8/10

Disney on viime vuosina uusinut satuklassikkoja isolla kädellä. Tim Burtonin maini versiointi Liisa Ihmemassa -tarinoista ja Sam Raimin vähän mitäänsanomaton Oz the Great and Powerful ovat puhaltaneet uutta eloa näihin jo niin moneen kertaan esitettyihin, vanhoihin tarinoihin. Tällä kertaa Disney tarttuu omaan animaatioklassikkoteokseensa, vuonna 1959 julkaistuun Prinsessa Ruususeen. Jo Oz:in reitittämällä tiellä tarinaa kerrotaan kuitenkin vähän toisin, tällä kertaa lähtöasetelma on käännetty täysin päälaelleen: tarinan päähenkilönä onkin puolen vuosisataa sitten tehdyn klassikon pahis: musta keiju Maleficent!

Nimirooli on kirjoitettu suoraan pääroolissa esiintyvälle Angelina Jolielle. Enkä ihmettele; eipä tule vaihtoehtoista näyttelijää mieleen, jonka osaisin kuvitella tähän rooliin jo ihan konseptinkin tasolla. Jolie on osallistunut myös elokuvan tuotantovaiheessa kuulemma huomattavan paljon tämän päähahmon kehitykseen ja sehän näkyy: rooli tuntuu istuvan Jolielle yhtä loistavasti kuin elokuvassa käytetyt poskipääimplantit naisen naamaan.

Disneyn tapa esittää nämä sadut uudenlaisessa visuaalisessa loistossa sai alkunsa Burtonin Liisa Ihmemaassa -elokuvassa, jossa hämmästyttävä ja ehkä hieman jopa eteerinen väriloisto vangitsi katsojansa todelliseen satumaailmaan. Sama sadunomainen tunnelma välittyy myös Maleficentissa, kauniit värit ja varsinkin luonnon korostaminen iskevät katsojaa kasvoihin kuin kourallinen keijupölyä. Tarinan muuttuemmassa useita asteita synkempään suuntaan, myös visuaalinen esitystapa vaihtuu: kauniit värit ja kukoistava luonto vaihtuvat sinimustaan kuolleeseen ikiyöhön.

Hahmokavalkaadi on hyvin esikuviaan jäljittelevää, niinkuin tämän kaltaisessa spinoffissa pitäisikin olla. Haltijakummit ovat esitetty tosin rajusti goofball-henkisempinä hahmoina, mutta se yllättävää kyllä sopii hyvin Maleficentin muuten niin mustanpuhuvaan tunnelmaan.

Silti jotain jää uupumaan. Mikä se on, sitä en pysty sanomaan. Takaraivossa kutkuttelee ajatus, että mitäs jos Disney olisi sittenkin valinnut Tim Burtonin ohjaamaan tämän elokuvan (hän oli tosiaan ehdolla ohjaajaksi ja sidottukin projektin alkumetreillä tähän elokuvaan). Enemmän Disneyn tuottajana kunnostautunut Robert Stormberg on tehnyt kyllä näyttävää työtä, mutta kun se olisi voinut olla vielä vähän parempi...

9/10 tähteä.

Tom Cruise on vuosina tuntunut keskittyvän enemmän ja enemmän scifi-elokuviin (kaiken muun ohella siis). Ja hyvä niin, keskiverto-Tomppa kun tuntuu toimivan todella hyvin futuristisemmassakin ympäristössä. Edellinen Cruisen tähdittämä Oblivion jakoi toki ihmisten mielipiteitä runsaalla kädellä; itse kallistuin siihen suuntaan, että kyseessä oli varsin maukas elokuva.

Edge of Tomorrow kertoo ja trailerinsa ja nimensäkkin perusteella, että kyseessä saattaisi olla jotain aikamatkustukseen liittyvää tarinaa. Näin onkin, päähenkilö Cage kun on jäänyt eräänlaiseen looppiin, jossa sama päivä toistuu uudestaan ja uudestaan. Soppaan sekoitetaan tällaisen sarjatuliaikamatkustuksen tuomia hienouksia: kun elät uudestaan ja uudestaan samaa päivää, voit opetella järjestämään asiat kulkemaan juuri mielesi mukaan.

Cruisen vastanäyttelijänä nähdään ehkä vähän vähemmän toimintaelokuvien puolella tunnettu Emily Blunt, joka näyttää hankkineen varsinaisen kunnon tätä roolia varten. Lihaksikkaalla rungolla varustetun badass-sotilasmimmin (josta käytetään elokuvassa lempinimeä "Full Metal Bitch") rooliin ei toki olisi voinut muuta odottaakkaan.

