaisen musiikin sekä jazz-ajan soundien välillä, pääosin soundtrack koostuu kuitenkin orginaalista musiikista.

Visuaalisesta puolesta parhaiten esiin nousevat ajan mukaisesti lavastus ja tietenkin se 20-luvun puvustus. Vaikka ajan mukaisesti tyyli on ollut hyvin tarkkaa, on silti molemmilla saroilla päätetty revitellä mm. värien käytössä näyttävästi ja elokuva onkin todella kaunista katsottavaa. Kaunista on myös katsella välillä todella näyttävää kameratyöskentelyä, joka saa taltioitua varsinkin vauhdikkaiden juhlakohtausten tunnelman todella loistavasti.

Ja koska visuaaliset puitteet on kohdallaan, on elokuvan tunnelmaan helppo uppoutua. Tunnelma muuttuu elokuvan rytmin mukana, joka liittyy ilmeisesti jollain lailla (täysin mutuiltuna) kirjan luvuttamiseen/jaksoittamiseen. Tarina koostuu useasta osakokoaisuudesta, joista jokaisen yleinen tunnelma on hyvin harkittua.

Näyttelijäkaarti on kohtuullisen nimekästä, itse Gatsbyn roolissa nähdään kuitenkin elokuvan kirkkain tähti: Leonardo DiCaprio. Leosta onkin kasvanut pikkuhiljaa yksi itseäni eniten kiinostava näyttelijä, mies on tuntunut onnistuvan niin roolissa kuin roolissa, olipa sitten kyse historian siipiä havisuttaneista merkkihenkilöistä tai vaikkapa vammaisista lapsista. Mies tuntuu olevan aina tae käsittämättömän taitavasta näyttelemisestä. Elokuvan kertojan roolissa ja varsinaisessa pääosassa esiintyvä Tobey Maguire ei tunnu jotenkin pääsevän vuosienkaan jälkeen irti Hämähäkkimiehen roolihahmosta, mutta tämä hahmo tuntuu toimivan myös tässä elokuvassa vähintäänkin kohtuullisesti. Muutenkin näyttelijäpuolella mitään alisuoriitumista ei esiinny ja elokuva onkin sillä saralla varsin hyvää keskitasoa.

Baz Luhrmann teki siis sen taas. Vaarallisen suosittuun kirjaan tarttuminen palkitsi ja käsissä on taas onnistunut elokuva. On upeaa huomata, että visuaalisesti näyttävää elokuvaa on myös mahdollista tehdä muussakin genressä kuin ainoastaan toimintaelokuvien saralla. Valitettavasti tämäkin tahtoo olla vähän helmiä sioille -tyyppinen juttu. Visuaalisuutta kaipaava ydinkohdeyleisö kun valitettavasti tuntuu löytyvän pääasiallisesti sieltä toimintapuolelta. 2000-luvun uudet ohjaajat tekevät kuitenkin kaikkensa muuttaakseen tämänkin asian ja mm. Luhrmannin ja Aronofskyn johdolla mennäänkin toivottavasti kohti monipuolisempaa visuaalisen elokuvan kirjoa.

8/10 tähteä

The Great Gatsby @ IMDB