Vihdoin se pitkä odotus on ohi. Walesilaisen science fiction kirjailijan, Alastair Reynoldsin, Poseidonin Lapset sarjan loista osaa, Terästuulen yllä, sai odottaa tavallisesta vuotuisesta julkaisutahdista kaksinkertaisen määrän kirjailijan käytettyä yhden vuoden Doctor Who 50-vuotisjuhlallisuuksiin liittyvän Harvest Of Time -kirjan kirjoittamiseen. Terästuulen yllähän toki julkaistiin alkukielisenä jo viime vuoden kesällä, mutta Liken harras käännösprosessi kestää aina sen noin suunnilleen vuoden (ja hyvä niin, kaikki Reynoldsin suomennokset tehtaillut Hannu Tervaharju kun tekee varsin tarkkaa ja upeaa työtä paikkapaikoin vähän haastavankin science fiction sanaston parissa.)

Siinä missä sarjan ensimmäinen osa, Muistoissa sininen maa, oli hieman tyypillisestä poikkeavaa Reynoldsia, tapahtumien sijoittuessa lähinnä maan lähipiiriin ja pääasiassa planeettojen ja kuiden pinnalle, Terästuulen yllä on taas hyvin vahvasti sitä tuttua ja turvallista uutta avaruusoopperaa, jossa väkevä teknologiavuodatus kohtaa vuosikymmenien mittaisiksi venyvien avaruusmatkat. Pääpaino onkin tässä kirjassa taas pitkän matkan tekemisessä ja osittain siihen liittyvissä ongelmissa.

Reynoldsin kirjoissa on puhtaista keinoälyistä puhuttu suhteellisen vähän, lukuunottamatta tietysti Prefektissä esiintynyttä Kellontekijää sekä muutamia vähän pienempiä hahmoja. Tällä kertaa kuitenkin keinoälyt nousevat tarinassa keskeiseen osaan ja Reynolds käsitteleekin näitä kahdesta erilaisesta kulmasta: hollywood-henkisenä puhtaana keinoälynä, joka on suoralla törmäyskurssilla ihmiskunnan kanssa sekä empaattisena simulaationa joskus eläneestä ihmisestä, jolle yhteiselo elollisten kanssa on elämäntehtävä.

Kyseessähän on (ainakin) viisiosaisen kirjasarjan toinen osa, ja se toisaalta myös näkyy hieman kirjan loppuratkaisussa. Hieman tyngäksi jäänyt loppu tulee vähän kuin veitsellä leikaten jättäen kuitenkin käytännössä kaksi vaihtoehtoa seuraavan kirjan lähtöasetelmalle riippuen siitä, mitä tarinaa halutaan kertoa enemmän.

Kyseessä on taas varsin tyypillinen Reynoldsin mahtipontinen avaruusooppera. Paikkapaikoin hidassoutuinen politikointikin on mukavasti sokeroitu ihmeellisillä visioilla siitä, mitä tieteellä on tarjota mahdollisesti tulevaisuudessa. Tälläisiä kirjoja lukisi vaikka loputtomasti.

Vajaa kuukausi sitten saatiin nähtäväksemme vihdosta viimein se toinen traileri Christopher Nolanin tulevasta avaruuseeppoksesta, Interstellarista. Traileri antaa vähän enemmän muruja käteen siitä, mitä tuleman pitää. Harvemmin tulee tosiaan ihmeteltyä sen kummemmin tässä blogissa trailereita, mutta Interstellar herättää kyllä tiettyjä hälyytyskelloja. Puitteiden ja trailerin perusteella kun elokuvalla on mahdollisuudet olla jopa paras koskaan tehty science fiction-elokuva.

Jostain syystä Like hyppäsi taannoin yhden Alastair Reynoldsin kirjan yli ja jätti suomentamatta Century Rain nimeä kantavan teoksen. Kirja tarttui kuitenkin mukaani lomareissullamme Lontooseen Forbidden Planet kirjakaupasta. Paikka on muuten kaikkien scififanien must see-kohde Lontoossa, kyseessä on Euroopan suurin pelkästään science fictioniin keskittyvä kirja- ja sarjakuvakauppa.

Century Rain eroaa pääosin Reynoldsin normaalista kovasta avaruusoopperalinjasta, tarinan pääpainon ollessa rinnakkaistodellisuus/aikamatkailutyyppinen (ihan tarkalleen ottaen olematta kumpaakaan näistä) dekkari, jonka tapahtuminen pääpaino sijoittuu 50-luvun Pariisiin. Toki varsinkin kirjan loppupuolella sitten on tarjolla myös niitä perinteisempiäkin Reynoldsin elementtejä: avaruusaluksia, jakautuneita sivilisaatioita ja lisää avaruusaluksia.

