Tim Burton on ollut jo pidemmän aikaa yksi suurimmista suosikkiohjaajistani ja siksipä kuumeisesti odottelinkin, mitä tällä synkkien satujen mestarilla olisikin tällä kertaa tarjolla. Tokihan olen alkuperäisen Frankenweenie-lyhytelokuvan, jonka takia Burtonille aikoinaan näytettiin ovea Disneyltä, nähnyt, mutta jo pelkästään uusi esitystapa stop motion-animaationa antoi paljon odotettavaa. Odotus meinasikin saada paniikin oloisia piirteitä, kun Frankenweenietä ei meinannut ilmestyä Finnkinon tulevan ohjelmiston joukkoon, vaikka ensi-iltapäiväkin tuli ja meni Yhdysvalloissa. Tennispalatsin seinällä pitkään ollut juliste lupasi kuitenkin elokuvaa tulevaksi, joten ihan Dreddin kaltaisesta vihan sekaisesta hysteriasta ei ollut tällä kertaa kysymys.

Kuten nimikin antaa ymmärtää, kyseessä on siis eräänlainen versiointi Frankenstein-teemasta. Victor Frankenstein on nuori, yksin talon ullakolla pieniä projektejaan puuhasteleva, hieman erakoitunut poika. Victorin ainoa ystävä on perheen koira, Sparky, joka sitten epäonnekseen jääkin auton alle. Murheen murtama Victor ei jää kuitenkaan toimettomaksi, vaan päättää herättää hurtan takaisin eloon koulunsa uuden tiedeopettajan innoittamana. Ja kun tieto henkiinherätetystä koirasta leviää muille koulun oppilaille, on luvassa tietenkin paljon harmia ja sekavaa sähellystä.

Juonihan ei anna oikeastaan mitään kummallista uutta, jos on tuon alkuperäisen version nähnyt. Tai edes jonkun muun parodisoinnin Frankensteinistä. Varsin perusluonteinen tarina on kuitenkin eheä, mutta valitettavasti se on kovin ennalta arvattava ja siksi jopa hieman tylsähkö. Se onkin sinänsä sääli, Burtonin elokuvat kun ovat yleensä tarjoilleet varsin hienoja ja jopa yllättäviä tarinoita. Tällä kertaa on kuitekin luvassa suhteellisen perus Disney-pullaa.

Mustanpuhuva animaatio on näyttävää katsottavaa. Omaa arvostustani lisää vielä toteutus stop motionina, joka vaatii aivan toisenlaista omistautumista tekijöitään kuin esimerkiksi perus tietokoneanimaatio vaatiin. 3D formaattia käytetään varsin onnistuneesti tehokeinona siellä täällä elokuvassa mm. hurjien perspektiivien sekä ruudusta kohti tulevien eläimien muodossa. Näin mielestäni 3D:tä pitäisikin käyttää, viime aikoina kun on tuntunut siltä, että 3D:n alkuhuuman jälkeen sen käyttäminen muuten kuin pakollisena lisänä on täysin unohdettu.

Ääninäyttely on hyvää keskitasoa läpi elokuvan, mitään varsin ilmiömäistä ei kuitenkaan Frankenweenien näyttelijöiden suorituksista nouse esiin. Näyttelijäkaarti ei ole ihan Hollywoodin a-listaa, mikä onkin positiivinen ylätys. Pääosin ääninäyttelijöinä kuullaankin Burtonin elokuvista jo ennestään tuttuja, vähän nimettömämpiä, mutta varsin osaavia, tähtiä. Eli ei: Johnny Depp ei löydy tällä kerralla elokuvan lopputeksteistä. Viiden elokuvan mittainen putki herrojen yhteistyöstä katkesi tällä kertaa kuolleeseen koiraan.

Parasta antia itselleni Frankenweeniessä on kuitenkin runsaat media-, ilmiö- ja elokuvaviittaukset. Välillä selvästi parodisoiden, välillä taas kunniaa osoittaen oman osansa saavat niin Hello Kitty, Omen-elokuva kuin itse Vincent Pricekin, ja näiden viittauksien bongailu saakin varmasti monet katsomaan Frankenweenien toiseenkin kertaan.

