6/10 tähteä.

Kun scifileffan pääosissa on ihan itse Johnny Depp, onhan se pakko mennä katsomaan. Poikkeukselliseksi Deppin hahmon tekee jo traileristakin (jota mikäli ette ole nähneet, älkää katsoko, jos aiotte tämän leffan katsoa) huomattava mielikuvituksellisen roolihahmon omaaminen, mies kun nähdään tällä kertaa ihan normaalin näköisenä jamppana.

Transcendence käsittelee elokuvana yhtä transhumanismin suurinta tavoitetta: ihmistietoisuuden tallentamista tietokoneelle. Valitettavasti, vaikka scifi onkin vavhasti tässä elokuvassa läsnä ja monin paikoin kovin aidon tuntuista, sortuu Transcendence valitettavan perinteiseen syntiin: tieteellä pelotteluun.

Casterin pariskunta Will ja Evelyn ovat transhumanistitutkijoita. Kun Will saa poloniumilla terästetyn luodin nahkaansa esitelmöinnin jälkeen, päättää vaimo yrittää mahdotonta: siirtää miehensä tietoisuuden tietokoneelle. Se onnistuu ja tietenkin sitten se kaikki leviää käsiin. Vai leviääkö?

Transcendence esittelee konsepteja keinoälyn ja tallennetun tietoisuuden saralta hyvin positiivisessakin mielessä, mutta nostaa myös esiin samalla sen ihmisen kehityksen suurimman esteen: pelon uutta kohtaan. Niinpä Will onkin sitten lopulta vähän niin kuin pahis ja kaikki pitää tuhota.

Visuaalisesti komea elokuva olisi voinut olla niin paljon enemmänkin. Valitettavasti ei kuitenkaan se ei tavoita ainakaan minua, vaan luo vähän 90-luvun Ruohonleikkaaja -kulttiklassikkoa muistuttavan "mitäs mä sanoin jumalan leikkimisestä!" -saarnausfiiliksen. Se myös pelottelee ihan puhtaasti elokuvana scifi faneja: mitäs, jos mahdollisesti toteutuva William Gibsonin tekstiin perustuva Neurovelho -elokuvakin tehdään tällaiseksi? Aihepiiri liippaa kuitenkin kovin läheltä.

Jo vuosia sitten eräs entinen työtoverini suositteli tätä kirjaa minulle, kun kerroin löytäneeni avaruusoopperan genrenä. Kehui kirjaa mahtipontiseksi ja suurella skaalalla toteutetuksi. Jostain syystä kyseinen kirja painui kuitekin unholaan ja mieleen se palasikin vasta, kun bongasin sen viime kesänä Punainen Planeetta -antikvariaatista hyllystä varsin luetun näköisen, paperikantisen version tästä teoksesta. Kirjan ulkomuoto pisti heti silmään: tiiliskivimäinen kirja on todella 1143:n sivunsa kanssa paksu ja sehän on ollut lähes poikkeuksetta avaruusoopperan kanssa ainoastaan hyvä asia. Myöhempi tarkastelu muuten osoitti, että kyseinen kirja pitää tällä hetkellä suurimman sivumäärän ykkössijaa kirjahyllyssäni ohittaen vajaalla sadalla sivulla yksiin kansiin painetun Tolkienin Taru Sormusten Herrasta -trilogian.

Jo ensimmäiset sivut kertovat aika paljon kirjan luonteesta: kirja alkaa yli 40 kohtaisella listalla, jossa listataan keskeisimmät päähenkilöt. Ja se saa hieman pelon hiipimään takaraivoon: onko tässä nyt haukattu turhan suuri pala kerralla. Ja mielestäni jossain määrin onkin; kirjan kokonaissivumäärästä lähemmäs puolet on hahmokavalkaadin esittelyä ja taustoittamista. Toki se antaa syvyytä hahmoihin ja tuo ne lähemmäs lukijaa, mutta vähempikin olisi monessa tilanteessa riittänyt varmasti.