Reynolds on ollut aina mestari esittelemään teknisen käsityskykymme ulkopuollella olevaa vierasta teknologiaa, osansa tähän varmasti antaa miehen ammatilliset tausta Euroopan Avaruusjärjestössä (ESA) ja tälläkin kertaa esitellään osittain varsin loppuunkulutettu idea vieraan sivilisaation rakentamasta madonreikäverkostosta, jonka hyödyntäminen on juuri ja juuri teknologisen osaamisemme rajamailla. Kyseessä muuten on ainut (ainakin muistini mukaan) Reynoldsin teos, jossa avaruusmatkailua harrastetaan valoa nopeammin.

Tuttuun tapaan päähenkilönä löytyy perinteisen dekkarimiessankarin ohella myös vahva naishahmo, joka lähes kafkamaisen tilanteen takia pakotetaan matkaamaan toiseen aikaan suorittamaan vähintäänkin hämäräperäistä tehtävää. Tarinan edetessä alkaa tehtävän taustat aueta hieman paremmin ja alkaakin selvitä, että kyse on vähän suuremmastakin asiasta kuin kuolleesta agentista tai kasasta paperia.

On surullista sanoa, että vaikka kuinka Century Rain onkin loistava kirja, on ymmärrettävää, että miksi juuri tämä kirja on jäänyt Reynoldsilta kääntämättä. Se ei toki ole huono kirja, mutta perinteisen Reyndolsin fanit saattavat hieman pettyä sen osittain vähän hidassoutuiseenkin etenemiseen ja dekkarimaisuuteen. Loppu kuitenkin palkitsee ja saadaanhan sinne soppaan mausteeksi mukaan viime metreillä vielä sitä ihan oikeaa avaruusoopperaakin.

6/10

Frank Millerin saman nimiseen film noir-tyyppiseen sarjakuvaan perustuvien filmatisointejen ensimmäinen osa, Sin City, sai ensi-iltansa jo kahdeksan vuotta sitten ja se jätti ainakin minut odottamaan kovasti jatkoa tälle suhteellisen eeppiselle teokselle. Teknisesti huomattavan erikoiseen tyyliin toteutettu siirto sarjakuvien sivuilta filmille noudatteli ruututarkasti Millerin persoonallista esitystapaa ja yksittäisiä kuvia olikin sarjakuvat lukeneiden hauskaa bongailla elokuvan edetessä.

Siinä missä ensimmäinen elokuva sisälsi tarinat kolmesta Sin City-albumista (The hard goodbye, That Yellow Bastard, Big Fat Kill) sekä yksittäisestä novellista (The customer's always right"), Sin City: A Dame To Kill For sisältää tarinan sarjakuvista ainoastaan yhdestä albumista, josta myös elokuva on saanut nimensä. Mukaan on toki mahdutettu myös materiaalia Millerin Sin City novelleista, mm. hyvin rajoitetun painoksen "Just Another Saturday Night" tarina on mahdutettu elokuvaan kokonaan. Ensimmäisen elokuvan tavoin SS:ADTKF kertoo kuitenkin useammankin, varsinaisesti toisiinsa liittymättömän tarinan, kaksi muuta päätarinaa ovat aivan uutta Frank Milleriä.

Vaikka kuinka haluaisinkin olla innoissani siitä, että uutta Sin City-materiaalia on syntynyt tämän elokuvan myötä, on se kuitenkin kovin vaikeaa. Siinä missä A Dame To Kill For:in tarina muistuttaa ensimmäisen elokuvan tavoin sarjakuvan kerrontaa ja tyyliä, uudet tarinat kun menettävät hieman otettaan tähän asti jatkuneeseen kerrontaan. Sarjakuvalle tyypillinen, välillä sivutolkulla tai jopa kokonaisia tarinoita kantanut monologimainen ajatuskerronta on uusissa tarinoissa korvattu pelkällä dialogilla tai pahimmassa tapauksessa jopa pelkällä efektimäisellä mäiskeellä eikä uusien tarinoiden juonenkäänteet pääse enää yllättämään ketään. Varsinkin Nancyä käsittelevä tarina tuntuukin kovin pakkopullalta ja täysin tarpeettomalta. Miksi nämä piti sisällyttää tähän elokuvaan?

Näyttelijäkaartistahan löytyy runsaasti samoja, jo ennestään tuttuja nimiä ja joukkoon on nyt mahdutettu myös iso liuta uusia nimekkäitä näyttelijöitä. Mukaan mahtuvat mm. Juno Temple, Eva Green ja Joseph Gordon-Levitt. Edellisen elokuvan näyttelijöistä on myös korvattu osittain täysin käsittämättömistä (ehkäpä tuotantoteknisistä?) syistä näyttelijät uusilla. Dwight McCarthyn roolissa nähdään Josh Brolin, edesmenneen Michael Clarke Duncanin tilalla Manutena nähdään vähän huonosti saman puvun täyttävä Dennis Haysbert ja raskauden takia Mihon roolista pois jääneen Devon Aokin tilalle on tuotu suunnattoman heikosti roolista suoriutuva (tai edes alkuperäiseltä hahmolta näyttävä) Jamie Chung. Osittaihan tämä on ymmärrettävää kyllä ja jopa tarinan mukaista, Dwight kun esimerkiksi käy välissä plastikkakirurgilla piilottamassa oikean naamansa. Käsittämätöntä on kuitenkin, että miksi tämän operaation jälkeiseen Dwightin rooliin ei ole tuotu ensimmäisessä osassa poikkeusellisesti loistanutta Clive Owenia, vaan asiaa ollaan yritetty paikkailla todella heikolla suorituksella maskeerata Josh Brolin näyttämään Owenilta.. Onhan tässä elokuvassa muitakin jokusen sekunnin mittaisia näyttäytymisrooleja (mm. Bruce Willis).

Sin City: A Dame To Kill For tarjoaa kyllä komeaa katseltavaa alusta loppuun, mutta ensimmäisen elokuvan luomia odotuksia se ei lunasta. Se tuntuu jotenkin keskeneräiseltä ja kiireessä tehdyltä eikä oikein saa samanlaista niskalenkkiä katsojasta kuin ensimmäisellä kerralla.

Jättiläisrobotteja! Kukapa niistä ei pitäisi? Monet minut tunteva voisi väittää, että minä en niistä pidä, mutta kuinka väärässä he ovatkaan!

Transformers elokuvasarja on päässyt nyt neljänteen osaansa ja nyt alkaa tuntua lopultakin siltä, että eipä tarvitse enää mennä yhtään näistä katsomaan elokuvateatteriin. Samaa sanoin tosin edellisen osankin kanssa, mutta tällä kertaa olen ihan tosissani tämän kanssa.

Ensimmäinen Transformers-elokuva oli varsin pätevä. Olihan se pelkästään tehoste-elokuvana jo ihan omaa luokkaansa ja olihan siinä tuttuja hahmoja bongailtavaksi lapsuudesta. Toimintaa ja mäiskettä riitti, vaikka tarina ja hahmot jäivätkin jo silloin hyvin heppoisiksi. Seuraavien osien myötä tosin tuntui, että käsikirjoittaminen jäi aina vaan enemmän kauemmaksi taustalle ja toimintapätkien väliin heiteltiin ainoastaan goofball-huumoria erilaisten leikkisien pikkurobottien keventäessä isojen robottien synkkää tunnelmaa. Nyt Michael Bay on vienyt tämän uusimman Transformers-elokuvan myötä tyhjän käsikirjoittamisen täysin uudelle tasolle.

Transformers: Age of Extiction alkaa sykänpuoleisella asetelmalla, jossa kieroontunut CIA:n black ops yksikkö jahtaa kaikkia transformereita, puolesta riippumatta. Yksikön johtaja on liittoutunut Transformereita jahtaavan robotin, Lockdownin kanssa ja tavoitteena on löytää Optimus Prime. Vaurioituneen Primen löytääkin sitten maalla asuva keksijä ja pistää vieraaseen teknologiaan uutta virtaa. Ja tällä pellepelottomallahan on tietysti tytär ja tyttärellä ralliautoa ajava irlantilainen poikaystävä. Keksijällä on myös minillä ajeleva surffarikaveri, mutta tämä toki paistetaan elävältä jo heti alkumetreillä. Onneksi.

Kerronko liikaa jo juonesta? Normaalisithan minulla ei ole tapana tarinasta kertoa muuten kuin itse tarinaa väistellen. Halusin kuitenkin kertoa tämän siksi, että kerroin samalla elokuvan hahmoista suunnilleen kaiken. Siis ihan kaiken. Sen enempää ei ole elokuvan käsikirjoittajat jaksaneet vaivautua syventämään hahmokaartia. Kuten osuvasti Domessa harvinaisen rehellisen arvostelun kirjoittanut Aki Lehti toteaa: suurimmalle osalle hahmoista ei edes vaivauduttu kirjoittamaan tarinaa.

Olen koko elokuvasarjan ajan odotellut sitä hetkeä, kun Megatron kuolee ja kuolleen Megatronin raadosta syntyy Galvatron. Osittain siitä syystä, että olen halunnut nähdä, millainen visio Michael Bayllä olisi Unicronista. Vaan ei, Galvatron syntyy kyllä, mutta ilman Unicronia. Lisäksi Galvatron näyttää olevan tässä elokuvassa ainoastaan seuraavan elokuvan alustusta varten, mitään varsinaista merkitystä juonen kannalta kun itse hahmolla ei ole. Suuren pettymyksen tuottaa Galvatronin kanssa jo tiedossa ollut ääninäyttelijän vaihdos: Hugo Weaving ei näyttele enää Transformers elokuvissa. Näyttelijä ja ohjaajan ajatuivat pienimuotoiseen sanaharkkaan Weavingin arvosteltua Megatronin mitättömyyttä ja koko työnsä tarpeettomuutta Transformers 3:n kohdalla. Tämä on toki hyvin ymmärrettävää: Hugo Weaving on loistavimmista näytttelijöistä, kun puhutaan oman äänen käyttämisestä (jos ette usko, ette ole kastoneet tarpeeksi tarkkaan esim. V for Vendettaa).

Yksi eniten ärsyttävistä asioista Transformers 4:ssa on robottien uusi ulkomuoto. Vieraan teknologian ilme on kadonnut huomattavasti inhimillisempien ja ihmismäisempien piirteiden alta. Kai sitä on helpompi tehdä leluja sitten siltä pohjalta ja hahmoista on helpompi tykätä.

Lähemmäs kolmetuntinen (leffateatterin mainokset ja trailerit mukaanlukien näytös venyy helposti yli kolmeen tuntiin) robottimäiske ei iske sitten niin yhtään. Kaikki taistelut ovat venytetty tarpeettoman pitkiksi ja kunnollista juonta elokuvasta on turha etsiä. Eipä sillä, että Transformers-piirretytkään enää viimeisen muutaman sarjan kanssa tarjoilisivat mitään alkuperäistä sarjaa vastaavaa, mustanpuhuvaa juonikiemuraa, mutta tämä nyt on vaan naurettavaa.

Moni sanoo katsovansa näitä nautinnolla pelkästään efektien takia. Näin voisi itsenikin kanssa olla, jos elokuva ei olisi ihan naurettavan pitkä siihen nähden, että mitään muuta sisältöä ei siitä löydy. Jos haluan katsella isojen robottien mäiskettä edes jonkintasoisella juonella (ja muutamalla iuan oikeasti hauskalla läpällä), katson sitten mielummin Pacific Rimmin uudestaan.

8/10

Disney on viime vuosina uusinut satuklassikkoja isolla kädellä. Tim Burtonin maini versiointi Liisa Ihmemassa -tarinoista ja Sam Raimin vähän mitäänsanomaton Oz the Great and Powerful ovat puhaltaneet uutta eloa näihin jo niin moneen kertaan esitettyihin, vanhoihin tarinoihin. Tällä kertaa Disney tarttuu omaan animaatioklassikkoteokseensa, vuonna 1959 julkaistuun Prinsessa Ruususeen. Jo Oz:in reitittämällä tiellä tarinaa kerrotaan kuitenkin vähän toisin, tällä kertaa lähtöasetelma on käännetty täysin päälaelleen: tarinan päähenkilönä onkin puolen vuosisataa sitten tehdyn klassikon pahis: musta keiju Maleficent!

Nimirooli on kirjoitettu suoraan pääroolissa esiintyvälle Angelina Jolielle. Enkä ihmettele; eipä tule vaihtoehtoista näyttelijää mieleen, jonka osaisin kuvitella tähän rooliin jo ihan konseptinkin tasolla. Jolie on osallistunut myös elokuvan tuotantovaiheessa kuulemma huomattavan paljon tämän päähahmon kehitykseen ja sehän näkyy: rooli tuntuu istuvan Jolielle yhtä loistavasti kuin elokuvassa käytetyt poskipääimplantit naisen naamaan.

Disneyn tapa esittää nämä sadut uudenlaisessa visuaalisessa loistossa sai alkunsa Burtonin Liisa Ihmemaassa -elokuvassa, jossa hämmästyttävä ja ehkä hieman jopa eteerinen väriloisto vangitsi katsojansa todelliseen satumaailmaan. Sama sadunomainen tunnelma välittyy myös Maleficentissa, kauniit värit ja varsinkin luonnon korostaminen iskevät katsojaa kasvoihin kuin kourallinen keijupölyä. Tarinan muuttuemmassa useita asteita synkempään suuntaan, myös visuaalinen esitystapa vaihtuu: kauniit värit ja kukoistava luonto vaihtuvat sinimustaan kuolleeseen ikiyöhön.