Vaikka puitteet Edge of Tomorrowssa on varsin perinteiseen aivottomaan scifi-mättöön, nousee sen hypnoottisen intensiivinen tarinankerrontatyyli ja dynamiikka hyvin pian pääosiin. Normaalisti toimintaleffat alkavat hyvällä revittelyllä, vajoavat rauhalliseen suvantoon keskivaiheilla ja nousevat sitten kohti eeppistä loppumäiskettä. Edge of Tomorrow käyttäytyy toki hieman saman kaavan mukaan, mutta laimeneminen on huomattavan vähäistä ja elokuva rullaakin kovalla käsistä alamäkeen karanneen katujyrän tavoin loppua kohden, eikä katsojalle tarjota kuin yksi pieni hengähdystauko kesken elokuvaa.

Tässä katujyrädynamiikassa on myös kääntöpuolensa: hahmot jäävät aavistuksen verran pinnallisiksi, vaikka pienillä henkilökohtaisilla dialogien pätkillä onkin koitettu hahmoja syventää edes aavistuksen verran. Leffa muistuttaakin tarinankerronnaltaan ja itseasiassa lähes kaikelta muultaankin lähinnä tietokonepeliä. Jopa aikahyppelystä tulee vahvasti mieleen pelissä jämähtäminen kahden savepointin väliin ja kentän tahkoaminen uudestaan ja uudestaan.

Teknologia on Edge of Tomorrow'ssa poikkeusellisen näyttävää: exoskeleton-taistelupuvut ovat samalla futuristisia ja karun primitiivisiä, tuoden mieleen jo vuosikymmeniä scifin arkkityyppinä mäiskineet eri avaruusjalkaväkien sotilaat. Vieras teknologia tuo mieleen vahvasti Matrixin sentinelit antaen esikuviinsa kuitenkin hieman jotain uutta kulmaa järjettömän nopealla liikkumisellaan.

Harvoin tulee eteen näin nopeatempoista ja intensiivistä toimintaelokuvaa. Varsinkin FPS-pelien ystävät löytävät tästä varmasti varsinaisen klassikon.

9/10 tähteä.

Vahvana henkilöohjaajana kunnostautunut Lars Von Trier käsittelee uusimmassa teoksessaan naisen seksuaalisuutta elokuvan nimen mukaisesti nymfomaanin näkökulmasta. Tarina alkaa, kun ikääntynyt mies löytää kotinsa kulmilta syrjäiseltä kujalta pahoinpidellyn naisen tajuttomana makaamassa maassa. Nainen kieltäytyy ambulanssin ja poliisin avusta, joten mies viekin naisen kotiinsa ja hoivatessaan tätä kuntoon päätyy keskustelu naisen menneisyyteen. Pitkän keskustelun aikana naisen historiaa valotetaan omituisten analogioiden siivittämänä aina lapsuudesta nykypäivään.

Von Trierin elokuvissa saa aina varautua varsin äärimmäisiin asioihin ja niin on myös Nymphomaniacin kanssa. Elokuvaa on syytelty mediassa puhtaaksi pornografiaksi ja ovatpahan jotkut kyselleet sen varsinaisen draamasisällön peräänkin. En sitten tiedä, mitä elokuvaa varsinkin jälkimmäistä kommenttia heitelleet ovat katsoneet; Nymphomaniac kun on varsin todentuntuista draamaa parhaimmillaan. On totta, että elokuva on hyvin graafisesti seksuaalinen, mutta eihän tätä aihetta voisi oikein muuten vakavasti esittääkkään.

Nymphomaniac on jaettu kahteen osaan, syynä tähän on ollut käytännössä elokuvan massiivinen neljän tunnin kesto. Jaossa on kuitenkin muutakin järkeä: siinä missä ensimmäinen puolikas on vielä suhteellisen viaton ja hyväntuulinen, on toinen puolikas taas puolestaan paljon synkempi ja jopa paikkapaikoin kuvottavan väkivaltainen. Tämä jako saakin varmasti monen astumaan miinaan katsottuaan ensimmäisen osan. Itselläkin oli ensimmäisen osan jälkeen vahva fiilis siitä, että Von Trierin ote on hieman höllääntynyt, eikä ohjaajan elokuville tyypillinen synkkyys ole enää niin vahvasti läsnä. Toinen osa sitten kyllä karistaa nämä harhaluulot pois.

Nymphomaniac on lähes mestariteosmainen kuvaus hirvittävän vaikeasta ja tabunomaisesta asiasta. Mitään ratkaisuja tai johtopäätöksiä se ei tarjoa katsojalleen, vaan antaa katsojalle oikeuden päättää itse omasta näkökulmastaan. En suosittele kuitenkaan elokuvaa kaikille, varsinkin herkkähermoisimmille tarjolla on paikkapaikoin ikävää katsottavaa. Mutta mikäli pidät muista Lars Von Trierin elokuvista, on tämä ihan pakollista katsottavaa.