Kyberpunk. Mitä se nyt sitten oikeastaan on? Valitettavan usein ihmiset viittavat kyberpunkkiin puhuessaan post-apocalyptic scifistä. Vaikka Mad Maxit sitä periaatteessa edustavatkin, ei kyberpunkin ydin kuitenkaan ole tuossa varsin rajallisessa maailmassa.

Käytännössä koko kyberpunk-termi luotiin 80-luvulla kuvaamaan tietyn kirjailijaryhmän, joka kantoi nimeä Peililasiryhmä, tuotoksia, joissa toistuivat vahvasti samat, uudenlaisen scifin teemat. Näistä kirjailijoista ehkäpä tunnetuin on William Gibson ja hänen kolme kirjaa (Neurovelho, Kreivi Nolla ja Mona Lisa) sisältävää Sprawl-trilogiaa pidetään kyberpunkin lähes raamattumaisena perusteoksena.

Gibsonin maailmankuva on pelottavan todentuntuinen tulevaisuusvisio ei-niin-kaukaisesta tulevaisuudesta. Suuren sodan runteleman maailman todellista valtaa pitävät suuryhtiöt, jotka käyvät pinnan alla omaa sotaansa niin huipputyöntekijöistä kuin resursseistakin. Sotaa käydään niin maan päällä, avaruudessa kuin virtuaalitodellisuudessakin. Jälkimmäisessä sotilaina toimivat jockeyt, uuden ajan samurait, joiden työvälineinä ovat kyberavaruusdekit ja erilaiset softat. Tänä päivänä Gibsonin asetelma on scifin ystäville jo ihan tuttu ja monet kirjoissa esitellyistä konsepteista ovat jo lähes arkipäivää, mutta 80-luvulla tämä kaikki oli ihan uutta ja ihmeellistä. On pelottavaa huomata, kuinka tarkasti Gibson on ennustanut tulevaisuuden kehitystä jo 30 vuotta sitten.

Luin neurovelhon ensimmäisen kerran joskus yläasteikäisenä, mutta siihen aikaan kertomakirjallisuus ei oikein vielä antanut itselleni mitään. Vuosien varrella kirjahyllyyn kuitenkin alkoi ilmestyä useampiakin Gibsoneita ja Neurovelho saikin uuden mahdollisuuden vajaa vuosikymmen sitten. Ja se räjäytti tajuntani. Kirja on vaikuttanut kirjalliseen makuuni varmasti ainakin lähes yhtä paljon kuin Alastair Reynoldsin teokset.

Neurovelho kertoo entisen kyberavaruusjocleyn, Casen, näkökulmasta mustanpuhuvaa tarinaa hyvin erikoislaatuisesta operaatiosta, joka alkaa päähenkilön ajauduttua käytännössä pakotettuna hämyisen Armitage-nimisen miehen vetämään operaatioon mukaan. Mukana operaation ytimessä on myös Molly-niminen, kyberneettisesti viritelty palkkasoturi, jonka kanssa Case kehittää hyvin nopeasti suhteen. Soppa alkaa saada tehtävän edetessä varsin eeppisiä mittakaavoja, kun Caselle alkaa selvitä, mistä kyseisessä operaatiossa on ihan tarkalleen kyse. Minulla ei ole ollut tapana paljastaa juonesta näinkään paljoa kirjoittaessani kirjoista, mutta tällä kertaa teen poikkeuksen. Kirjan mielenkiintoisin ja koko tarinan keskeisimpänä hahmona kun on pakkomielteinen keinoäly, joka kantaa Torinon koodin mukaista nimeä Wintermute. Wintermute on mielestäni yksi mielenkiintoisimmista hahmoista, joihin olen koskaan törmännyt missään scifissä.

Neurovelho on poikkeuksellisen moniulotteinen ja laaja teos ja vaikka kirja onkin vajaan 300 sivua pitkä, sen sisällön määrä on aivan uskomattoman laaja. Se maalaa varsin massiivisen kuvan siitä, mihin maailma on menossa ja alustaa sitä tulevien tarinoiden saralle. Kirja päättyy varsin eeppisissä tunnelmissa, joka tulee varmasti jokaiselle lukijalle yllätyksenä.

Neurovelho on yksiselitteisesti yksi parhaista koskaan lukemistani kirjoista. Se on niin kovaa scifiä kuin scifi vain voi olla ja tihkuu teknologista raivoaan joka ainoalla sivulla. Se on paikkapaikoin hyvin synkkä, mutta myös maalaileva kirja, jolle on vaikea löytää mitään vertailukohtaa.

Lisähuomiona mainittakoon, että Neurovelhoa on yritetty saada elokuvaksi jo reilusti toista vuosikymmentä. Nyt aika näyttää kuitenkin olevan valmis ja Seven Artsin tuotantoprojekti nytkähtelee pikkuhiljaa kohti tuotantoa. Elokuvan ohjausvastuu on annettu Vincenzo Natalille, joka tunnetaan mm. esikoiselokuvastaan Cube. Seven Arts on myös kertonut, että Armitagen roolia on tarjottu Liam Neesonille (OH HELL YES, PLEASE!) ja Casen roolia Mark Wahlbergille.

Nyt, kun sain Neurovelhon luettua, yöpöydällä on vuorossa Sprawl-trilogian seuraava osa: Kreivi Nolla. Tulossa myös siis muutama sananen näillä näkymin koko Sprawl-sarjasta.

Baz Luhrmann se ei vaan pelkää haasteita. Moni muu ohjaaja olisi kauhuissaan tarttua suuriin kirjallisuuden klassikoihin epäonnistumisen tarkoittaessa varsin suurta negatiivista huomiota ja ei toivottua mainetta. Onnistuessaan kuitenkin parhaimmillaan kirjaklassikosta voi syntyä elokuvaklassikko ja ohjaajan nimi kirjoitetaan ikuisen kunnian kera elokuvataivaan tähtiin. Niinhän?

Luhrmann muistetaan ehkä parhaiten jo aiemmasta tarttumisestaan yhteen kirjallisuuden/näyttämötaiteen suurimmista klassikoista hänen 1996 vuoden nykypäivään varsin poikkeuksellisen näyttävällä tavalla siirretystä Romeo ja Julia tarinastaan elokuvassa Romeo + Juliet. Myös pariisilaiskabareen, Moulin Rougen, historiaa ja fiktiota sekoittelevan musikaalin muistavat varmasti suurin osa katsojista.

Tällä kertaa Luhrmann tarttuu yhteen suurimmista amerikkalaisista klassikoista, kun hän tuo valkokankaalle neljännen version F. Scott Fizgeraldin The Great Gatsbystä (suom. Kultahattu). Kyseesähän on yksi näistä "The Great American Novel"-statuksen saavuttaneista kirjoista ja sitä on useidenkin tahojen suunnalta tituleerattu yhdeksi maailman parhaista kirjoista. Rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, etten ole kirjaa itse lukenut.

No mitä sitten odottaa etukäteen, kun menee katsomaan Baz Luhrmannin elokuvaa? Tähän mennessä Luhrmannin elokuvat ovat tarjonneet nopeatempoisella otteella näyttävästi visuaalista katsottavaa kaikin puolin viimeistellyssä kuoressa. Ja niin tälläkin kertaa. The Great Gatsby edustaa varsinkin ulkokuorensa puolesta äärimmäisen näyttävällä tavalla loppuun vietyä visuaalista ilmettä. Musiikillisella linjalla on pyritty tasapainoilemaan nykyaikaisen musiikin sekä jazz-ajan soundien välillä, pääosin soundtrack koostuu kuitenkin orginaalista musiikista.

Visuaalisesta puolesta parhaiten esiin nousevat ajan mukaisesti lavastus ja tietenkin se 20-luvun puvustus. Vaikka ajan mukaisesti tyyli on ollut hyvin tarkkaa, on silti molemmilla saroilla päätetty revitellä mm. värien käytössä näyttävästi ja elokuva onkin todella kaunista katsottavaa. Kaunista on myös katsella välillä todella näyttävää kameratyöskentelyä, joka saa taltioitua varsinkin vauhdikkaiden juhlakohtausten tunnelman todella loistavasti.

Ja koska visuaaliset puitteet on kohdallaan, on elokuvan tunnelmaan helppo uppoutua. Tunnelma muuttuu elokuvan rytmin mukana, joka liittyy ilmeisesti jollain lailla (täysin mutuiltuna) kirjan luvuttamiseen/jaksoittamiseen. Tarina koostuu useasta osakokoaisuudesta, joista jokaisen yleinen tunnelma on hyvin harkittua.