Kirjan alkupuolella (siis ehkä ensimmäisen 600-sivun aikana), Hamilton sortuu myös tarpeettomaan jaaritteluun, vaikkakin jaarittelu sisältääkin runsaissa määrin ihan puhdasveristä teknopornoa. Lähemmäs 40 sivua pitkä kuvaus myrskyn läpi lentämisestä hyperteknisellä riippuliitimellä alkaa kuitenkin ennemminkin haukotuttamaan kuin innostumaan.

Juoni etenee kuitenkin vääjäämättä eteenpäin ja loppua kohden alkaa tarina jo osoittamaan hieman eeppisiäkin piirteitä. Varsinkin tapahtumarikkaissa hetkissä Hamilton on päätynyt kertomaan tapahtumia useiden eri henkilöiden näkökulmasta ja eripuolella tarinan tapahtumapaikkana olevaa The Commonwealth -ihmissivilisaatiota. Nämä moniperspektiiviset luvut ovatkin ehdottomasti kirjan parasta antia.

Pandora's Star esittelee joukon vieraita sivilisaatioita, jotka liittyvät kirjan juonikiemuroihin varsin pysyväislaatuisesti. Osa sivilisaatioista esitetään hieman pelottavankin tutun tuntuisesti, osa taas tuntuu todella vierailta. Pääpiireittäin vieraat ovat kuitenkin todennuntuisia ja osittain myös toistavat hyvin Clarken kolmatta lakia: "Mikä tahansa tarpeeksi edistynyt teknologia näyttää taikuudelta.". Vieraasta teknologiasta osa kirjassa muistuttaakin paljon omaamme, mutta myös paljon esitetään ennenkuvaamattoman hämmästyttävällä tavalla.

Loppua kohden tahti kiihtyy ja kun kirjaa on jäljellä noin sata sivua, alkaa lukijalle olla hyvin selvää, että tarina ei tule loppumaan tähän kirjaan. Kirja onkin ensimmäinen osa The Commonwealth -saagaa, joka sisältää suoranaisesti sekä jatko-osan Judas Unchained sekä preludin Misspent Youth. Lisäksi myöhemmät Hamiltonin The Void -sarjan kirjat sijoittuvat samaan universumiin sisältäen runsaasti samoja hahmoja.

Pandora's Star on kovaa avaruusoopperaa suuressa mittakaavassa, mutta se ei varmasti viihdytä kaikkia. Suosittelisinkin sitä ainoastaan uuden avaruusoopperan hardcore-faneille, peruslukijalle se on todennöisesti hieman liian raskas teos. Omalta osaltani jatko-osien lukeminen jää ainakin muutaman kirjan päähän, omassa kirjahyllyssä kun odottaa pari Lontoon lomamatkalta Forbidden Planetista ostamaani kirjaa.

8/10 tähteä.

Viikon lomareissu Lontooseen huipentui viimeisenä päivänä visiittiin BFI IMAX teatterissa, joka väittää omistavansa suurimman valkokankaan koko Brittein saarilla. Tämä varmasti pitääkin paikkansa ja kun vielä pakettiin lisätään 12kW äänentoistoa ja huippulaatuinen IMAX-projektori, onhan tämä teatteri pakko käydä kokemassa. Valittavasti aikataulullisesti ei kuitenkaan sopinut mennä katsomaan mitään ihan oikeaa IMAX-elokuvaa, joten tyytyminen oli IMAX-remasteroituun versioon Darren Aronofskyn uutukaisesta Noah-elokuvasta.

