(julkaistu alunperin xl8r.com:issa)

Täytyy tunnustaa, että kysinen kirjailija oli minulle täysin tuntematon ennen kun törmäsin tämän vuotisen Night Visions elokuvafestivaalin ohjelmaan. Leffan esittely jätti kyllä mielenkiinnon kyseistä elokuvaa kohtaan mutta jäi hieman kyseisellä festivaalilla esitetyn Tetsuo: The Bullet Man leffan aiheuttaneen hehkun alle pääni sisällä. Mutta eipä sitten tullut käytyä katsomassa edes tuota Tetsuoa kiitos influenssarokotteen ja liiallisen vapaa-ajan ohjelmiston, mitä olin itselleni järjestänyt. Mutta itse asiaan:

Tie on kertomus post-apokalyptisesta maailmasta, jossa isä ja poika matkaavat tiellä ja yrittävät pysyä hengissä. Kirjan pääpaino on isän ja pojan arjen kuvaamisessa, ja turhat sivuseikat, kuten miten maailmanloppu tuli jätetään kertomatta (ainakin suoraan, post-apokalyptiselle fantasialle omistautuneet varmasti osaavat noukkia vihjeet tarinan sisältä maailmanlopun laadusta). Arjen raskaisiin toimiin kuuluu tiellä eteenpäin kulkemisen lisäksi jo tyhjäksi ryöstetystä maailman roskien joukosta ruuan esiin haalimisen lisäksi myös sateelta ja kylmältä sekä ihmissyöjä/ryöstelijäjengeiltä suojautuminen.

McCarthyn maailmankuva on lähes inhorealistinen. Lähes siksi, että tämänkaltaisen maailmanlopun koittaessa ydintalven ensimmäisinä vuosina maailma olisi varmasti tämänkaltainen. Kirjailija on saanut kiteytettyä myös mukaan ihmisluonnon syvimpiä olemuksia aina eläimellisistä vaistoista rakkaistamme välittämisen ja turhautumisen äärimmäisiin muotoihin.

Tuhkanharmaan arjen sekaan on myös upotettu varsin shokeeraavaa materiaalia, ja siksi en suosittelekkaan kirjaa ihan heikkohermoisimmille. Shokeeraamista ei Tiessä ole kuitenkaan lisätty tarkoituksettomasti, vaan asiat ovat todellisia osia tarinan maailmaa.

Varsinaisia lukuja ei kirjassa ole, vaan koko tarina on kerrottu lyhyiden noin puolesta yhteen sivun mittaisten kappaleiden muodossa. Tällainen jäsennys ainakin saa itseni jämähtämään kirjaan tavallista kovempaa ja sitä kautta lukuhetket saattavat venähtää huomaamatta yllättävänkin pitkiksi (ja tästä syystä esim. yöunet välillä jäävät vähäiseksi).

Yhtä seikkaa lukuunottamatta (mitä en juonta paljastamatta tässä voi mainita) Tie on parhaita post-apokalyptisia teoksia mihin olen koskaan törmännyt. Se on todellinen, raaka eikä säästele lukijaansa yhtään. Innolla jään odottamaan kirjan pohjalta tehtyä elokuvaa, jota tähdittää LOTR-elokuvista tuttu Viggo Mortensen. Elokuvan ensi-ilta on jotenkin omituisesti joulupäivänä 25.12.2009

(julkaistu alunperin xl8r.com:issa)

Varmaan ensimmäistä kertaa elämässäni luen kirjan sen jälkeen kun olen nähnyt siitä tehdyn elokuvan. Elokuvan näkemisestä tässä tapauksessa on kylläkin jo vierähtänyt tovi enkä muistanut itse elokuvasta näemmä juuri mitään.

Philip K. Dickiä pidetään yhtenä "suurista" science fiction kirjailijoista. Olen tutustunut hänen tuotantoonsa ensimmäisen kerran jo hyvin varhaisella iällä, muistaakseni ala-asteikäisenä lainasin kirjastosta kyseisen kirjailijan Mahdoton Planeetta nimisen novellikokoelman. Ja se muuttu käsitykseni kirjallisuudesta koko elämäkseni. Vaikka vietinkin sitten elämässäni yli kymmenen vuotta koskematta juurikaan kaunokirjallisuuteen, jäi se joku kipinä palamaan sekä William Gibsonin että Philip K. Dickin tekstistä (joista silloin en oikein vielä ymmärtänyt kunnolla mitään) ja nyt myöhemmin olenkin ahminut kyseisten kirjailijoiden tuotoksia isolla kädellä.