Näyttelijäkaarti on kohtuullisen nimekästä, itse Gatsbyn roolissa nähdään kuitenkin elokuvan kirkkain tähti: Leonardo DiCaprio. Leosta onkin kasvanut pikkuhiljaa yksi itseäni eniten kiinostava näyttelijä, mies on tuntunut onnistuvan niin roolissa kuin roolissa, olipa sitten kyse historian siipiä havisuttaneista merkkihenkilöistä tai vaikkapa vammaisista lapsista. Mies tuntuu olevan aina tae käsittämättömän taitavasta näyttelemisestä. Elokuvan kertojan roolissa ja varsinaisessa pääosassa esiintyvä Tobey Maguire ei tunnu jotenkin pääsevän vuosienkaan jälkeen irti Hämähäkkimiehen roolihahmosta, mutta tämä hahmo tuntuu toimivan myös tässä elokuvassa vähintäänkin kohtuullisesti. Muutenkin näyttelijäpuolella mitään alisuoriitumista ei esiinny ja elokuva onkin sillä saralla varsin hyvää keskitasoa.

Baz Luhrmann teki siis sen taas. Vaarallisen suosittuun kirjaan tarttuminen palkitsi ja käsissä on taas onnistunut elokuva. On upeaa huomata, että visuaalisesti näyttävää elokuvaa on myös mahdollista tehdä muussakin genressä kuin ainoastaan toimintaelokuvien saralla. Valitettavasti tämäkin tahtoo olla vähän helmiä sioille -tyyppinen juttu. Visuaalisuutta kaipaava ydinkohdeyleisö kun valitettavasti tuntuu löytyvän pääasiallisesti sieltä toimintapuolelta. 2000-luvun uudet ohjaajat tekevät kuitenkin kaikkensa muuttaakseen tämänkin asian ja mm. Luhrmannin ja Aronofskyn johdolla mennäänkin toivottavasti kohti monipuolisempaa visuaalisen elokuvan kirjoa.

8/10 tähteä

The Great Gatsby @ IMDB

Nyt ihan ensimmäisenä pitää muistaa mainita, että en ole trekkeri. En ole oikeastaan koskaan pitänäyt Star Trekistä, en niin missään muodossa. Joillekin lähes pyhäinhäväistyksen oloisesti voin myöntää tosin, että Star Trek Enterprise sarjana herätti aikoinaan paljonkin tunteita. Jopa niin paljon, että kuvittelin kasvaneeni sisään kyseiseen universumiin. Tästä rohkaistuneena annoinkin sitten Star Trek Next Generationille ja Deep Space Ninelle uuden mahdolluisuuden. Turhaan.

Vaikka usein nillitetään rebooteista, eivät ne omasta mielestäni ole aina paha asia. Kauhuelokuvien puolella tietysti ihan naurettavalle asteelle, mm. Texas Chainsaw Massacren 2003 vuodelta oleva reboot oli lähinnä surullista katsottavaa. Ja valitettavasti vähän samaa on kuulunut myös mm. Sam Raimin legendaarisen mustan kauhukomedian, Evil Deadin, muututtua pelkäksi pahan olon splatteriksi. Jälkimmäisestä en kuitenkaan ala arvailemaan sen enempää, koska päätin odottaa videojulkaisua.

Katsoimme kertauksen vuoksi lauantaina tuon ensimmäisen J.J. Abramsin Star Trek elokuvan. Kyseessähän ei ole juonen osalta teknisesti ottaen reboot, vaan kyseessä on aikamatkailun ansiosta luotu rinnakkainen aikajatkumo. Tämä yksityiskohta rebootissa onkin mielestäni varsin loistava kuriositeetti, tämä kun varmasti on vähentänyt ehkä yhden maailman fanaattisimman faniryhmän nillittämistä juonen uudelleenkirjoittamisesta rebootin takia. Itselleni tämä siirtymä antaa ainakin vähän paremman fiiliksen.

Siinä missä ensimmäinen osa keskittyi uuden näyttelijäcastin esittelyyn ja täyden skaalan rebootin silittelyyn, pääsee sarja kunnolla käyntiin Star Trek Into Darknessissa. Tällä kertaa paneudutaankin voimallisesti yhteen Star Trekin historian muistettavimmista hetkistä, kun Into Darkness palaa Star Trek II -elokuvan tapahtumien pariin. Ihan ensimmäisiin ennakkonäytöksiin asti salassa pidetty pahishahmon identiteetti kun paljastui (useiden oikeaksi osuneiden epäilyjen mukaisesti) yhdeksi tunnetuimmaksi Star Trekin arkkiviholliseksi, tällä kertaa Benedict Cumberbatchin varsin loistavasti esittämäksi, geneettisesti viritellyksi yli-ihmiseksi, Khaniksi.