Vaikka Frankenweenie viihdyttävä animaatio, Tim Burtonilta on silti lupa odottaa enemmän. Frankenweenie on niin keskinkertainen, ettei se jätä katsojaan oikein minkäänlaista mielikuvaa. Jotenkin tuntuu, että yrittäminen ei ole ollut tarpeeksi kovaa ja Frankenweenie on jäänyt siitä syystä vähän vajaaksi.

6/10 tähteä.

Frankenweenie @ IMDB

Scifi on selkeästi nostamassa päätään niin elokuvien kuin myös pelien puolella pitkän taustallaolon jälkeen. Pelimaailmassa on toki saatu nauttia varsin hyvinkin kirjoitettua tarinankerrontaa mm. Mass Effect-sarjan myötä, mutta vähissä ovat silti varsinkin nimenomaan hyvin kirjoitetut pelit sillä saralla. Aivokuolemaan altistavia räiskintöjä, joissa taustatarina on lähinnä pakollinen paha viitekehyksen luomiseksi sarjatulen tuuppaamiseen hirviöön, tuntuu nyt tippuvan toki suunnilleen kerran kuukaudessa, mutta niistä ei ole nyt kyse.

Runsaasti omaa mielenkiintoani kutkuttelee kuitenkin tänään korviini kantautunut uutinen pelistä nimeltä Cyberpunk 2077. Kyseessä on pelin tekijöiden mukaan 80-luvulla julkaistusta Cyberpunk 2020-roolipelistä, joka taas puolestaan ammesi pelattavaan muotoon maailmankuvansa ja aihepiirinsä senaikaisesta kyberpunk-kirjallisuudesta. Roolipelin alkuperäisessä muodossa piirteitä olikin lainattu runsaasti mm. William Gibsonin ja Bruce Sterlingin kaltaisen kirjailijoiden visioista.

Traileri esittelee varsin rajusti hidastetun pätkän tulitaistelua varsin futuristisessa ympäristössä. Trailerin pääosassa näyttää olevan jonkinlainen naisen muotoinen androidi/kyborgi, joka ei paljon luotisateesta hetkahda. Kiva, varsin näyttävää, mutta hieman jää vaivaamaan, että missä se varsinainen kyberpunk oikein on. Tokihan kyberpunkissa on puhuttu paljon kyborgeista ja transhumanismista yleensä ja kaupungitkin ovat kasvaneet monessa teoksessa varsin kolossaalisiksi, mutta kun ollaan realistisia, niin niinhän ne tekevät lähes kaikessa tulevaisuuteen sijoittuvassa scifissä nykyään. Mitään viitteitä tavallista enemmän kyberpunkkin viittaavasta en siis trailerissa huomioinut, toisin kuin esim. taannoisen Syndicate-pelin (jota en muuten vieläkään ole jostain syytä ostanut) myötä.

Traileri on kuitenkin varsin komeaa katsottavaa ja toivonkin, että pelintekijöillä on ollut vähän runsaammin visioita varsinaisen kyberpunkin saralta kuin traileri antaa ymmärtää. Trailerin mukaan ensi kuussa pelista tulee lisää tietoa, joten odottelenkin jo innolla näitä tietoja.

