Tuntuu, kuin siitä olisi jo elinikä, kun Alex Garlandin esikoisromaaniin perustuva The Beach saapui elokuvateatteriin. Osittain kirjailijan omiin kokemuksiin reppureissuissa perustuva Leonardo DiCaprion tähdittämä Danny Boylen elokuva vangitsi katsojansa hypnoottisella ja surrealistisella tunnelmallaan eikä elokuvaan ole sen kummemmin ajan hammas purrut myöhemminkään.

Nyt, 15 vuotta myöhemmin Alex Garland kokeilee siipiään itse ohjaajana ja esittelee meille eteeristä tunnelmaa täynnä olevan, hieman Blade Runner-henkisen pohdinnan siitä, mitä todellisuudessa tarkoittaa olla tiedostava kone. Tai mitä oikeastaan tarkoittaa olla ihminen. Domhnall Gleesonin esittämä nuori koodari Caleb kutsutaan eksentrisen työnantajansa, Nathanin, järjestämän kilpailun voittajana Nathanin vuoristolaaksossa eristyksessä sijaitsevaan kotiin. Allekirjoitettuaan vaitiolosopimuksen Nathan kertoo Calebille viikon kestävän vierailun todellisen tarkotuksen: hänellä on kone, jonka tietoisuudesta hän haluaa Calebin ottavan selvää. Tämän eräänlaisen pidemmälle viedyn Turingin testin kohde ei kuitenkaan ole ihan mikä tahansa tietokone, vaan kävelevä ja nuorta naista muistuttava androidi Ava.

Vahvat hahmot ja erikoinen asetelma korostavat ennestään tuttua ja Garlandille hyvin tyypillistä eteeristä tarinankerrontaa. Garland onkin selkeästi ottanut oppia hänen tekstejään aikaisemmin ohjanneilta ohjaajilta ja elokuvan tunnelmassa onkin helposti havaittavissa piirteitä niin Ole luonani aina -scifidraaman ohjanneelta Mark Romanekilta kuin myös Danny Boylelta, jonka kanssa Garlandin yhteistyö on jatkunut jo usean elokuvan ajan.

Synkän oloinen elokuva ei kuitenkaan murru missään vaiheessa, vaikka antaisi hyvät puitteet jopa raivokkaalle lopetukselle. Elokuvan loppu tuokin aivan uudenlaisen asetelman ja tilanteen, jossa katsoja joutuu miettimään ihan oikeasti, miten ja miksi asiat lopulta menivät niin kuin menivätkään. Onko koneella sittenkään sielu vai onko se vain tehtäväänsä varten ohjelmoituna pakotettu toimimaan niin kuin se toimii ja onko kaunis kuori vain pelkkää silmänlumetta.

Harvinaisen syvällinen ja aidontuntuinen scifielokuva vaatii hieman asiaan paneutumista ennen kuin avaa todellisen luonteensa. Jotkut sanovat varmasti, että Ex Machina on tylsä, mutta itselleni se on yksi parhaista viime vuosien scifielokuvista.

Harvemmin scifikirja saa niin paljon huomiota osakseen kuin Hugh Howeyn post-apokalytinen dystopia Siilo. Hämmentävän paljon kirjaa on näkynyt muidenkin kuin puhtaiden scifin ystävien kädessä ja kirjakaupoissakin kirja on ollut mukavasti esillä.

Alunperin kyseinen kirja ei takakannen perusteella kiinnostanut oikeastaan yhtään. Suljetun tilan dystopia ei oikein ole lajityyppinä mitenkään itseeni niin vetoava ja tästä syystä kirja jäikin useaan otteeseen hyllyyn. Jostain alennusmyynnistä se kuitenkin tarttui sitten lopulta mukaan ja vuoroaan se sai odottaa kirjahyllyssä pitkän tovin.

Vaikka Siilo alkaakin räväkästi, sen tarinan kerronta on paikkapaikoin lähes tylsyyden asteelle venyvän hidasta ja välillä sitä lukiessani alkoikin epätoivo hiipimään puseroon: miksi tässä ei tapahdu mitään. Politikoinnin sävyttämä ja hieman dekkaria muistuttava tarina on kuitenkin höystetty sen verran mielenkiitoisilla hahmoilla, että päätin kuitenkin kahlata kirjan luku kerralaan pikkuhiljaa läpi. Lyhyissä, vain muutaman sivun mittaisissa luvuissa etenevä kirja alkoi kuitenkin pikkuhiljaa saada otetta minusta ja kun kirja eteni toisen osansa loppupuolelle, alkoikin tapahtua.

Siilo kuvaa maailmanlopun jälkeistä maailmaan nimensä mukaisesti siilomaisessa rakennelmassa asuvassa yhteiskunnassa. Historiasta ei siilon asukeilla ole tietoakaan ja autuaassa tietämättömyydessä asuvat ihmiset eivät oikeastaan ole edes niin kiinnostuneistakaan siitä, miksi siilossa asuvat. Mutta tähänkin tietysti löytyy poikkeus ja luopio, jonka ansiosta historian lehdet pikkuhiljaa paljastava (hieman itsestäänkin selvän) sisältönsä ja pikkuhiljaa alkaa dystopian aiheuttajat käymään lukijalle selväksi.

Helppolukuista dystopiaa varsin perinteisessä paketissa.