Jättiläisrobotteja! Kukapa niistä ei pitäisi? Monet minut tunteva voisi väittää, että minä en niistä pidä, mutta kuinka väärässä he ovatkaan!

Transformers elokuvasarja on päässyt nyt neljänteen osaansa ja nyt alkaa tuntua lopultakin siltä, että eipä tarvitse enää mennä yhtään näistä katsomaan elokuvateatteriin. Samaa sanoin tosin edellisen osankin kanssa, mutta tällä kertaa olen ihan tosissani tämän kanssa.

Ensimmäinen Transformers-elokuva oli varsin pätevä. Olihan se pelkästään tehoste-elokuvana jo ihan omaa luokkaansa ja olihan siinä tuttuja hahmoja bongailtavaksi lapsuudesta. Toimintaa ja mäiskettä riitti, vaikka tarina ja hahmot jäivätkin jo silloin hyvin heppoisiksi. Seuraavien osien myötä tosin tuntui, että käsikirjoittaminen jäi aina vaan enemmän kauemmaksi taustalle ja toimintapätkien väliin heiteltiin ainoastaan goofball-huumoria erilaisten leikkisien pikkurobottien keventäessä isojen robottien synkkää tunnelmaa. Nyt Michael Bay on vienyt tämän uusimman Transformers-elokuvan myötä tyhjän käsikirjoittamisen täysin uudelle tasolle.

Transformers: Age of Extiction alkaa sykänpuoleisella asetelmalla, jossa kieroontunut CIA:n black ops yksikkö jahtaa kaikkia transformereita, puolesta riippumatta. Yksikön johtaja on liittoutunut Transformereita jahtaavan robotin, Lockdownin kanssa ja tavoitteena on löytää Optimus Prime. Vaurioituneen Primen löytääkin sitten maalla asuva keksijä ja pistää vieraaseen teknologiaan uutta virtaa. Ja tällä pellepelottomallahan on tietysti tytär ja tyttärellä ralliautoa ajava irlantilainen poikaystävä. Keksijällä on myös minillä ajeleva surffarikaveri, mutta tämä toki paistetaan elävältä jo heti alkumetreillä. Onneksi.

Kerronko liikaa jo juonesta? Normaalisithan minulla ei ole tapana tarinasta kertoa muuten kuin itse tarinaa väistellen. Halusin kuitenkin kertoa tämän siksi, että kerroin samalla elokuvan hahmoista suunnilleen kaiken. Siis ihan kaiken. Sen enempää ei ole elokuvan käsikirjoittajat jaksaneet vaivautua syventämään hahmokaartia. Kuten osuvasti Domessa harvinaisen rehellisen arvostelun kirjoittanut Aki Lehti toteaa: suurimmalle osalle hahmoista ei edes vaivauduttu kirjoittamaan tarinaa.

Olen koko elokuvasarjan ajan odotellut sitä hetkeä, kun Megatron kuolee ja kuolleen Megatronin raadosta syntyy Galvatron. Osittain siitä syystä, että olen halunnut nähdä, millainen visio Michael Bayllä olisi Unicronista. Vaan ei, Galvatron syntyy kyllä, mutta ilman Unicronia. Lisäksi Galvatron näyttää olevan tässä elokuvassa ainoastaan seuraavan elokuvan alustusta varten, mitään varsinaista merkitystä juonen kannalta kun itse hahmolla ei ole. Suuren pettymyksen tuottaa Galvatronin kanssa jo tiedossa ollut ääninäyttelijän vaihdos: Hugo Weaving ei näyttele enää Transformers elokuvissa. Näyttelijä ja ohjaajan ajatuivat pienimuotoiseen sanaharkkaan Weavingin arvosteltua Megatronin mitättömyyttä ja koko työnsä tarpeettomuutta Transformers 3:n kohdalla. Tämä on toki hyvin ymmärrettävää: Hugo Weaving on loistavimmista näytttelijöistä, kun puhutaan oman äänen käyttämisestä (jos ette usko, ette ole kastoneet tarpeeksi tarkkaan esim. V for Vendettaa).

Yksi eniten ärsyttävistä asioista Transformers 4:ssa on robottien uusi ulkomuoto. Vieraan teknologian ilme on kadonnut huomattavasti inhimillisempien ja ihmismäisempien piirteiden alta. Kai sitä on helpompi tehdä leluja sitten siltä pohjalta ja hahmoista on helpompi tykätä.