Juha Vuorinen on poikkeuksellinen kirjailija. Ei poikkeuksellisen lahjakas tai poikkeuksellisen monipuolinen, mutta poikkeuksellinen. Vuorinen tunnetaan parhaiten nyt elokuvan muotoonkin väännetystä Juoppohullun Päiväkirjasta, mutta onhan mies kirjoittanut paljon muutakin. Mukaan jokkoon mahtuu novellikokoelmia, dekkareita ja mahtuupahan joukkoon myös räävitön kuvaus mitä omituisimman realitykilpailun järjestämisestäkin. Olen jokun verran tutustunut Vuorisen tuotantoon myös tämän (science fiction/sarjakuvamaailmojen hengessä nimeämäni) Juhaversumin ulkopuoliseenkin tuotantoon, mutta Juoppohullu sarjan ja sen spinoff kirjojen joukon pariin tunnun jostain syystä palaavan aina uudestaan. Selityskin on varsin yksinkertainen: luen pääasiassa lähes haudanvakavaa scifiä, jossa humoristiset elementit ovat kovin vähissä. Välillä täytyy sitten hemmotella pääkoppaa ihan päinvastaisella ja hyväksi vaihtoehdoksi onkin löytynyt tämä ehkä rivoin ja räävittömin kirjailija, mitä on koskaan tullut vastaan (ja sen lisäksi toisena nollaavana vaihtoehtona on sitten vähän sivistyneemmin norjalainen Erlend Loe, jonka tajunnanvirta tuntuu jotenkin tutulta, mutta ei mennä nyt siihen). Vuorisen teksti on todella lapsekkaalla tavalla hauskaa, vaikka mitään lapsille sopivaa näistä kirjoista on turha odottaakkaan.

Kuten aiemmin tuossa mainitsinkin, Kristian-kirjasarja on Vuorisen spinoff Juoppohullun Päiväkirja-sarjalle. Sarja valoittaa Juoppiksien päähenkilön, Juhan, parhaan ystävän, Kristianin, varsin rikasta menneisyyttä ihan ensimmäisen kirjan lapsuuden ensimetreistä aina sarjan uusimman teoksen aikuisiän kynnykselle. Kirja on suoraa jatkoa edelliselle Kristianin Teinivuodet-kirjalle ja jatko on jopa suorempaa kuin olisi osannut odottaa. Kirja kun jatkuu täysin saumattomasti edellisen kirjan lopusta ja koska edellisen osan lukemisesta on jo vierähtänyt jokunen vuosi, mm. henkilöiden ja asetelmien tunnistamiseen menee hetki.

Kristianin seikkailut jatkuvat hyvin Teinivuosia myötäilevinä. Kalliolaisessa ravintolassa työskentelevä teinipoika joutuu tämän tästä kommelluksiin lähinnä seksuaalisuuteensa liittyvien asioiden parissa, joskin Kristianin putkiaivomallinen ajatuksenjuoksu ajaa poikaa myös varsin mielenkiintoisiin tilanteisiin seksin ulkopuolellakin. Milloin pelotellaan (itse asiaa ymmärtämättä) puolustusministeriä, milloin järjestetään vaikeuksia erilaisille sotilashenkilöille ja vähän muillekin. Kirja on pätkitty kuukaudella ja vuosiluvulla numeroituihin lukuihin ja jokainen luku tuntuu kuin räävittömän brittikomedian kohtaukselta. Vaikka pissakakkapillupyllyhuumorista voi olla mitä tahansa mieltä, niin Vuorinen silti tuntuu tuntevan komedian keinot ja käyttävän niitä varsin taitavasti. Puolisoni uhkasi kieltää minulta illalla sängyssä lukemisen, koska toisen nukkuessa oli välillä kovin vaikea pidätellä naurunpurskahduksia ja hytkymistä.

Kirjassa ei ole mitään varsinaista alkua tai loppua, vaan tarina kertoo lineaarisesti kuvausta Kristianin elämästä aikuisiän kynnyksellä. Yhtä suorasukaisesti kuin kirja alkoi se myös päättyy ja odottettavissa onkin varmasti jatkoa Kristianin elämänvaiheiden kuvaamiselle tulevaisuudessakin.

Vuorinen tarjoilee aimo annoksen räävitöntä huumoria, mutta kirja varmasti vihastuttaa useampaa kuin miellyttää. Mitään varsiaisesti älykästä kirjassa ei ole, mutta eihän sitä tarvise aina ollakkaan.

Fireflyn innoittamana (ja osittain missattuani ko. sarjan ensimmäisen kauden tv-esityksen) päädyimme katsomaan kyseistä sarjaa Netflixistä. Dollhousen taustallahan on häärinyt niin luojan, kirjoittajan kuin tuottajan ja ohjaajankin muodossa Fireflyn tekijä Josh Whedon. Mieshän on tullut sittemmin tunnetuksi suurelle maailmalle (jos ei ollut sitten ennestään tunnettu Buffy The Vampire Slayer -sarjasta) The Avengers leffan ojaajan ja kirjoittajan roolista.