Kyseinen elokuva kertoo jo traileriensakin perusteella, että kostoteemallahan tässä ollaan tarinaa rakentamassa. Juoni ei ole kuitenkaan ihan niin yksiselitteinen ja mielenkiintoisia sivukoukeroita ja viittauksia tähän hyvin laajaan universumiin tiputellaankin tämän tästä. Juoni onkin varsin komeasti kirjoitettua kamaa, mutta eiväthän nuo kirjoittajatkaan (Roberto Orci ja Roberto Orci) mitään varsinaisia eilisen teeren poikia ole, kaksikon käsialaa kun on isohko joukko vaihtelevasti menestyneitä elokuvia ja tv-sarjoja viimeisen vuosikymmenen ajalta.

Vitsejä ja niistä varsinkin tuollaisia one-linereitä heitellään läpi koko elokuvan, ja vaikka ensimmäisellä katsomiskerralla huumori tuntuukin viihdyttävältä, se tuskin kantaa useampaa elokuvaa. Elokuvan synkän yleisilmeen takia vähän ihmetyttääkin, miksi niin paljon vähän väkinäisenkin oloista huumoria on päätetty elokuvaan tunkea. Huumorin pakkosyöttö tekee mielestäni vähän hallaa jo alkujaankin karikatyyrimäisille hahmoille: Rodenberryn alkuperäinen idea monikansallisesta miehistöstä kun nyt alkaa muistuttamaan vain lähes rasistisella tasolla stereotypistä parodiaa aluperäisestä ideasta.

Muutamia viittauksia näin lähes star trek -maallikkonakin aiempiin elokuviin ja tapahtumiin osasin itsekkin bongata ja uskonkin, että trekkereille näiden ilmeisten viittausten ulkopuolelta löytyykin paljon viihdyttävää kaiveltavaa. Löytyipähän elokuvasta varsin näyttävästi aiemmasta Star Trek elokuvasta lähes suoraan kopioitu kohtauskin.

Näyttelijätyö on varsin keskinkertaista, juuri sitä mitä elokuvan näyttelijöitä voi odottaa. Oikeastaan ainoastaan poikkeuksena nousee Cumberbatchin suoritus Khanina, joskin siltäkin odotin ehkä aavistuksen verran enemmän. Simon Pegg loistaa toki Scottina, mutta mieheltä on nähty vuosien varrella niin paljon ilmeikkäämpiäkin suorituksia. Näyttelijävalinnoista onnistunein on kuitenkin jo edellisen elokuvankin yhtenä onnistuneimmista asioista loistanut Zachary Quinto, jonka Spock on selkeästi hyvin pitkälle tutkittu ja ajateltu versio alkuperäisestä Spockista. Elokuvassahan taas vierailee myös Leonard Nimoy, joten sitä aitoakin Spockia päästään tälläkin kertaa näkemään.

Sitä varsinaista ihmetyksen tuntua ja tekniikkapornoa onkin sitten ammennettu Star Trek Into Darknessissa oikein olan takaa. Elokuva vilisee mitä eeppisempiä näkymiä ja asetelmia ja kaikennäköistä varsin mielikuvituksellista ja visuaalista tekniikkaa vilisee huomattavasti edellistä elokuvaa enemmän. Myös sarjan vanhoja tekniikoita on pyritty hieman selittämään ja selventämään (miksi siirtäminen ei onnistu, jne.) ja pois on karsittu myös minua vähän liikaa Star Trekeissä ahdistanutta kaiken liian hyvää toimivuutta. Tältä osin elokuva onkin varsin näyttävää katsottavaa, joskaan, varmasti sarjan pitkän historian rajoittamana, mitään älyttömän mieltävääntävää tulevaisuusvisiota ei tässä elokuvassa nähdä.

Star Trek Into Darkness on varsin viihdyttävä avaruusooppera, jonka soisi menestyvän jo ihan pelkästään siitäkin syystä, että se voi sitten poikia scifin uuden nousuaallon kylkiäisenä vaikkapa joitain täysin uusia tv-sarjoja. Täytyy kuitenkin muistaa, että Star Trek on toiminut esikuvana lähes kaikelle avaruusoopperalle, mitä televisiossa on näytetty ja sen vaikutusta tv-ja elokuva scifin kehitykseen on turha lähteä kiistämään. Vaikka Into Darkness meneekin siellä täällä vähän siitä, missä aita on Star Trekmäisesti malatin, se jaksaa viihdyttää katsojaa lähes koko kahden ja puolen tunnin ajan. Mistään suuresta scifiklassikosta ei tässä(kään) ole kysymys, mutta hyvää viihdettä se tarjoaa myös niille, jotka eivät ole välttämättä paneutuneet Star Trekkiin kovinkaan syvällisesti.

7/10 tähteä.

Star Trek Into Darkness @ IMDB