Lähemmäs kolmetuntinen (leffateatterin mainokset ja trailerit mukaanlukien näytös venyy helposti yli kolmeen tuntiin) robottimäiske ei iske sitten niin yhtään. Kaikki taistelut ovat venytetty tarpeettoman pitkiksi ja kunnollista juonta elokuvasta on turha etsiä. Eipä sillä, että Transformers-piirretytkään enää viimeisen muutaman sarjan kanssa tarjoilisivat mitään alkuperäistä sarjaa vastaavaa, mustanpuhuvaa juonikiemuraa, mutta tämä nyt on vaan naurettavaa.

Moni sanoo katsovansa näitä nautinnolla pelkästään efektien takia. Näin voisi itsenikin kanssa olla, jos elokuva ei olisi ihan naurettavan pitkä siihen nähden, että mitään muuta sisältöä ei siitä löydy. Jos haluan katsella isojen robottien mäiskettä edes jonkintasoisella juonella (ja muutamalla iuan oikeasti hauskalla läpällä), katson sitten mielummin Pacific Rimmin uudestaan.

8/10

Disney on viime vuosina uusinut satuklassikkoja isolla kädellä. Tim Burtonin maini versiointi Liisa Ihmemassa -tarinoista ja Sam Raimin vähän mitäänsanomaton Oz the Great and Powerful ovat puhaltaneet uutta eloa näihin jo niin moneen kertaan esitettyihin, vanhoihin tarinoihin. Tällä kertaa Disney tarttuu omaan animaatioklassikkoteokseensa, vuonna 1959 julkaistuun Prinsessa Ruususeen. Jo Oz:in reitittämällä tiellä tarinaa kerrotaan kuitenkin vähän toisin, tällä kertaa lähtöasetelma on käännetty täysin päälaelleen: tarinan päähenkilönä onkin puolen vuosisataa sitten tehdyn klassikon pahis: musta keiju Maleficent!

Nimirooli on kirjoitettu suoraan pääroolissa esiintyvälle Angelina Jolielle. Enkä ihmettele; eipä tule vaihtoehtoista näyttelijää mieleen, jonka osaisin kuvitella tähän rooliin jo ihan konseptinkin tasolla. Jolie on osallistunut myös elokuvan tuotantovaiheessa kuulemma huomattavan paljon tämän päähahmon kehitykseen ja sehän näkyy: rooli tuntuu istuvan Jolielle yhtä loistavasti kuin elokuvassa käytetyt poskipääimplantit naisen naamaan.

Disneyn tapa esittää nämä sadut uudenlaisessa visuaalisessa loistossa sai alkunsa Burtonin Liisa Ihmemaassa -elokuvassa, jossa hämmästyttävä ja ehkä hieman jopa eteerinen väriloisto vangitsi katsojansa todelliseen satumaailmaan. Sama sadunomainen tunnelma välittyy myös Maleficentissa, kauniit värit ja varsinkin luonnon korostaminen iskevät katsojaa kasvoihin kuin kourallinen keijupölyä. Tarinan muuttuemmassa useita asteita synkempään suuntaan, myös visuaalinen esitystapa vaihtuu: kauniit värit ja kukoistava luonto vaihtuvat sinimustaan kuolleeseen ikiyöhön.

Hahmokavalkaadi on hyvin esikuviaan jäljittelevää, niinkuin tämän kaltaisessa spinoffissa pitäisikin olla. Haltijakummit ovat esitetty tosin rajusti goofball-henkisempinä hahmoina, mutta se yllättävää kyllä sopii hyvin Maleficentin muuten niin mustanpuhuvaan tunnelmaan.

Silti jotain jää uupumaan. Mikä se on, sitä en pysty sanomaan. Takaraivossa kutkuttelee ajatus, että mitäs jos Disney olisi sittenkin valinnut Tim Burtonin ohjaamaan tämän elokuvan (hän oli tosiaan ehdolla ohjaajaksi ja sidottukin projektin alkumetreillä tähän elokuvaan). Enemmän Disneyn tuottajana kunnostautunut Robert Stormberg on tehnyt kyllä näyttävää työtä, mutta kun se olisi voinut olla vielä vähän parempi...

9/10 tähteä.

Tom Cruise on vuosina tuntunut keskittyvän enemmän ja enemmän scifi-elokuviin (kaiken muun ohella siis). Ja hyvä niin, keskiverto-Tomppa kun tuntuu toimivan todella hyvin futuristisemmassakin ympäristössä. Edellinen Cruisen tähdittämä Oblivion jakoi toki ihmisten mielipiteitä runsaalla kädellä; itse kallistuin siihen suuntaan, että kyseessä oli varsin maukas elokuva.