Koska Firefly menee ehkä 5:n kovimman ikinä tehdyn scifisarjan joukkoon, odotukset olivat suhteelisen korkealla Dollhousenkin osalta. Dollhouse ei kuitenkaan edusta rakastamaani avaruusoopperaa lajityyppinä, vaan kyseessä on ensivilkaisulla hieman Alikaselta maistuva idea joka jaksossa erilaista hahmoa esittävästä päähenkilöstä. Dollhousen päähenkilö, Echo, on itsensä Rossum lääkeyhtiölle vuokrannut rikollinen, jonka ruumista Rossum käyttää eräänlaisena nukkena. Nukeille ohjelmoidaan erilaisia tilaustöitä mukailevia persoonia, joiden avulla rikkaat pääsevät huvittelemaan. Vastaavasti nukeille saadaan tarvittaessa ohjelmoitua myös vähän toiminnallisempia ominaisuuksia, kuten esimerkiksi ninjataitoja.

Sarja alkaa varsin episodipohjaisena eikä ensimmäisen kauden aikana varsinaista pääjuonta päästä kuin raapaisemaan kevyesti pinnasta. Puitteita kuitenkin pääjuonelle luodaan vähän kaikkiin suuntiin, mikä viittaakin siihen, että Whedon oli toivonut varmasti pidempääkin sarjaa. Dollhouse lopetettiin kuitenkin toisen tuotantokauden jälkeen ja se näkyy toisen tuotantokauden rakenteessa: noin puolessa välissä kautta on sarjalla ilmeisesti annettu tappokäsky, jolloin keskeneräinen, hitaasti lämmitelty pääjuoni alkaa tiivistymään todella tiivistempoiseksi tarinankerronnaksi. Tämän viimeinen neljännes onkin sarjan parasta antia, vaikka se ei toimisikaan ilman jo itsessäänkin hyvän alkusarjan hidastempoista rakentelua. Katsoimme muistaakseni viimeiset 6 jaksoa sarjaa putkeen vaikka kello oli jo ties mitä (meillä mennään normaalisti nukkumaan viikonloppuisinkin siinä 21-22 aikaan), kun sarjaa ei voinut vaan jättää kesken.

Dollhouse tarjoaa osittain kyberpunkahtavaa scifiä (tarkoitan nyt siis oikeaa, William Gibson henkistä kyberpunkkia, enkä sellaista rähjäteknosekoilua) laadukkasti ja selkeästi suhteellisen hyvällä budjetilla toteutettuna. On harmi, että tällaiset sarjat eivät ota tuulta allensa, tässäkin sarjassa olisi riittänyt lopettamisvaiheessakin vielä kuinka paljon annettavaa yleisölle.

8/10 tähteä IMDB:ssä.

Dollhouse @ IMDB

Hmm, jotenkin on aina niin vaikeaa aloittaa kirjoittamaan ajatuksia Alastair Reynoldsin kirjoista. Olen vannoutunut fani ja on vähän vaikea pistää siksi ajatuksia perspektiiviin kyseisen kirjailijan teoksista. Mutta koetetaan.

Alastair Reynolds tuo aivan uuden päänavauksen Muistoissa Sininen Maa-kirjan myötä, hänen webbisivunsa kertoivat jo aikoja sitten, että kyseessä on ensimmäinen (vähintään) viidestä, noin 11000 vuoden ajalle jakautuvan tarinan kirjoista. Tarina ilmeisesti etenee kronologisessa järjestyksessä (mitä taas esim. Ilmestyksen Avaruus-sarjan kirjat eivät tee, vaan Kuilukaupunki ja Prefekti ovatkin katse menneeseen tarinan pääjuoneen nähden) ja MSM:n tapahtumat sijoittuvatkin vielä suhteellisen helposti ymmärrettävään 2100-luvun puoliväliin.

