Jo vuosia sitten eräs entinen työtoverini suositteli tätä kirjaa minulle, kun kerroin löytäneeni avaruusoopperan genrenä. Kehui kirjaa mahtipontiseksi ja suurella skaalalla toteutetuksi. Jostain syystä kyseinen kirja painui kuitekin unholaan ja mieleen se palasikin vasta, kun bongasin sen viime kesänä Punainen Planeetta -antikvariaatista hyllystä varsin luetun näköisen, paperikantisen version tästä teoksesta. Kirjan ulkomuoto pisti heti silmään: tiiliskivimäinen kirja on todella 1143:n sivunsa kanssa paksu ja sehän on ollut lähes poikkeuksetta avaruusoopperan kanssa ainoastaan hyvä asia. Myöhempi tarkastelu muuten osoitti, että kyseinen kirja pitää tällä hetkellä suurimman sivumäärän ykkössijaa kirjahyllyssäni ohittaen vajaalla sadalla sivulla yksiin kansiin painetun Tolkienin Taru Sormusten Herrasta -trilogian.

Jo ensimmäiset sivut kertovat aika paljon kirjan luonteesta: kirja alkaa yli 40 kohtaisella listalla, jossa listataan keskeisimmät päähenkilöt. Ja se saa hieman pelon hiipimään takaraivoon: onko tässä nyt haukattu turhan suuri pala kerralla. Ja mielestäni jossain määrin onkin; kirjan kokonaissivumäärästä lähemmäs puolet on hahmokavalkaadin esittelyä ja taustoittamista. Toki se antaa syvyytä hahmoihin ja tuo ne lähemmäs lukijaa, mutta vähempikin olisi monessa tilanteessa riittänyt varmasti.

Kirjan alkupuolella (siis ehkä ensimmäisen 600-sivun aikana), Hamilton sortuu myös tarpeettomaan jaaritteluun, vaikkakin jaarittelu sisältääkin runsaissa määrin ihan puhdasveristä teknopornoa. Lähemmäs 40 sivua pitkä kuvaus myrskyn läpi lentämisestä hyperteknisellä riippuliitimellä alkaa kuitenkin ennemminkin haukotuttamaan kuin innostumaan.

Juoni etenee kuitenkin vääjäämättä eteenpäin ja loppua kohden alkaa tarina jo osoittamaan hieman eeppisiäkin piirteitä. Varsinkin tapahtumarikkaissa hetkissä Hamilton on päätynyt kertomaan tapahtumia useiden eri henkilöiden näkökulmasta ja eripuolella tarinan tapahtumapaikkana olevaa The Commonwealth -ihmissivilisaatiota. Nämä moniperspektiiviset luvut ovatkin ehdottomasti kirjan parasta antia.

Pandora's Star esittelee joukon vieraita sivilisaatioita, jotka liittyvät kirjan juonikiemuroihin varsin pysyväislaatuisesti. Osa sivilisaatioista esitetään hieman pelottavankin tutun tuntuisesti, osa taas tuntuu todella vierailta. Pääpiireittäin vieraat ovat kuitenkin todennuntuisia ja osittain myös toistavat hyvin Clarken kolmatta lakia: "Mikä tahansa tarpeeksi edistynyt teknologia näyttää taikuudelta.". Vieraasta teknologiasta osa kirjassa muistuttaakin paljon omaamme, mutta myös paljon esitetään ennenkuvaamattoman hämmästyttävällä tavalla.

Loppua kohden tahti kiihtyy ja kun kirjaa on jäljellä noin sata sivua, alkaa lukijalle olla hyvin selvää, että tarina ei tule loppumaan tähän kirjaan. Kirja onkin ensimmäinen osa The Commonwealth -saagaa, joka sisältää suoranaisesti sekä jatko-osan Judas Unchained sekä preludin Misspent Youth. Lisäksi myöhemmät Hamiltonin The Void -sarjan kirjat sijoittuvat samaan universumiin sisältäen runsaasti samoja hahmoja.

Pandora's Star on kovaa avaruusoopperaa suuressa mittakaavassa, mutta se ei varmasti viihdytä kaikkia. Suosittelisinkin sitä ainoastaan uuden avaruusoopperan hardcore-faneille, peruslukijalle se on todennöisesti hieman liian raskas teos. Omalta osaltani jatko-osien lukeminen jää ainakin muutaman kirjan päähän, omassa kirjahyllyssä kun odottaa pari Lontoon lomamatkalta Forbidden Planetista ostamaani kirjaa.