Edge of Tomorrow kertoo ja trailerinsa ja nimensäkkin perusteella, että kyseessä saattaisi olla jotain aikamatkustukseen liittyvää tarinaa. Näin onkin, päähenkilö Cage kun on jäänyt eräänlaiseen looppiin, jossa sama päivä toistuu uudestaan ja uudestaan. Soppaan sekoitetaan tällaisen sarjatuliaikamatkustuksen tuomia hienouksia: kun elät uudestaan ja uudestaan samaa päivää, voit opetella järjestämään asiat kulkemaan juuri mielesi mukaan.

Cruisen vastanäyttelijänä nähdään ehkä vähän vähemmän toimintaelokuvien puolella tunnettu Emily Blunt, joka näyttää hankkineen varsinaisen kunnon tätä roolia varten. Lihaksikkaalla rungolla varustetun badass-sotilasmimmin (josta käytetään elokuvassa lempinimeä "Full Metal Bitch") rooliin ei toki olisi voinut muuta odottaakkaan.

Vaikka puitteet Edge of Tomorrowssa on varsin perinteiseen aivottomaan scifi-mättöön, nousee sen hypnoottisen intensiivinen tarinankerrontatyyli ja dynamiikka hyvin pian pääosiin. Normaalisti toimintaleffat alkavat hyvällä revittelyllä, vajoavat rauhalliseen suvantoon keskivaiheilla ja nousevat sitten kohti eeppistä loppumäiskettä. Edge of Tomorrow käyttäytyy toki hieman saman kaavan mukaan, mutta laimeneminen on huomattavan vähäistä ja elokuva rullaakin kovalla käsistä alamäkeen karanneen katujyrän tavoin loppua kohden, eikä katsojalle tarjota kuin yksi pieni hengähdystauko kesken elokuvaa.

Tässä katujyrädynamiikassa on myös kääntöpuolensa: hahmot jäävät aavistuksen verran pinnallisiksi, vaikka pienillä henkilökohtaisilla dialogien pätkillä onkin koitettu hahmoja syventää edes aavistuksen verran. Leffa muistuttaakin tarinankerronnaltaan ja itseasiassa lähes kaikelta muultaankin lähinnä tietokonepeliä. Jopa aikahyppelystä tulee vahvasti mieleen pelissä jämähtäminen kahden savepointin väliin ja kentän tahkoaminen uudestaan ja uudestaan.

Teknologia on Edge of Tomorrow'ssa poikkeusellisen näyttävää: exoskeleton-taistelupuvut ovat samalla futuristisia ja karun primitiivisiä, tuoden mieleen jo vuosikymmeniä scifin arkkityyppinä mäiskineet eri avaruusjalkaväkien sotilaat. Vieras teknologia tuo mieleen vahvasti Matrixin sentinelit antaen esikuviinsa kuitenkin hieman jotain uutta kulmaa järjettömän nopealla liikkumisellaan.

Harvoin tulee eteen näin nopeatempoista ja intensiivistä toimintaelokuvaa. Varsinkin FPS-pelien ystävät löytävät tästä varmasti varsinaisen klassikon.

9/10 tähteä.

Vahvana henkilöohjaajana kunnostautunut Lars Von Trier käsittelee uusimmassa teoksessaan naisen seksuaalisuutta elokuvan nimen mukaisesti nymfomaanin näkökulmasta. Tarina alkaa, kun ikääntynyt mies löytää kotinsa kulmilta syrjäiseltä kujalta pahoinpidellyn naisen tajuttomana makaamassa maassa. Nainen kieltäytyy ambulanssin ja poliisin avusta, joten mies viekin naisen kotiinsa ja hoivatessaan tätä kuntoon päätyy keskustelu naisen menneisyyteen. Pitkän keskustelun aikana naisen historiaa valotetaan omituisten analogioiden siivittämänä aina lapsuudesta nykypäivään.

Von Trierin elokuvissa saa aina varautua varsin äärimmäisiin asioihin ja niin on myös Nymphomaniacin kanssa. Elokuvaa on syytelty mediassa puhtaaksi pornografiaksi ja ovatpahan jotkut kyselleet sen varsinaisen draamasisällön peräänkin. En sitten tiedä, mitä elokuvaa varsinkin jälkimmäistä kommenttia heitelleet ovat katsoneet; Nymphomaniac kun on varsin todentuntuista draamaa parhaimmillaan. On totta, että elokuva on hyvin graafisesti seksuaalinen, mutta eihän tätä aihetta voisi oikein muuten vakavasti esittääkkään.

Nymphomaniac on jaettu kahteen osaan, syynä tähän on ollut käytännössä elokuvan massiivinen neljän tunnin kesto. Jaossa on kuitenkin muutakin järkeä: siinä missä ensimmäinen puolikas on vielä suhteellisen viaton ja hyväntuulinen, on toinen puolikas taas puolestaan paljon synkempi ja jopa paikkapaikoin kuvottavan väkivaltainen. Tämä jako saakin varmasti monen astumaan miinaan katsottuaan ensimmäisen osan. Itselläkin oli ensimmäisen osan jälkeen vahva fiilis siitä, että Von Trierin ote on hieman höllääntynyt, eikä ohjaajan elokuville tyypillinen synkkyys ole enää niin vahvasti läsnä. Toinen osa sitten kyllä karistaa nämä harhaluulot pois.

Nymphomaniac on lähes mestariteosmainen kuvaus hirvittävän vaikeasta ja tabunomaisesta asiasta. Mitään ratkaisuja tai johtopäätöksiä se ei tarjoa katsojalleen, vaan antaa katsojalle oikeuden päättää itse omasta näkökulmastaan. En suosittele kuitenkaan elokuvaa kaikille, varsinkin herkkähermoisimmille tarjolla on paikkapaikoin ikävää katsottavaa. Mutta mikäli pidät muista Lars Von Trierin elokuvista, on tämä ihan pakollista katsottavaa.

6/10 tähteä.

Kun scifileffan pääosissa on ihan itse Johnny Depp, onhan se pakko mennä katsomaan. Poikkeukselliseksi Deppin hahmon tekee jo traileristakin (jota mikäli ette ole nähneet, älkää katsoko, jos aiotte tämän leffan katsoa) huomattava mielikuvituksellisen roolihahmon omaaminen, mies kun nähdään tällä kertaa ihan normaalin näköisenä jamppana.

Transcendence käsittelee elokuvana yhtä transhumanismin suurinta tavoitetta: ihmistietoisuuden tallentamista tietokoneelle. Valitettavasti, vaikka scifi onkin vavhasti tässä elokuvassa läsnä ja monin paikoin kovin aidon tuntuista, sortuu Transcendence valitettavan perinteiseen syntiin: tieteellä pelotteluun.

Casterin pariskunta Will ja Evelyn ovat transhumanistitutkijoita. Kun Will saa poloniumilla terästetyn luodin nahkaansa esitelmöinnin jälkeen, päättää vaimo yrittää mahdotonta: siirtää miehensä tietoisuuden tietokoneelle. Se onnistuu ja tietenkin sitten se kaikki leviää käsiin. Vai leviääkö?

Transcendence esittelee konsepteja keinoälyn ja tallennetun tietoisuuden saralta hyvin positiivisessakin mielessä, mutta nostaa myös esiin samalla sen ihmisen kehityksen suurimman esteen: pelon uutta kohtaan. Niinpä Will onkin sitten lopulta vähän niin kuin pahis ja kaikki pitää tuhota.

Visuaalisesti komea elokuva olisi voinut olla niin paljon enemmänkin. Valitettavasti ei kuitenkaan se ei tavoita ainakaan minua, vaan luo vähän 90-luvun Ruohonleikkaaja -kulttiklassikkoa muistuttavan "mitäs mä sanoin jumalan leikkimisestä!" -saarnausfiiliksen. Se myös pelottelee ihan puhtaasti elokuvana scifi faneja: mitäs, jos mahdollisesti toteutuva William Gibsonin tekstiin perustuva Neurovelho -elokuvakin tehdään tällaiseksi? Aihepiiri liippaa kuitenkin kovin läheltä.

Jo vuosia sitten eräs entinen työtoverini suositteli tätä kirjaa minulle, kun kerroin löytäneeni avaruusoopperan genrenä. Kehui kirjaa mahtipontiseksi ja suurella skaalalla toteutetuksi. Jostain syystä kyseinen kirja painui kuitekin unholaan ja mieleen se palasikin vasta, kun bongasin sen viime kesänä Punainen Planeetta -antikvariaatista hyllystä varsin luetun näköisen, paperikantisen version tästä teoksesta. Kirjan ulkomuoto pisti heti silmään: tiiliskivimäinen kirja on todella 1143:n sivunsa kanssa paksu ja sehän on ollut lähes poikkeuksetta avaruusoopperan kanssa ainoastaan hyvä asia. Myöhempi tarkastelu muuten osoitti, että kyseinen kirja pitää tällä hetkellä suurimman sivumäärän ykkössijaa kirjahyllyssäni ohittaen vajaalla sadalla sivulla yksiin kansiin painetun Tolkienin Taru Sormusten Herrasta -trilogian.

Jo ensimmäiset sivut kertovat aika paljon kirjan luonteesta: kirja alkaa yli 40 kohtaisella listalla, jossa listataan keskeisimmät päähenkilöt. Ja se saa hieman pelon hiipimään takaraivoon: onko tässä nyt haukattu turhan suuri pala kerralla. Ja mielestäni jossain määrin onkin; kirjan kokonaissivumäärästä lähemmäs puolet on hahmokavalkaadin esittelyä ja taustoittamista. Toki se antaa syvyytä hahmoihin ja tuo ne lähemmäs lukijaa, mutta vähempikin olisi monessa tilanteessa riittänyt varmasti.

Kirjan alkupuolella (siis ehkä ensimmäisen 600-sivun aikana), Hamilton sortuu myös tarpeettomaan jaaritteluun, vaikkakin jaarittelu sisältääkin runsaissa määrin ihan puhdasveristä teknopornoa. Lähemmäs 40 sivua pitkä kuvaus myrskyn läpi lentämisestä hyperteknisellä riippuliitimellä alkaa kuitenkin ennemminkin haukotuttamaan kuin innostumaan.

Juoni etenee kuitenkin vääjäämättä eteenpäin ja loppua kohden alkaa tarina jo osoittamaan hieman eeppisiäkin piirteitä. Varsinkin tapahtumarikkaissa hetkissä Hamilton on päätynyt kertomaan tapahtumia useiden eri henkilöiden näkökulmasta ja eripuolella tarinan tapahtumapaikkana olevaa The Commonwealth -ihmissivilisaatiota. Nämä moniperspektiiviset luvut ovatkin ehdottomasti kirjan parasta antia.

Pandora's Star esittelee joukon vieraita sivilisaatioita, jotka liittyvät kirjan juonikiemuroihin varsin pysyväislaatuisesti. Osa sivilisaatioista esitetään hieman pelottavankin tutun tuntuisesti, osa taas tuntuu todella vierailta. Pääpiireittäin vieraat ovat kuitenkin todennuntuisia ja osittain myös toistavat hyvin Clarken kolmatta lakia: "Mikä tahansa tarpeeksi edistynyt teknologia näyttää taikuudelta.". Vieraasta teknologiasta osa kirjassa muistuttaakin paljon omaamme, mutta myös paljon esitetään ennenkuvaamattoman hämmästyttävällä tavalla.

Loppua kohden tahti kiihtyy ja kun kirjaa on jäljellä noin sata sivua, alkaa lukijalle olla hyvin selvää, että tarina ei tule loppumaan tähän kirjaan. Kirja onkin ensimmäinen osa The Commonwealth -saagaa, joka sisältää suoranaisesti sekä jatko-osan Judas Unchained sekä preludin Misspent Youth. Lisäksi myöhemmät Hamiltonin The Void -sarjan kirjat sijoittuvat samaan universumiin sisältäen runsaasti samoja hahmoja.

Pandora's Star on kovaa avaruusoopperaa suuressa mittakaavassa, mutta se ei varmasti viihdytä kaikkia. Suosittelisinkin sitä ainoastaan uuden avaruusoopperan hardcore-faneille, peruslukijalle se on todennöisesti hieman liian raskas teos. Omalta osaltani jatko-osien lukeminen jää ainakin muutaman kirjan päähän, omassa kirjahyllyssä kun odottaa pari Lontoon lomamatkalta Forbidden Planetista ostamaani kirjaa.

8/10 tähteä.

Viikon lomareissu Lontooseen huipentui viimeisenä päivänä visiittiin BFI IMAX teatterissa, joka väittää omistavansa suurimman valkokankaan koko Brittein saarilla. Tämä varmasti pitääkin paikkansa ja kun vielä pakettiin lisätään 12kW äänentoistoa ja huippulaatuinen IMAX-projektori, onhan tämä teatteri pakko käydä kokemassa. Valittavasti aikataulullisesti ei kuitenkaan sopinut mennä katsomaan mitään ihan oikeaa IMAX-elokuvaa, joten tyytyminen oli IMAX-remasteroituun versioon Darren Aronofskyn uutukaisesta Noah-elokuvasta.

