Nyt ihan ensimmäisenä pitää muistaa mainita, että en ole trekkeri. En ole oikeastaan koskaan pitänäyt Star Trekistä, en niin missään muodossa. Joillekin lähes pyhäinhäväistyksen oloisesti voin myöntää tosin, että Star Trek Enterprise sarjana herätti aikoinaan paljonkin tunteita. Jopa niin paljon, että kuvittelin kasvaneeni sisään kyseiseen universumiin. Tästä rohkaistuneena annoinkin sitten Star Trek Next Generationille ja Deep Space Ninelle uuden mahdolluisuuden. Turhaan.

Vaikka usein nillitetään rebooteista, eivät ne omasta mielestäni ole aina paha asia. Kauhuelokuvien puolella tietysti ihan naurettavalle asteelle, mm. Texas Chainsaw Massacren 2003 vuodelta oleva reboot oli lähinnä surullista katsottavaa. Ja valitettavasti vähän samaa on kuulunut myös mm. Sam Raimin legendaarisen mustan kauhukomedian, Evil Deadin, muututtua pelkäksi pahan olon splatteriksi. Jälkimmäisestä en kuitenkaan ala arvailemaan sen enempää, koska päätin odottaa videojulkaisua.

Katsoimme kertauksen vuoksi lauantaina tuon ensimmäisen J.J. Abramsin Star Trek elokuvan. Kyseessähän ei ole juonen osalta teknisesti ottaen reboot, vaan kyseessä on aikamatkailun ansiosta luotu rinnakkainen aikajatkumo. Tämä yksityiskohta rebootissa onkin mielestäni varsin loistava kuriositeetti, tämä kun varmasti on vähentänyt ehkä yhden maailman fanaattisimman faniryhmän nillittämistä juonen uudelleenkirjoittamisesta rebootin takia. Itselleni tämä siirtymä antaa ainakin vähän paremman fiiliksen.

Siinä missä ensimmäinen osa keskittyi uuden näyttelijäcastin esittelyyn ja täyden skaalan rebootin silittelyyn, pääsee sarja kunnolla käyntiin Star Trek Into Darknessissa. Tällä kertaa paneudutaankin voimallisesti yhteen Star Trekin historian muistettavimmista hetkistä, kun Into Darkness palaa Star Trek II -elokuvan tapahtumien pariin. Ihan ensimmäisiin ennakkonäytöksiin asti salassa pidetty pahishahmon identiteetti kun paljastui (useiden oikeaksi osuneiden epäilyjen mukaisesti) yhdeksi tunnetuimmaksi Star Trekin arkkiviholliseksi, tällä kertaa Benedict Cumberbatchin varsin loistavasti esittämäksi, geneettisesti viritellyksi yli-ihmiseksi, Khaniksi.

Kyseinen elokuva kertoo jo traileriensakin perusteella, että kostoteemallahan tässä ollaan tarinaa rakentamassa. Juoni ei ole kuitenkaan ihan niin yksiselitteinen ja mielenkiintoisia sivukoukeroita ja viittauksia tähän hyvin laajaan universumiin tiputellaankin tämän tästä. Juoni onkin varsin komeasti kirjoitettua kamaa, mutta eiväthän nuo kirjoittajatkaan (Roberto Orci ja Roberto Orci) mitään varsinaisia eilisen teeren poikia ole, kaksikon käsialaa kun on isohko joukko vaihtelevasti menestyneitä elokuvia ja tv-sarjoja viimeisen vuosikymmenen ajalta.

Vitsejä ja niistä varsinkin tuollaisia one-linereitä heitellään läpi koko elokuvan, ja vaikka ensimmäisellä katsomiskerralla huumori tuntuukin viihdyttävältä, se tuskin kantaa useampaa elokuvaa. Elokuvan synkän yleisilmeen takia vähän ihmetyttääkin, miksi niin paljon vähän väkinäisenkin oloista huumoria on päätetty elokuvaan tunkea. Huumorin pakkosyöttö tekee mielestäni vähän hallaa jo alkujaankin karikatyyrimäisille hahmoille: Rodenberryn alkuperäinen idea monikansallisesta miehistöstä kun nyt alkaa muistuttamaan vain lähes rasistisella tasolla stereotypistä parodiaa aluperäisestä ideasta.

Muutamia viittauksia näin lähes star trek -maallikkonakin aiempiin elokuviin ja tapahtumiin osasin itsekkin bongata ja uskonkin, että trekkereille näiden ilmeisten viittausten ulkopuolelta löytyykin paljon viihdyttävää kaiveltavaa. Löytyipähän elokuvasta varsin näyttävästi aiemmasta Star Trek elokuvasta lähes suoraan kopioitu kohtauskin.

Näyttelijätyö on varsin keskinkertaista, juuri sitä mitä elokuvan näyttelijöitä voi odottaa. Oikeastaan ainoastaan poikkeuksena nousee Cumberbatchin suoritus Khanina, joskin siltäkin odotin ehkä aavistuksen verran enemmän. Simon Pegg loistaa toki Scottina, mutta mieheltä on nähty vuosien varrella niin paljon ilmeikkäämpiäkin suorituksia. Näyttelijävalinnoista onnistunein on kuitenkin jo edellisen elokuvankin yhtenä onnistuneimmista asioista loistanut Zachary Quinto, jonka Spock on selkeästi hyvin pitkälle tutkittu ja ajateltu versio alkuperäisestä Spockista. Elokuvassahan taas vierailee myös Leonard Nimoy, joten sitä aitoakin Spockia päästään tälläkin kertaa näkemään.

Sitä varsinaista ihmetyksen tuntua ja tekniikkapornoa onkin sitten ammennettu Star Trek Into Darknessissa oikein olan takaa. Elokuva vilisee mitä eeppisempiä näkymiä ja asetelmia ja kaikennäköistä varsin mielikuvituksellista ja visuaalista tekniikkaa vilisee huomattavasti edellistä elokuvaa enemmän. Myös sarjan vanhoja tekniikoita on pyritty hieman selittämään ja selventämään (miksi siirtäminen ei onnistu, jne.) ja pois on karsittu myös minua vähän liikaa Star Trekeissä ahdistanutta kaiken liian hyvää toimivuutta. Tältä osin elokuva onkin varsin näyttävää katsottavaa, joskaan, varmasti sarjan pitkän historian rajoittamana, mitään älyttömän mieltävääntävää tulevaisuusvisiota ei tässä elokuvassa nähdä.

Star Trek Into Darkness on varsin viihdyttävä avaruusooppera, jonka soisi menestyvän jo ihan pelkästään siitäkin syystä, että se voi sitten poikia scifin uuden nousuaallon kylkiäisenä vaikkapa joitain täysin uusia tv-sarjoja. Täytyy kuitenkin muistaa, että Star Trek on toiminut esikuvana lähes kaikelle avaruusoopperalle, mitä televisiossa on näytetty ja sen vaikutusta tv-ja elokuva scifin kehitykseen on turha lähteä kiistämään. Vaikka Into Darkness meneekin siellä täällä vähän siitä, missä aita on Star Trekmäisesti malatin, se jaksaa viihdyttää katsojaa lähes koko kahden ja puolen tunnin ajan. Mistään suuresta scifiklassikosta ei tässä(kään) ole kysymys, mutta hyvää viihdettä se tarjoaa myös niille, jotka eivät ole välttämättä paneutuneet Star Trekkiin kovinkaan syvällisesti.

7/10 tähteä.

Star Trek Into Darkness @ IMDB