Sisällön tarjoaa Blogger.
maanantai 21. tammikuuta 2013

Elokuva: Django Unchained

Ihastuin Quentin Tarantinon varsin erikoiseen persoonaan aikoinaan jossain tv-ohjelmassa näytetyn haastattelun myötä, jossa ohjaaja kovasti selitti Reservoir Dogs-elokuvansa taustoista ja nimen kryptisestä luonteesta. Ohjaajan persoona lumosi minut täysin. Olin jo varhaisteini-iässä kyllä kovin kiinnostunut elokuvien taustoista, mutta en ollut törmännyt aiemmin yhteenkään näin selkeän innokkaasti omaan työhönsä suhtautuvaan ohjaajaan. Ja kun näin sitten kyseisen elokuvan ensimmäistä kertaa, olin täysin myyty: tyylikäs versiointi perinteistä heist-leffasta, jossa kuitenkaan mikään ei mene niin kuin pitäisi. Kun lisäksi soppaan heitettiin vielä ohjaajan itsensä hyvin perustelema ("miksi hahmot keskustelisivat juonesta? Eihän oikeassa elämässäkään ole mitään juonta") ja äärimmäisen nerokas dialogi sekä teinipojan kauhuleffoista omima rakkaus varsin raakaan goreen, olin kerrasta ihan totaalisen myyty.

Sittemmin rakkaus Tarantinon tuotoksiin on vain jatkunut entistä kiihkeämpänä. Varsinaisten Tarantinon omien elokuvien lisäksi fanitus on kohdistunut myös kovasti miehen käsikirjoittamia elokuvia kohtaan. Loppuun kulutetut VHS-nauhat ovat minulle annostelleet mm. True Romancea ja Natural Born Killersiä kerta toisensa jälkeen ja Pulp Fictionin lausahduksia on nuorempana lähes opeteltu ulkoa. Ja tämän kaiken kerron vain tietysti siksi, että saatte hieman perspektiiviä siihen, kuinka jäävi olen arvostelemaan missään määrin Tarantinon elokuvia.

Tarantino on selkeästi päättänyt tehdä ainakin yhden elokuvan jokaisesta kliseisimmästä toimintaelokuvien lajityypistä. Tähän mennessä on kertynyt perus Pulp-toimintaa (Pulp Fiction), Heist-elokuva (Reservoir Dogs), sotaleffa (Inglorious Basterds) ja nyt sitten länkkäri. Hyvistä länkkäreistä, ja länkkäreistä yleensäkkin, onkin ollut pulaa, viime vuosilta kun mieleen ei ole jäänyt muita lajityypin elokuvia sitten Armottoman (1992) kuin ainoastaan Kova Kuin Kivi (True Grit, 2010). Niinpä kun kuulin, että vieläpä ehkäpä suurimman suosikkiohjaajani luotsaama lännenelokuva oli tuloillaan, olin vähintäänkin innoissani. Vaikka en niin suuri länkkärielokuvafani olekaan, niin pidän suuressa arvossa spaghettiwesternin suurta miestä, Sergio Leonea ja eipä ollutkaan suuri yllätys, että Tarantino olikin ottanut selkeäksi lähtökohdaksi tällä kertaa tehdä kunnianosoituksen myös tälle lännenelokuvien ehkä tunnistettavimmalle lajityypille. Sehän näkyy jo ilmeisenä heti alkuteksteissäkin: Luis Bacalovin säveltämä ja esittämä tunnari on lainattu samasta elokuvasta, mistä myös Djangon nimi on lainattu. Myös sitä suurinta spaghettiwestern-säveltäjää kuullaan Django Unchainedissa, Ennio Morriconen sävellyksiä kun tupsahtelee vastaan tämän tästä elokuvan aikana.

Parastahan Tarantinon elokuvissa ovat aina todella taitavasti kirjoitetut hahmot ja dialogit. Django Unchained ei ole poikkeus tästä kaavasta millään lailla ja vaikka itse päähenkilö onkin Clint Eastwood-hattunsa alla varsin vaitonaninen sankari suurimman osan ajasta, hoitavat häntä ympäröivät hahmot monipuolisen dialogin varsin viihdyttävällä tavalla. Hyvin kirjoitetut ja persoonalliset hahmot saavatkin keskenään aikaseksi varsin vauhdikkaasti eteneviä keskusteluja. Keskustelua kun vielä lisäksi on hoitamassa varsin taidokas näyttelijäkaarti, niin kukapa siitä ei nyt ei voisi olla tykkäämättä. Christoph Waltz ja Leonardo DiCaprio vetävät roolinsa varsin näyttävästi alusta loppuun ja ehkäpä iäkkäintä roolisuoritustaan tekevä Tarantinon vakionäyttelijä Samuel L. Jackson toimii varsin loistavasti. Tässäkin, kuten aiemmissakin Tarantinon elokuvissa onkin selkeästi nähtävissä roolien kirjoittaminen suoraan tietyille näyttelijöille ja se onkin lähtökohtaisesti mielestäni paras tapata näin vahvoja persoonia kirjoitettaessa.

Tarantinon elokuvissa on myös AINA gorea tai ainakin veren lennättämistä tavallista enemmän. Tarantino ei kuitenkaan ole mikään varsinainen gorella mässäilijä kauhufilmeihin verrattaessa ja tietynlainen hyvä maku onkin aina säilynyt miehen omissa ohjauksissa (tuotantopuolelta ei voikaan sitten enää sanoa samaa, kun katsoo esim. Hostellia). Tässäkin elokuvassa on varsin raakaa väkivaltaa, mutta sen esittäminen on toteutettu harvinaisen taidokkaasti: vaikka väkivaltaa on ja sitä kuvataankin, mitään varsinaista verenlennätyksen ulkopuolelle menevää gorea ei näytetä ihan oikeasti. Tästä tuleekin mieleeni vahvasti ajat ennen nykyistä "kaikki pitää näyttää"-kulttuuria väkivallan osalta. Asia voidaan tehdä hyvin selväksi, vaikka ihan jokaista yksityiskohtaa ei aina näytettäisikään. Tästä elokuva saakin täydet 10 pistettä.

Vaikka Django Unchained onkin Kill Bill-elokuvien tapaan raivokkaasti plagioiva kunnianosoitus tietylle genrelle, se onnistuu elokuvana paremmin kuin Kill Bill:it koskaan. Tarina on mukaansatempaava ja vaikka Django Unchained onkin lähes kolme tuntia pitkä, ei se missään vaiheessa tarjoile katsojalleen tylsää hetkeä. Moni huonompi puolitoistatuntinen elokuva on tuntunut paljon pidemmältä kuin Django Unchained.

9/10 tähteä.

Django Unchained @ IMDB

0 kommenttia: