Tuntuu, kuin siitä olisi jo elinikä, kun Alex Garlandin esikoisromaaniin perustuva The Beach saapui elokuvateatteriin. Osittain kirjailijan omiin kokemuksiin reppureissuissa perustuva Leonardo DiCaprion tähdittämä Danny Boylen elokuva vangitsi katsojansa hypnoottisella ja surrealistisella tunnelmallaan eikä elokuvaan ole sen kummemmin ajan hammas purrut myöhemminkään.

Nyt, 15 vuotta myöhemmin Alex Garland kokeilee siipiään itse ohjaajana ja esittelee meille eteeristä tunnelmaa täynnä olevan, hieman Blade Runner-henkisen pohdinnan siitä, mitä todellisuudessa tarkoittaa olla tiedostava kone. Tai mitä oikeastaan tarkoittaa olla ihminen. Domhnall Gleesonin esittämä nuori koodari Caleb kutsutaan eksentrisen työnantajansa, Nathanin, järjestämän kilpailun voittajana Nathanin vuoristolaaksossa eristyksessä sijaitsevaan kotiin. Allekirjoitettuaan vaitiolosopimuksen Nathan kertoo Calebille viikon kestävän vierailun todellisen tarkotuksen: hänellä on kone, jonka tietoisuudesta hän haluaa Calebin ottavan selvää. Tämän eräänlaisen pidemmälle viedyn Turingin testin kohde ei kuitenkaan ole ihan mikä tahansa tietokone, vaan kävelevä ja nuorta naista muistuttava androidi Ava.

Vahvat hahmot ja erikoinen asetelma korostavat ennestään tuttua ja Garlandille hyvin tyypillistä eteeristä tarinankerrontaa. Garland onkin selkeästi ottanut oppia hänen tekstejään aikaisemmin ohjanneilta ohjaajilta ja elokuvan tunnelmassa onkin helposti havaittavissa piirteitä niin Ole luonani aina -scifidraaman ohjanneelta Mark Romanekilta kuin myös Danny Boylelta, jonka kanssa Garlandin yhteistyö on jatkunut jo usean elokuvan ajan.

Synkän oloinen elokuva ei kuitenkaan murru missään vaiheessa, vaikka antaisi hyvät puitteet jopa raivokkaalle lopetukselle. Elokuvan loppu tuokin aivan uudenlaisen asetelman ja tilanteen, jossa katsoja joutuu miettimään ihan oikeasti, miten ja miksi asiat lopulta menivät niin kuin menivätkään. Onko koneella sittenkään sielu vai onko se vain tehtäväänsä varten ohjelmoituna pakotettu toimimaan niin kuin se toimii ja onko kaunis kuori vain pelkkää silmänlumetta.

Harvinaisen syvällinen ja aidontuntuinen scifielokuva vaatii hieman asiaan paneutumista ennen kuin avaa todellisen luonteensa. Jotkut sanovat varmasti, että Ex Machina on tylsä, mutta itselleni se on yksi parhaista viime vuosien scifielokuvista.

Harvemmin scifikirja saa niin paljon huomiota osakseen kuin Hugh Howeyn post-apokalytinen dystopia Siilo. Hämmentävän paljon kirjaa on näkynyt muidenkin kuin puhtaiden scifin ystävien kädessä ja kirjakaupoissakin kirja on ollut mukavasti esillä.

Alunperin kyseinen kirja ei takakannen perusteella kiinnostanut oikeastaan yhtään. Suljetun tilan dystopia ei oikein ole lajityyppinä mitenkään itseeni niin vetoava ja tästä syystä kirja jäikin useaan otteeseen hyllyyn. Jostain alennusmyynnistä se kuitenkin tarttui sitten lopulta mukaan ja vuoroaan se sai odottaa kirjahyllyssä pitkän tovin.

Vaikka Siilo alkaakin räväkästi, sen tarinan kerronta on paikkapaikoin lähes tylsyyden asteelle venyvän hidasta ja välillä sitä lukiessani alkoikin epätoivo hiipimään puseroon: miksi tässä ei tapahdu mitään. Politikoinnin sävyttämä ja hieman dekkaria muistuttava tarina on kuitenkin höystetty sen verran mielenkiitoisilla hahmoilla, että päätin kuitenkin kahlata kirjan luku kerralaan pikkuhiljaa läpi. Lyhyissä, vain muutaman sivun mittaisissa luvuissa etenevä kirja alkoi kuitenkin pikkuhiljaa saada otetta minusta ja kun kirja eteni toisen osansa loppupuolelle, alkoikin tapahtua.

Siilo kuvaa maailmanlopun jälkeistä maailmaan nimensä mukaisesti siilomaisessa rakennelmassa asuvassa yhteiskunnassa. Historiasta ei siilon asukeilla ole tietoakaan ja autuaassa tietämättömyydessä asuvat ihmiset eivät oikeastaan ole edes niin kiinnostuneistakaan siitä, miksi siilossa asuvat. Mutta tähänkin tietysti löytyy poikkeus ja luopio, jonka ansiosta historian lehdet pikkuhiljaa paljastava (hieman itsestäänkin selvän) sisältönsä ja pikkuhiljaa alkaa dystopian aiheuttajat käymään lukijalle selväksi.

Helppolukuista dystopiaa varsin perinteisessä paketissa.

Oikeastaan ihan ala-asteikäisestä asti yksi suurimmista rakkauksistani tietokonepeleissä on olleet vanhat seikkailupelit, jotka tänä päivänä tunnetaan ehkä paremmin termistä point'n'click. Sierran ja LucasArtsin vanhat pelit viihdyttävät vieläkin aina silloin tällöin ja viime aikoina kyseinen peligenre on saanut hieman uutta virtaa pariltakin suunnalta: saksanmaalta ponnistava Daedalic studios tuottaa uutta materiaalia uuden sukupolven voimalla ja rapakon takaa taas päätään on nostanut Double Fine, legendaarisen LucasArtsin Tim Schaferin nykyinen studio. Heille, jotka eivät kyseistä herraa tunne, mainittakoon tässä nyt muutamia pelejä, joiden kanssa herra on ollut tekemisissä: Manic Mansion 1&2, Monkey Island 1-3, Grim Fandango ja mm. Brütal Legend.
Tim Schaferin käsialaa on myös Broken Age, joka rahoitettiin osittain joukkorahoituksella. Schaferin mukaan ajatuksena oli herättää joidenkin mukaan jo kuollut ("kuollut kaikkialla paitsi Saksassa", kuten herra itse totesi) point'n'click genre uudelleen henkiin ja lähestyä pelityyppiä uudella tavalla. Vaikka pikaisella vilkaisulla Broken Age muistuttaakin suhteellisen perinteistä point'n'clickiä, on siinä kuitenkin tosiaan jotain ihan täysin uutta.

Pelin tarinaa käydään läpi kahden eri päähenkilön näkökulmasta ja tämä onkin mukava poikkeus, vaikka ei ihan täysin uusi ajatus olekkaan. Hahmojen välillä voi vaihdella vapaasti, mutta ensimmäisessä osassa ei ainakaan hahmojen toiminnat vaikuta toisen hahmon tarinan edistymiseen. Lopussa asetelmä kuitenkin kääntyy sellaiseen suuntaan, että toisessa osassa saadaankin sitten varmasti tehdä tätä yhteistyösäätöä enenevissä määrin.

Broken Age on visuaalisesti hieman hämmentävän oloinen peli. Käsinmaalatut grafiikat eivät tänä päivänä enää ole arkipäivää peleissä ja siltä osin vaatiikin peli hieman totuttelua nykygrafiikkaan tottuneille, mutta jo parin kymmenen minuutin jälkeen alkaa grafiikan näyttävyys nousemaan esiin varsin miellyttävällä tavalla. Grafiikan ohella pelistä nousee esiin täysin uusi tapa esittää keskustelusekvenssit kuvakulmaa vaihtelevina jaksoina ja tästä hyvin pian pelaajalle alkaakin tulla erittäin elokuvamainen vaikutelma.

Broken Age on lajityypissään yllättävän raikas tuulahdus, joskin peliä vaivaa vähän liian helpot puzzlet sekä vähän kohtuuttoman lyhyt peliaika. Itselläni aikaa ensimmäisen osan läpipelaamiseen kului noin 4-5 tuntia eikä missään vaiheessa mikään puzzle saanut oikein repimään tukkaa päästä. Peli on kuitenkin näistäkin huolimatta tutustumisen arvoinen kaikille hyvin kirjoitetun seikkailun ystäville.

(julkaistu alunperin xl8r.com:issa)

Täytyy tunnustaa, että kysinen kirjailija oli minulle täysin tuntematon ennen kun törmäsin tämän vuotisen Night Visions elokuvafestivaalin ohjelmaan. Leffan esittely jätti kyllä mielenkiinnon kyseistä elokuvaa kohtaan mutta jäi hieman kyseisellä festivaalilla esitetyn Tetsuo: The Bullet Man leffan aiheuttaneen hehkun alle pääni sisällä. Mutta eipä sitten tullut käytyä katsomassa edes tuota Tetsuoa kiitos influenssarokotteen ja liiallisen vapaa-ajan ohjelmiston, mitä olin itselleni järjestänyt. Mutta itse asiaan:

Tie on kertomus post-apokalyptisesta maailmasta, jossa isä ja poika matkaavat tiellä ja yrittävät pysyä hengissä. Kirjan pääpaino on isän ja pojan arjen kuvaamisessa, ja turhat sivuseikat, kuten miten maailmanloppu tuli jätetään kertomatta (ainakin suoraan, post-apokalyptiselle fantasialle omistautuneet varmasti osaavat noukkia vihjeet tarinan sisältä maailmanlopun laadusta). Arjen raskaisiin toimiin kuuluu tiellä eteenpäin kulkemisen lisäksi jo tyhjäksi ryöstetystä maailman roskien joukosta ruuan esiin haalimisen lisäksi myös sateelta ja kylmältä sekä ihmissyöjä/ryöstelijäjengeiltä suojautuminen.

McCarthyn maailmankuva on lähes inhorealistinen. Lähes siksi, että tämänkaltaisen maailmanlopun koittaessa ydintalven ensimmäisinä vuosina maailma olisi varmasti tämänkaltainen. Kirjailija on saanut kiteytettyä myös mukaan ihmisluonnon syvimpiä olemuksia aina eläimellisistä vaistoista rakkaistamme välittämisen ja turhautumisen äärimmäisiin muotoihin.

Tuhkanharmaan arjen sekaan on myös upotettu varsin shokeeraavaa materiaalia, ja siksi en suosittelekkaan kirjaa ihan heikkohermoisimmille. Shokeeraamista ei Tiessä ole kuitenkaan lisätty tarkoituksettomasti, vaan asiat ovat todellisia osia tarinan maailmaa.

Varsinaisia lukuja ei kirjassa ole, vaan koko tarina on kerrottu lyhyiden noin puolesta yhteen sivun mittaisten kappaleiden muodossa. Tällainen jäsennys ainakin saa itseni jämähtämään kirjaan tavallista kovempaa ja sitä kautta lukuhetket saattavat venähtää huomaamatta yllättävänkin pitkiksi (ja tästä syystä esim. yöunet välillä jäävät vähäiseksi).

Yhtä seikkaa lukuunottamatta (mitä en juonta paljastamatta tässä voi mainita) Tie on parhaita post-apokalyptisia teoksia mihin olen koskaan törmännyt. Se on todellinen, raaka eikä säästele lukijaansa yhtään. Innolla jään odottamaan kirjan pohjalta tehtyä elokuvaa, jota tähdittää LOTR-elokuvista tuttu Viggo Mortensen. Elokuvan ensi-ilta on jotenkin omituisesti joulupäivänä 25.12.2009

(julkaistu alunperin xl8r.com:issa)

Varmaan ensimmäistä kertaa elämässäni luen kirjan sen jälkeen kun olen nähnyt siitä tehdyn elokuvan. Elokuvan näkemisestä tässä tapauksessa on kylläkin jo vierähtänyt tovi enkä muistanut itse elokuvasta näemmä juuri mitään.

Philip K. Dickiä pidetään yhtenä "suurista" science fiction kirjailijoista. Olen tutustunut hänen tuotantoonsa ensimmäisen kerran jo hyvin varhaisella iällä, muistaakseni ala-asteikäisenä lainasin kirjastosta kyseisen kirjailijan Mahdoton Planeetta nimisen novellikokoelman. Ja se muuttu käsitykseni kirjallisuudesta koko elämäkseni. Vaikka vietinkin sitten elämässäni yli kymmenen vuotta koskematta juurikaan kaunokirjallisuuteen, jäi se joku kipinä palamaan sekä William Gibsonin että Philip K. Dickin tekstistä (joista silloin en oikein vielä ymmärtänyt kunnolla mitään) ja nyt myöhemmin olenkin ahminut kyseisten kirjailijoiden tuotoksia isolla kädellä.

Hämärän Vartija on alkukielisenään julkaistu vuonna 1969 ja vaikka kyseessä on ainakin näennäisesti futuristinen tarina, paistaa siinä läpi 60-luvun loppupuolen huumekulttuurin vaikutus hyvin voimakkaasti. Kirjan jälkisanoissa kirjailija itse tilittääkin tarinan yhteyksiä omaan elämäänsä ja kertoo, että kirjan synkimmätkin ihmiskohtalot perustuvat oikeisiin ihmisiin.

Hämärän Vartija on hyvin moniulotteinen kirja. Se on synkkä trippi huumeiden avulla hajoavaan mieleen ja persoonallisuuden hiipumiseen, mutta se on myös samalla mustanpuhuva dekkari sisältäen yllättäviä salaliittomaisia juonenkäänteitä. Lämpöä tarinasta ei kuitenkaan kovinkaan paljon löydy, vaan D-aineen orjuuttamat narkomaanit elävät elämäänsä päivän kerrallaan mustan puhuvassa paranoian sävyttämässä maailmassa.

Jokin näissä synkissä kirjoissa vetoaa minuun, en tiedä mikä se oikein on. Kaikessa mustuudessaan Hämärän Vartija on todellinen mestariteos.

(julkaistu alunperin xl8r.com:issa)

Jo oikeastaan vuosia olen harkinnut Dyynin lukemista, kuuluuhan se ihan ehdottomasti science fictionin klassikkojen joukkoon. Jonkin verran kuitenkin karsastan ideaa, että lukisin jälkikäteen kirjan jostain sellaisesta, josta olen nähnyt elokuvan. Tämä periaate on ollut minulla oikeastaan siitä syystä, että lukemistani häiritsee suuresti se, että tiedän mitä kirjassa tulee tapahtumaan ennalta. Luettuani kuitenkin Arthur C. Clarken Avaruusseikkailu 2001:n siitä syystä, että ymmärtäisin, mitä elokuvassa lopulta oikeasti tapahtuu sekavan loppukohtauksen aikana, päätin rohkaista mieleni Dyyninkin suhteen, kun se päätyi käsiini kirjakaupan pokkarihyllystä.

Tutustuin Dyyniin oikeastaan ensimmäisen kerran tietokonepelin muodossa. Ajankohta oli joskus 90-luvun alkupuolella. Pelin juoni pohjautuu aika lailla suoraan David Lynchin elokuvaversioon kirjasta eikä niinkään itse kirjasarjaan, vaikka Lynch onkin aika orjallisesti tarinaa noudattanut (toisin kun siihen aikaan vielä oli elokuva-adaptioilla tapana).

Mutta asiaan, eli itse kirjaan: Dyyni on ensimmäinen osa kolme kirjaa kattavasta kirjasarjasta Dyynin kirjat. Se on preludi tarinan varsinaisille päätapahtumille ja kertoo hyvin pitkälti monitahoista tarinaa intergalaktisen politiikan juonittelun ja mystiikan täyttämän maailmankaikkeuden keskellä. Vaikka kirjan varsinainen päähenkilö onkin Atreidesin suvun perillinen, nuori herttuan poika Paul, syvennytään Dyynissä myös hyvin syvällisesti muihin hahmoihin ja heidän ajatusmaalimaansa.

Dyynin maailma on suhteellisen mustavalkoinen, ainakin tässä ensimmäisessä kirjassa. Kirjassa annetaan hyvin ymmärtää ketkä ovat hyviä tyyppejä ja keiden kohtalona on olla varsinaisia pahiksia, joskin poikkeuksiakin toki löytyy Dyynin runsaasta henkilökaartista.

Dyynistä on vaikea muodostaa vielä kunnollista mielipidettä ensimmäisen osan jälkeen. Selkeästi tämä kirja toimii lähinnä introna tarinan keskeisimmille tapahtumille, joten palaan ajatuksieni Dyynistä kanssa taas, kun olen lukenut seuraavan osan.

Löysimpähän tuossa vanhoja virtuaalisia komerojani penkoessa suurehkon kasan vanhoja kirja- ja elokuva-arvosteluja, joita julkaisin taannoin eräässä jo-kuolleessa blogissani. Varmasti näistä on iloa myös muille, joten tästä päivästä alkaen näitä vanhoja kirjoituksia tullaankin julkaisemaan tässä blogissa. Olkaapa hyvä!