IMAX on sitä kokemattomalle varsin eeppinen kokemus. Valkokangas on katseluetäisyyteen nähden jättimäinen ja se täyttääkin käytännössä koko näkökentän ihan äärimmäistä ääreisnäköä lukuunottamatta. Tämä onkin se IMAX:in salaisuus: koska näkökentässä ei näy mitään muuta (edes sitä pimeää salia), alkaa tuntua hyvin pian, että sitä olisi ihan elokuvan tapahtumien sisällä ja kaksiulotteinen kuvakin alkaa aivoissa muuttua ihan oikeasti kolmiulotteiseksi. IMAX on jo itsessään hintansa veroinen kokemus, vaikka itse elokuva ei puhdasta IMAX:ia olisikaan.

Noah, eli suomalaisittain Nooa, on varmasti suurimmalle osalle tuttu tarina jo sinällään, kyseessähän on tuo raamatun vedenpaisumustarina. Tämä saikin hieman itseni epäileväiselle kannalle, Aronofsky kun on yksi suosikkiohjaajistani eikä raamatullinen tarina oikein kuulostanut nyt hyvältä idealta. Mutta millainen se sitten todellisuudessa oli?

Noah on pakattu varsin reiluhkolla budjetilla, kun vertaa mihin tahansa Aronofskyn aiempaan elokuvaan, elokuvan arvioitu budjetti kun on ollut noin 125 miljoonaa dollaria (vertailun vuoksi, toisiksi kallein Aronofskyn elokuva, The Fountain, tehtiin 35 miljoonan budjetilla), joten kyse on varsin merkittävän tuotantoskaalan elokuvasta. Kyseessä onkin ohjaajan ensimmäinen puhtaasti blockbuster-tyyppinen elokuva, joka tavoittelee myös suurta yleisöä.

Vaikka Noah onkin suunnattu suurelle yleisölle, ei Aronofsky ole silti tinkinyt omasta tyylistään. Raamatullinen tarina on kirjoitettu hyvin vahvasti uusiksi ja puhdas uskonnollinen paatos on jätetty vähemmälle. Myös ihan puhtaasti taustatarinaa on kirjoitettu raamatun kertomuksesta uusiksi ja tämä onkin selkeästi raivostuttanut uskovaiset katsojat. Kommentteja lukiessa näyttää vahvasti siltä, että lähes jokainen kristitty, joka leffan on nähnyt, on raivostunut juuri tästä uudelleenkirjoittamisesta. Eli siis varoituksen sana: jos odotat raamatullista kertomusta vedenpaisumuksesta, jätä tämä elokuva väliin.

Tarinaa on vahvasti muokattu enemmän puhtaan fantasian suuntaan eikä hahmojen taustoihin mennä ihan hirvittävästi sisälle. Se ei kuitenkaan haittaa henkilöhahmojen kehittämistä ja osa hahmoista esitetäänkin hyvin syvällisestikin. Nooan synkkä tehtävä esitetään hyvin vahvana vakaumuksena ja se muokkaa tätä Russel Crowen esittämää hahmoa pitkin tarinaa hyvin kovalla otteella.

Näyttelijätyö on ensiluokkaista, mutta mitä nyt tällaiselta näyttelijäkaartilta voisi odottaa. Elokuvan rooleissahan nähdään varsin nimekäs ryhmä näyttelijöitä, mm. aiemmasta yhteistyöstään Aronofskyhn kanssa palkittu Jennifer Connelly (Unelmien Sielunmessu), Oscar-voittaja Anthony Hopkins sekä Harry Pottereista suureen suosioon noussu ja nyt jo aikuiseksi naiseksi kasvanut Emma Watson. Joukkoon on mahdutettu myös vielä yksi legenda: Nick Nolte.

Noah on vavha elokuva. Se kertoo vakaumuksesta, perheestä ja vaikeista päätöksistä. Se on hyvä elokuva. Todella hyvä. Sen menestyksen tiellä on ainoastaan se asia, että se perustuu raamatun tekstiin noudattamatta sitä sanatarkasti. Jos tarina olisi täysin uusi, kyseessä olisi välitön klassikko.

Noah @ IMDB