Hämärän Vartija on alkukielisenään julkaistu vuonna 1969 ja vaikka kyseessä on ainakin näennäisesti futuristinen tarina, paistaa siinä läpi 60-luvun loppupuolen huumekulttuurin vaikutus hyvin voimakkaasti. Kirjan jälkisanoissa kirjailija itse tilittääkin tarinan yhteyksiä omaan elämäänsä ja kertoo, että kirjan synkimmätkin ihmiskohtalot perustuvat oikeisiin ihmisiin.

Hämärän Vartija on hyvin moniulotteinen kirja. Se on synkkä trippi huumeiden avulla hajoavaan mieleen ja persoonallisuuden hiipumiseen, mutta se on myös samalla mustanpuhuva dekkari sisältäen yllättäviä salaliittomaisia juonenkäänteitä. Lämpöä tarinasta ei kuitenkaan kovinkaan paljon löydy, vaan D-aineen orjuuttamat narkomaanit elävät elämäänsä päivän kerrallaan mustan puhuvassa paranoian sävyttämässä maailmassa.

Jokin näissä synkissä kirjoissa vetoaa minuun, en tiedä mikä se oikein on. Kaikessa mustuudessaan Hämärän Vartija on todellinen mestariteos.

(julkaistu alunperin xl8r.com:issa)

Jo oikeastaan vuosia olen harkinnut Dyynin lukemista, kuuluuhan se ihan ehdottomasti science fictionin klassikkojen joukkoon. Jonkin verran kuitenkin karsastan ideaa, että lukisin jälkikäteen kirjan jostain sellaisesta, josta olen nähnyt elokuvan. Tämä periaate on ollut minulla oikeastaan siitä syystä, että lukemistani häiritsee suuresti se, että tiedän mitä kirjassa tulee tapahtumaan ennalta. Luettuani kuitenkin Arthur C. Clarken Avaruusseikkailu 2001:n siitä syystä, että ymmärtäisin, mitä elokuvassa lopulta oikeasti tapahtuu sekavan loppukohtauksen aikana, päätin rohkaista mieleni Dyyninkin suhteen, kun se päätyi käsiini kirjakaupan pokkarihyllystä.

Tutustuin Dyyniin oikeastaan ensimmäisen kerran tietokonepelin muodossa. Ajankohta oli joskus 90-luvun alkupuolella. Pelin juoni pohjautuu aika lailla suoraan David Lynchin elokuvaversioon kirjasta eikä niinkään itse kirjasarjaan, vaikka Lynch onkin aika orjallisesti tarinaa noudattanut (toisin kun siihen aikaan vielä oli elokuva-adaptioilla tapana).

Mutta asiaan, eli itse kirjaan: Dyyni on ensimmäinen osa kolme kirjaa kattavasta kirjasarjasta Dyynin kirjat. Se on preludi tarinan varsinaisille päätapahtumille ja kertoo hyvin pitkälti monitahoista tarinaa intergalaktisen politiikan juonittelun ja mystiikan täyttämän maailmankaikkeuden keskellä. Vaikka kirjan varsinainen päähenkilö onkin Atreidesin suvun perillinen, nuori herttuan poika Paul, syvennytään Dyynissä myös hyvin syvällisesti muihin hahmoihin ja heidän ajatusmaalimaansa.

Dyynin maailma on suhteellisen mustavalkoinen, ainakin tässä ensimmäisessä kirjassa. Kirjassa annetaan hyvin ymmärtää ketkä ovat hyviä tyyppejä ja keiden kohtalona on olla varsinaisia pahiksia, joskin poikkeuksiakin toki löytyy Dyynin runsaasta henkilökaartista.

Dyynistä on vaikea muodostaa vielä kunnollista mielipidettä ensimmäisen osan jälkeen. Selkeästi tämä kirja toimii lähinnä introna tarinan keskeisimmille tapahtumille, joten palaan ajatuksieni Dyynistä kanssa taas, kun olen lukenut seuraavan osan.

Löysimpähän tuossa vanhoja virtuaalisia komerojani penkoessa suurehkon kasan vanhoja kirja- ja elokuva-arvosteluja, joita julkaisin taannoin eräässä jo-kuolleessa blogissani. Varmasti näistä on iloa myös muille, joten tästä päivästä alkaen näitä vanhoja kirjoituksia tullaankin julkaisemaan tässä blogissa. Olkaapa hyvä!