Olen aina rakastanut Reynoldsin kirjoissa raskasta teknologiakeskeisyyttä ja siksi edellinen Pääteasema olikin mielestäni fantasiahenkisyydessään hieman laimean oloinen, kun vertaa kirjailijan yleiseen linjaan. Nyt kuitenkin on näemmä taannuttu takaisin rautaisen kovan science fictionin pariin ja jos ei nyt ihan pääosassa, niin vahvassa sivuosassa ainakin on selvästi tässäkin kirjassa nimenomaan teknologia ja sen kehitys. Kirjan loppupuhe mainitseekin, että suunnilleen kaikki kirjassa esitelty uusi teknologia perustuu ihan oikeisiin teorioihin ja spekulaatioihin eivätkä ne ole pelkästään kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. Potentiaalista tulevaisuudenkuvaa on siis tarjolla.

Toinen miellyttävä yllätys (joskin tämä oli tiedossa jo kirjan ensimmäisistä teaser-teksteistä alkaen) on kuvaus maailman sosioekonomisesta kehityksestä ja maailmantalouden painottumisesta vielä sillä saralla suhteellisen merkityksettömään Afrikkaan. Mielenkiintoista on, että koko kirjan aikana ei viitata ollenkaan siihen, mikä nykyisten talousmahtien, Euroopan ja Pohjois-Amerikan kohtalo on ollut, vaan lukijaa härnätäänkin selkeästi tahallisella kysymyksen auki jättämisellä. Mainintoja globaaleista sodista ja myös mielenkiintoisia yksityiskohtia mm. keinoälyjä koskevista hyvin tiukoista rajoituksista viljellään kuitenkin pitkin kirjaa ja vaikka suoranaista historiaosuutta ei kirjasta löydykään, saa lukija riittävän tarkan kuvan taustamaailmasta.

No itse tarina? Yleensähän minulla ei ole ollut tapana paljon kertoa itse tarinasta enkä aio tehdä sitä nytkään sen suuremmin. Tarina keskittyy kahden suuryhtiön/suvun vesan loppua kohden Reynoldsille varsin tyypillisellä tavalla varsin eeppiset mittakaavat saavuttaviin seikkailuihin, jotka ovat täynnä sitä nimenomaista "ihmetyksen tuntua" (eng. Sense of Wonder). Vaikka jo kirjan alkumetreillä (200 sivua on Reynoldsin kirjoissa alkumetrejä vielä ihan helposti) alkaakin hyvin nopeasti olla selvää, mihin tarina lopulta johtaa, ei ennalta-arvattavuus tee kirjasta yhtään huonompaa. Jo pelkästään tieto siitä, että kyseessä on pitkälle aikaskaalalle sijoittuva kirjasarja, tekee asioista varsin ilmeistä.

Vaikka Muistoissa Sininen Maa on selkeästi preludiksi jollekin paljon suuremmalle kirjoitettu teos, se toimii itsestäänkin varsin mukaansatempaavan tarinansa ansiosta. Totuttuun tapaan ensimmäiset pari-kolmesataa sivua toki maalaillaan taustoja ja henkilöitä, mutta vaivihkaa se tarina sieltä alta lähtee täysillä käyntiin. Kirja toimii myös itse tehtävässään sarjan avausteoksena täydellisesti, kirjan epilogi jättää niin paljon odotettavaa seuraavalta osalta, että lähes harmittaa, kun Reynolds kirjoittaa tämän Poseidonin Lapset sarjan seuraavan kirjan ohella myös Doctor Who-kirjaa, eikä suomennosta seuraavasta sarjan kirjasta sovi odotella varmaan vielä tänä vuonna. Ja koska kaikki muutkin Reynoldsin löytyvät hyllystä (paria teillä tietymättömillä lainassa olevaa kappaletta lukuun ottamatta) suomeksi, niin ei sitä voi enää englanniksi alkaa tässä vaiheessa teoksia ostamaan.

Reynolds toimii niinkuin aina. Se ei sovi kaikille, mutta niille, jotka rakastavat kovaa scifiä ja teknologiapornoa, luvassa on taas kermakakkua kuorrutettuna hunajalla ja suklaalla. Ja nomparelleja päällä.