Hahmokavalkaadi on hyvin esikuviaan jäljittelevää, niinkuin tämän kaltaisessa spinoffissa pitäisikin olla. Haltijakummit ovat esitetty tosin rajusti goofball-henkisempinä hahmoina, mutta se yllättävää kyllä sopii hyvin Maleficentin muuten niin mustanpuhuvaan tunnelmaan.

Silti jotain jää uupumaan. Mikä se on, sitä en pysty sanomaan. Takaraivossa kutkuttelee ajatus, että mitäs jos Disney olisi sittenkin valinnut Tim Burtonin ohjaamaan tämän elokuvan (hän oli tosiaan ehdolla ohjaajaksi ja sidottukin projektin alkumetreillä tähän elokuvaan). Enemmän Disneyn tuottajana kunnostautunut Robert Stormberg on tehnyt kyllä näyttävää työtä, mutta kun se olisi voinut olla vielä vähän parempi...

9/10 tähteä.

Tom Cruise on vuosina tuntunut keskittyvän enemmän ja enemmän scifi-elokuviin (kaiken muun ohella siis). Ja hyvä niin, keskiverto-Tomppa kun tuntuu toimivan todella hyvin futuristisemmassakin ympäristössä. Edellinen Cruisen tähdittämä Oblivion jakoi toki ihmisten mielipiteitä runsaalla kädellä; itse kallistuin siihen suuntaan, että kyseessä oli varsin maukas elokuva.

Edge of Tomorrow kertoo ja trailerinsa ja nimensäkkin perusteella, että kyseessä saattaisi olla jotain aikamatkustukseen liittyvää tarinaa. Näin onkin, päähenkilö Cage kun on jäänyt eräänlaiseen looppiin, jossa sama päivä toistuu uudestaan ja uudestaan. Soppaan sekoitetaan tällaisen sarjatuliaikamatkustuksen tuomia hienouksia: kun elät uudestaan ja uudestaan samaa päivää, voit opetella järjestämään asiat kulkemaan juuri mielesi mukaan.

Cruisen vastanäyttelijänä nähdään ehkä vähän vähemmän toimintaelokuvien puolella tunnettu Emily Blunt, joka näyttää hankkineen varsinaisen kunnon tätä roolia varten. Lihaksikkaalla rungolla varustetun badass-sotilasmimmin (josta käytetään elokuvassa lempinimeä "Full Metal Bitch") rooliin ei toki olisi voinut muuta odottaakkaan.

Vaikka puitteet Edge of Tomorrowssa on varsin perinteiseen aivottomaan scifi-mättöön, nousee sen hypnoottisen intensiivinen tarinankerrontatyyli ja dynamiikka hyvin pian pääosiin. Normaalisti toimintaleffat alkavat hyvällä revittelyllä, vajoavat rauhalliseen suvantoon keskivaiheilla ja nousevat sitten kohti eeppistä loppumäiskettä. Edge of Tomorrow käyttäytyy toki hieman saman kaavan mukaan, mutta laimeneminen on huomattavan vähäistä ja elokuva rullaakin kovalla käsistä alamäkeen karanneen katujyrän tavoin loppua kohden, eikä katsojalle tarjota kuin yksi pieni hengähdystauko kesken elokuvaa.

Tässä katujyrädynamiikassa on myös kääntöpuolensa: hahmot jäävät aavistuksen verran pinnallisiksi, vaikka pienillä henkilökohtaisilla dialogien pätkillä onkin koitettu hahmoja syventää edes aavistuksen verran. Leffa muistuttaakin tarinankerronnaltaan ja itseasiassa lähes kaikelta muultaankin lähinnä tietokonepeliä. Jopa aikahyppelystä tulee vahvasti mieleen pelissä jämähtäminen kahden savepointin väliin ja kentän tahkoaminen uudestaan ja uudestaan.

Teknologia on Edge of Tomorrow'ssa poikkeusellisen näyttävää: exoskeleton-taistelupuvut ovat samalla futuristisia ja karun primitiivisiä, tuoden mieleen jo vuosikymmeniä scifin arkkityyppinä mäiskineet eri avaruusjalkaväkien sotilaat. Vieras teknologia tuo mieleen vahvasti Matrixin sentinelit antaen esikuviinsa kuitenkin hieman jotain uutta kulmaa järjettömän nopealla liikkumisellaan.

Harvoin tulee eteen näin nopeatempoista ja intensiivistä toimintaelokuvaa. Varsinkin FPS-pelien ystävät löytävät tästä varmasti varsinaisen klassikon.