IMAX on sitä kokemattomalle varsin eeppinen kokemus. Valkokangas on katseluetäisyyteen nähden jättimäinen ja se täyttääkin käytännössä koko näkökentän ihan äärimmäistä ääreisnäköä lukuunottamatta. Tämä onkin se IMAX:in salaisuus: koska näkökentässä ei näy mitään muuta (edes sitä pimeää salia), alkaa tuntua hyvin pian, että sitä olisi ihan elokuvan tapahtumien sisällä ja kaksiulotteinen kuvakin alkaa aivoissa muuttua ihan oikeasti kolmiulotteiseksi. IMAX on jo itsessään hintansa veroinen kokemus, vaikka itse elokuva ei puhdasta IMAX:ia olisikaan.

Noah, eli suomalaisittain Nooa, on varmasti suurimmalle osalle tuttu tarina jo sinällään, kyseessähän on tuo raamatun vedenpaisumustarina. Tämä saikin hieman itseni epäileväiselle kannalle, Aronofsky kun on yksi suosikkiohjaajistani eikä raamatullinen tarina oikein kuulostanut nyt hyvältä idealta. Mutta millainen se sitten todellisuudessa oli?

Noah on pakattu varsin reiluhkolla budjetilla, kun vertaa mihin tahansa Aronofskyn aiempaan elokuvaan, elokuvan arvioitu budjetti kun on ollut noin 125 miljoonaa dollaria (vertailun vuoksi, toisiksi kallein Aronofskyn elokuva, The Fountain, tehtiin 35 miljoonan budjetilla), joten kyse on varsin merkittävän tuotantoskaalan elokuvasta. Kyseessä onkin ohjaajan ensimmäinen puhtaasti blockbuster-tyyppinen elokuva, joka tavoittelee myös suurta yleisöä.

Vaikka Noah onkin suunnattu suurelle yleisölle, ei Aronofsky ole silti tinkinyt omasta tyylistään. Raamatullinen tarina on kirjoitettu hyvin vahvasti uusiksi ja puhdas uskonnollinen paatos on jätetty vähemmälle. Myös ihan puhtaasti taustatarinaa on kirjoitettu raamatun kertomuksesta uusiksi ja tämä onkin selkeästi raivostuttanut uskovaiset katsojat. Kommentteja lukiessa näyttää vahvasti siltä, että lähes jokainen kristitty, joka leffan on nähnyt, on raivostunut juuri tästä uudelleenkirjoittamisesta. Eli siis varoituksen sana: jos odotat raamatullista kertomusta vedenpaisumuksesta, jätä tämä elokuva väliin.

Tarinaa on vahvasti muokattu enemmän puhtaan fantasian suuntaan eikä hahmojen taustoihin mennä ihan hirvittävästi sisälle. Se ei kuitenkaan haittaa henkilöhahmojen kehittämistä ja osa hahmoista esitetäänkin hyvin syvällisestikin. Nooan synkkä tehtävä esitetään hyvin vahvana vakaumuksena ja se muokkaa tätä Russel Crowen esittämää hahmoa pitkin tarinaa hyvin kovalla otteella.

Näyttelijätyö on ensiluokkaista, mutta mitä nyt tällaiselta näyttelijäkaartilta voisi odottaa. Elokuvan rooleissahan nähdään varsin nimekäs ryhmä näyttelijöitä, mm. aiemmasta yhteistyöstään Aronofskyhn kanssa palkittu Jennifer Connelly (Unelmien Sielunmessu), Oscar-voittaja Anthony Hopkins sekä Harry Pottereista suureen suosioon noussu ja nyt jo aikuiseksi naiseksi kasvanut Emma Watson. Joukkoon on mahdutettu myös vielä yksi legenda: Nick Nolte.

Noah on vavha elokuva. Se kertoo vakaumuksesta, perheestä ja vaikeista päätöksistä. Se on hyvä elokuva. Todella hyvä. Sen menestyksen tiellä on ainoastaan se asia, että se perustuu raamatun tekstiin noudattamatta sitä sanatarkasti. Jos tarina olisi täysin uusi, kyseessä olisi välitön klassikko.

Noah @ IMDB