Leo Tolstoin kirjaklassikosta odottaisi tehtävän giljoonalla dollarilla varsin eeppinen suurteos, jossa lavasteiksi rakennettaisiin kokonaisia kaupunkeja, palkattaisiin statisteiksi tuhansia ihmisiä ja kaikki olisi suurta ja ihmeellistä. Eikö? Ei.

Anna Karenina on normaalista eeppisestä kerronnasta hyvin erikoisella tavalla poikkeava pirteä tuulahdus. Ihan aina (eikä edes niin usein) historiallistakaan elokuvaa ei ole tarve tehdä ultrarealistisella todellisuuden kuvauksella, kuten Lars Von Trierin Dogville ja Manderlay hyvin todistivat. Anna Karenina toistelee vähän samanlaista teatterilavastustyylistä esitystapaa, vieden sen tosin Von Trieriin nähden täysin päinvastaiseen suuntaan. Siinä missä Von Trier luotti minimalistiseen lavastukseen lattiaan maalattuine rakennusten ääriviivoineen ja "vähemmän on enemmän"-ajatteluun, Anna Karenina taas esittelee puitteet varsin revittelevinä teatterilavasteina. Elokuvan päätapahtumat ovatkin sijoitettu rajusti kohtausten välillä muunneltuun samaan lavasteeseen, jonka perustana on 1800-luvun teatteri.

Mistään varsinaisesta teatteriversiosta ei kuitenkaan ole kyse ja lavasteiden teatterimainen käyttökin tuntuu välillä unohtuvan, kun elokuva harhailee realismin puolelle. Loppua kohden teatterimaisuus kuitenkin palaa taas takaisin. Tuntuu kuitenkin vähän oudolta tuon elokuvan niin vahva erilaisuus kun vertaa alku- ja loppuosioita elokuvan keskivaiheeseen. Onko tämä sitten hyvä vai huono asia? En osaa päättää.

En ole alkuperäistä teosta lukenut ja suunnitelmissakin on korkeintaan Qwirk Booksin steampunk mashup-version, Android Kareninan, lukeminen. Sen verran kuitenkin Tolstoista tiedän, että kirjailijalla oli tapana kirjoittaa hyvin suuressa skaalassa ja mm. henkilöhahmoja teoksissa on satapäin. Se tulee esille myös elokuvassa: ensimmäisen puolen tunnin aikana esitellään varsin suuri joukko erilaisia hahmoja ja onkin vähän haasteellista koittaa pitää kiinni siitä, kuka tai mikä olisi sellainen hahmo, johon pitäisi keskittyä suuremmin ja mitkä hahmoista ovat pelkkää taustahälinää. Pikkuhiljaa keskeiset hahmot nousevat kuitenkin esiin ja elokuvan katsominen alkaa helpottua huomattavasti.

Elokuva vilisee joukoittain tuttuja naamoja niin elokuvien kuin tv-sarjojenkin puolelta. Nimirooliin valittu Keira Knightley vähän kauhistutti etukäteen, kyseinen näyttelijä kun on yleisesti ottaen ollut vähintäänkin ärsyttävä. Knightley vetää Annan roolin kuitenkin varsin vakuuttavasti läpi ja varsin näyttävä on myös Jude Law'n roolisuoritus Annan vaikeasta mielestä kärsivänä aviomiehenä. Muutenkin näytteleminen on selkeästi ollut ohjaajalle varsin tärkeässä osassa ja roolisuoritukset ovat varsin onnistuneita läpi elokuvan.

Vähän toisella lailla tehty klassikkoteos oli tuplaleffasunnuntaimme parempi valinta. Anna Karenina sopii myös muillekkin, kuin romantiikan nälkäisille akkalaumoille, joita teatteri oli täynnä sunnuntaina.

8/10 tähteä.

Anna Karenina @ IMDB