Vihdoin se pitkä odotus on ohi. Walesilaisen science fiction kirjailijan, Alastair Reynoldsin, Poseidonin Lapset sarjan loista osaa, Terästuulen yllä, sai odottaa tavallisesta vuotuisesta julkaisutahdista kaksinkertaisen määrän kirjailijan käytettyä yhden vuoden Doctor Who 50-vuotisjuhlallisuuksiin liittyvän Harvest Of Time -kirjan kirjoittamiseen. Terästuulen yllähän toki julkaistiin alkukielisenä jo viime vuoden kesällä, mutta Liken harras käännösprosessi kestää aina sen noin suunnilleen vuoden (ja hyvä niin, kaikki Reynoldsin suomennokset tehtaillut Hannu Tervaharju kun tekee varsin tarkkaa ja upeaa työtä paikkapaikoin vähän haastavankin science fiction sanaston parissa.)

Siinä missä sarjan ensimmäinen osa, Muistoissa sininen maa, oli hieman tyypillisestä poikkeavaa Reynoldsia, tapahtumien sijoittuessa lähinnä maan lähipiiriin ja pääasiassa planeettojen ja kuiden pinnalle, Terästuulen yllä on taas hyvin vahvasti sitä tuttua ja turvallista uutta avaruusoopperaa, jossa väkevä teknologiavuodatus kohtaa vuosikymmenien mittaisiksi venyvien avaruusmatkat. Pääpaino onkin tässä kirjassa taas pitkän matkan tekemisessä ja osittain siihen liittyvissä ongelmissa.

Reynoldsin kirjoissa on puhtaista keinoälyistä puhuttu suhteellisen vähän, lukuunottamatta tietysti Prefektissä esiintynyttä Kellontekijää sekä muutamia vähän pienempiä hahmoja. Tällä kertaa kuitenkin keinoälyt nousevat tarinassa keskeiseen osaan ja Reynolds käsitteleekin näitä kahdesta erilaisesta kulmasta: hollywood-henkisenä puhtaana keinoälynä, joka on suoralla törmäyskurssilla ihmiskunnan kanssa sekä empaattisena simulaationa joskus eläneestä ihmisestä, jolle yhteiselo elollisten kanssa on elämäntehtävä.

Kyseessähän on (ainakin) viisiosaisen kirjasarjan toinen osa, ja se toisaalta myös näkyy hieman kirjan loppuratkaisussa. Hieman tyngäksi jäänyt loppu tulee vähän kuin veitsellä leikaten jättäen kuitenkin käytännössä kaksi vaihtoehtoa seuraavan kirjan lähtöasetelmalle riippuen siitä, mitä tarinaa halutaan kertoa enemmän.

Kyseessä on taas varsin tyypillinen Reynoldsin mahtipontinen avaruusooppera. Paikkapaikoin hidassoutuinen politikointikin on mukavasti sokeroitu ihmeellisillä visioilla siitä, mitä tieteellä on tarjota mahdollisesti tulevaisuudessa. Tälläisiä kirjoja lukisi vaikka loputtomasti.