Heti starttiinsa varoituksen sana: nämä trailerit ovat ehdottomasti K18 kamaa, kyllä kovasti ihmetyttää, jos tämä leffa saa jonkin muun luokituksen suomessa.

Jostain syystä itseltäni on mennyt ihan kokonaan ohi yhden suurimmista kauhuklassikoista tehtävän remaken olemassaolo. Tokihan näitä klassikkojen uusintaversioita satelee nykyään kuin sieniä sateella, viimeisimpänä vastaan on tullut tuon aikaansa runsaasti edellä olleen ja omana aikanaan varsin ainutlaatuisen Texas Chainsaw Massagren järjestyksessään jo toinen reboot, jonka traileri pyörii tällä hetkellä Finnkinolla. Trailerin peruseella Texas Chainsaw 3D ei saa kyllä minua kantamaan rahojani elokuvateatteriin, sen verran peruslaatuisesta rivi-rebootista tuntuu olevan kyse.

Evil Deadhan on varsin legendaarinen Sam Raimin ohjaama/tuottama/käsikirjoittama kauhukomedioiden sarja, jonka historia venyy aina 70-luvun puolelle. Omakustanteena toteutettu ensimmäinen osa ei saanutkaan heti lähtöönsä maailman huomiota ja Raimi tulikin tunnetuksi kunnolla vasta toisen osan (joka on käytännössä ensimmäisen osan remake eikä niinkään jatko-osa) myötä. Evil Dead 2 edustikin varsin poikkeuksellista todella mustaa huumoria ensimmäisen osan yrittäessä olla hieman vakavampi kauhuelokuva. ED2 ei kuitenkaan huumorin myötä tehnyt kompromisseja kauhun osalta: varsin psykoottisen oloinen musta huumori oli höystettynä aimo annoksella niin pelottelua kuin puhdasveristä splatteriakin.

Trailerien perusteella 2013 versio on yhdistelmä näiden kahden alkuperäisen elokuvan käsikirjoituksista ja molemmista elokuvista onkin selkeästi tuotu tapahtumia hyvin suoraan (jopa myös visuaalisessa mielessä) uuteen versioon. Mm. miespäähahmo näyttäisi tälläkin kertaa näyttävän omalle kädelleen moottorisahaa ja ensimmäisen osan varsin loistava demonin kellariin sulkeminen on näytetty tuodun samaisia vuorosanoja myöten myös uudelleen lämmittelyyn.

Trailerit antavat kuvan poikkeuksellisen väkivaltaisesta ja raa-asta elokuvasta, sen sijaan huumorista ei näytä olevan jäljellä juuri mitään. En tiedä oikein, miten siihen pitäisi suhtautua. Nykyään tuntuu, että kauhua ei osata tehdä enää muuten, kuin ultraällön splatterin kautta ja varsinainen pelottelu jääkin paljon vähäisemmäksi. Huumorin puute tuntuu jotenkin vievän sielua Evil Deadista eikä uusinnan miespääosassa heiluva perusjäpittäjä oikein lämmitä, kun muistelee Bruce Campbellin järjettömän revittelevää ja ilmeikästä suoritusta sarjan päähenkilönä.

Toiveita hyvästä kauhukokemuksesta kuitenkin on. Elokuvan tuottajien joukosta löytyvät sekä alkuperäisen sarjan ohjaaja Sam Raimi että alkuperäistä pääroolia esittänyt Bruce Campbell, josta on myöhemmin tullut mm. juuri Evil Dead-elokuvien ansiosta varsinainen kulttitähti. Johan se nyt on varsin kamalaa paskaa, jos edes pientä cameo-roolia ei Brucelta nähdä missään kohden uudelleenfilmatisointia!

Nykyään vielä sitten kaikki uudelleenfilmatisoinnitkin kun menestyessään poikivat jatko-osia, niin nähtäväksi jääkin, riittäisikö tekijöillä huumori seurata sarjan tarinaa ja tehdä Army Of Darkness: Evil Dead III:sta uusintaversio. Se kun tahtoo taas olla enemmän huuiomorin höysteinen seikkailufilmi kuin varsinainen kauhuelokuva. Tuskimpa.

Reilu pari vuotta sitten Sylverster Stallone repäisi ja teki tämän vuosituhannen tähän asti kovimman äijäilyelokuvan kokoamalla The Expendables elokuvaan aikamoisen kaartin viimeisen kolmen vuosikymmenen toimintatähtiä. Sankarin itsensä kirjoittama ja ohjaama toimintamäiske tarjosi yllättävän onnistuneessa juonikehyksessä sitä, mitä ei oikein enää ole ainakaan vuosikymmeneen osattu tehdä: aivotonta äijäilytoimintaa ja machoilua eeppisten tulitaistelujen ja räjähdyksien saattelemana. Nyt DVD:lle saapunut jatko-osa, joka on luonnollisesti nimetty The Expendables 2:ksi, tarjoileekin samaa teemaa vielä vähän suuremmin. Mutta miten se sitten pärjää ensimmäiselle osalle?

Näyttelijäkaarti on venynyt ensimmäisen osan porukasta vielä nimekkäämmäksi, mukana kun on ihan ehdottomasti kautta aikojen kovimpien action-starojen joukkoon kuuluva Jean-Claude Van Damme sekä tietysti maailmanhistorian kovin jätkä: Chuck Norris. Takuuvarmoja Van Dammen signature hyppykiertopotkuja on luvassa tässäkin elokuvassa, mutta valitettavasti jo yli seitsemänkymppisen Norrisin koipi ei enää nouse tässä elokuvassa. Norris on kuitenkin tuotu mukaan ihan ehdottomasti elokuvan parhaana hahmona ja hahmon esitteleminen elokuvassa onkin hoidettu varsin näyttävällä tavalla: Norris tappaa kylällisen miehiä näyttämättä edes naamaansa, kävelee sitten paikalle ja kertoo autenttisen Chuck Norris vitsin vuoropuheluna Syltyn kanssa. Fuckin EPIC! Van Damme taas puolestaan esiintyy elokuvan pääpahiksena ja esittelykohtauksessa tuuppaa hyppykierrepotkulla käsivarren mittaisen veitsen Hemsworthin sydämeen (FUCK YEAAAAH!).

Legendaarisia letkautuksia viitaten tähtikaartin menneisiin elokuviin on myös tarjolla ("I will terminate you!", "Yippie-kay-jay!", "I'm back", jne.) ja myös vähän pienemmissä sivurooleissa jo edellisessäkin leffassa olleet Bruce ja Arska pääsevät tässä leffassa oikein toimintaankin mukaan. Vanhat jannut ovat toki vanhoja, eikä kaikki sedät jaksa enää heilua. Huulet heiluvat senkin edestä toki.

Tällä kertaa ohjaajan pallille on istutettu Syltyn sijasta Simon West, joka nasioitui mm. Con Air elokuvan ohjaajana 90-luvulla. Westillä tuntuukin olevan toiminta varsin hyvin hallussa, vaikka ihan Syltyn edellisen osan ohjauksen tasolle ei päästäkkään. Syltty on ollut tälläkin kertaa mukana kynäilemässä käsikirjoitusta ja se kyllä näkyy dialogissa varsin hyvin hahmojen alkuperäistä luonnetta hyväksi käyttävinä elementteinä. Ollaanpahan mukaan saatu viittauksia myös näyttelijöiden ihan oikeista taustoista, mm. Dolph Lundgrenin kemian insinöörin koulutus on tuotu kohtuullisen mauttomana läppänä mukaan tarinaan.

The Expendables 2 ei silti yllä ihan samalle viihdyttävyyden asteelle, kuin ensimmäinen elokuva. Kyseessä on toki edelleen hyvin kasattu parodia/kunnianosoitus 80- ja 90-luvun legendaarisille toimintaelokuville, mutta jotain jää uupumaan. Ehkä se on Steven Seagal, joka toivottavasti nähdään sitten seuraavassa sarjan elokuvassa. Tai ehkäpä mukaan saadaan vielä vaikkapa Jet Li:n isän hahmossa Jackie Chan.

7/10