9/10

On kovin harvinaista, että tänä päivänä tehdään vanhojen suurten science fiction-kirjailijoiden teksteihin elokuvia. Tokihan puheita on, varsin ahdistavana hirvityksenä tulevaisuudessa mahdollisesti siintää mm. Ronald Emmerichin versio Isaac Asimovin Säätiöstä. Sitä tuskin kukaan odottaa innolla, eikä varmasti osannut moni odottaa myöskään, että Stanislaw Lemin Futurologinen Kongressi kääntyisi elokuvaksi. Löyhästi alkuperäisteosta seuraileva elokuvaversio tuli itsellenikin ihan yllätyksenä; empä edes tiennyt sen olevan Lemin tekstiin pohjautuvaa, kun näin trailerin elokuvateatterissa reilu viikko sitten.

The Congressista on vähän vaikea puhua mitään, kertomatta elokuvan juonesta sen suuremmin. Mutta sellaisiahan hyvät elokuvat useasti ovat: tarina on pääosassa. Ja vaikka The Congress erottuukin visuaalisesti totutusta, siitä noin puolen ollessa varsin LSD-huuruisen oloista animaatiota, pysyy Robin Wrightin ympärille rakennettu tarina loistavasti kasassa.

Elokuvan alkupuolisko lupaa vakavaa ja syvällistä scifiä. Elokuvateollisuus on digitaalisoitumassa ja itseään esittävälle Robin Wrightille tehdään hyvin selväksi, että vanhenevan näyttelijän ura alkaa olla tien päässä. Niinpä näyttelijä suostutellaankin myymään itsensä digitoitavaksi, jotta elokuvastudio voi hyödyntää Robinia haluamallaan tavalla.

Elokuvan toinen osa sijoittuu alun tapahtumien jälkeen kahdenkymmenen vuoden päähän, kun Robinin on aika uusia sopimuksensa. Maailma on muuttunut ja sopimusta ollaankin uusimassa varsin erikoisissa puitteissa. Alkaa kirkassävyinen ja riehakkaan dekadenttinen matka Abrahaman osavaltioon, joka on valvottua animoitua aluetta...

The Congress on varsin pienen budjetin elokuva (Wikipedia kertoo elokuvan syntyneen noin kahdeksalla miljoonalla dollarilla, mikä on vähemmän kuin esim. Iron Skyn budjetti), ja se valitettavasti näkyy visuaalisessa puolessa. Elokuva on puhtaasti joko elokuvaa tai animaatiota, siirtymävaiheita (vaikka ne niin herkullisia olisivatkin monen katsojan mielestä) ei käytännössä ole ollenkaan, vaan tyylistä toiseen siirrytään kylmänviileillä leikkauksilla. Animaatio-osuuden pitkä kesto saa otteen myös välillä herpaantumaan yhtenevästä tyylistä ja välillä animaatiot vajoavatkin hämmentävään, tylsyyttä kumpuavaan seesteisyyteen.

Vaikka The Congress kärsiikin selkeästi hieman tehotuotannon puutteesta ja liiallisesta taiteellisesta vapaudesta, on se silti uskomattoman hyvä elokuva. Sillä olisi potentiaalia muodostua vaikka ihan kulttiklassikoksi asti, jos vaan oikea yleisö sen löytää.

4/10 tähteä

Monsterit Oy (2001) sai tänä vuonna kuulemma jonkun mukaan kauan odottettua jatkoa. Minulle ei tosin ole ihan selvinnyt, kuka yli 5 vuotias on jatkoa odotellut. Ei nyt toki saa ymmärtää väärin, Monsterit Oy on oivallinen animaatioelokuva tietokoneanimaatioiden nousukaudelta, mutta historia on osoittanut, etteivät nämä jatko-osat yleensä ole kovinkaan odottamisen arvoisia.

Tarkalleen ottaenhan Monsterit Yliopisto ei ole jatko-osa, vaan preludi alkuperäiselle elokuvalle. Se kertoo jo aiemmasta osasta tuttujen hahmojen nuoruusajoista yliopistossa. Kuten arvatakkin saattaa, elokuvan juoni lepää paljolti 80-luvun highschool komedioiden klisheiden kierrättämisen varassa. Ongelmana tässä kierrätyksessä on tietenkin se, että kaikki jutut ovat kerrottu jo niin moneen kertaan näistä piireistä, että ne eivät jaksa naurattaa enää ketään.

Näyttelijäkaarti on pääosin sama kuin ensimmäisesäkin osassa. Billy Crystal, John Goodman ja Steve Buscemi vetävät roolinsa varsin identtisesti aiempaan osaan nähden.

Suurempien Disney sidosten myötä Pixarin elokuvissa on näkynyt selkeä kaava: kaikki aikuisille suunnatut viittaukset ja aikuisempi huumori on saanut mennä ja tilalle on jätetty pelkästään perheen pienimpiä (ja tietenkin perheenäitejä) miellyttävää 100% harmitonta viihdettä. Tämä on sinänsä sääli, koska Pixarin elokuvia katselisi kyllä visuaalisuutensa takia enemmänkin. Onneksi muut studiot ovat sentään ottaneet sen verran kovaa tahtia ennen niin paljon muita edellä mennyttä Pixaria kiinni, että graafista silmäkarkkia saa ilman, että pitää vuodattaa aivoverta maksimissaankin ala-asteelle suunnatun dialogin ja rautalangan vääntämisjuonen takia.

Ei siis suurempia yllätyksiä ole tarjolla niin yhtään tämän elokuvan kohdalla. Pixarilta on ilmeisesti myös unohtunut ajan myötä ajatusmaailma, joka perustui jokaisen leffan tuomiin täysin uusiin visuaalisiin tekniikoihin. Ainakaan omaan silmääni ei tule mitään uutta ja ihmeellistä graafista mullistusta koko elokuvan aikana.

Perushuttua lapsille, en suosittele aikuisista kuin perheenäideille.

7/10 tähteä

Ensimmäinen Itse Ilkimys elokuva meni meiltä vähän ohi muutama vuosi sitten. Osittain saattoi olla syynä eräänlainen kyllästyminenkin, muutama vuosi sitten kun animaatioiden sisällöllinen laatu tuntui rypevän pohjamudissa. Päädyimme kuitenkin katsomaan DVD-julkaisun jälkeen kyseisen animaation ja yllätyimme positiivisesti: animaatiossahan tuntui olevan runsaasti humoristista sisältöä, joka jaksoi naurattaa ihan koko elokuvan ajan.

Ensimmäinen teaser trailer (yllä) sitten Itse Ilkimys 2:sta saikin odotukset nousemaan korkealle. Jo ensimmäisessä osassa olivat nämä päähahmo Grun kätyrit varsin suuressa osassa vaikuttamassa elokuvan viihteellisyyteen ja tämä teaser tarjoilikin aimo annoksen juuri tätä kätyrihuumoria. Päädyinpähän rippailemaan tuon musiikin itselleni jopa puhelimeen soittoääneksi.

Kakkososassa ovatkin nämä kätyrit havaittavasti suuremmassa roolissa. Ja sehän on tietysti pelkästään hyvä asia. Juonen osalta Itse Ilkimys 2 ei tarjoile mitään kovinkaan kummoista, kakkososille tyypillisellä tavalla ykkösen asetelmia on käännetty vähän päälaelleen ja ykkösessä pahiksen hommissa puuhannut Gru joutuukin tällä kertaa alkuksi vähän vastentahtoisesti pelastamaan maailmaa pahisten kynsistä. Ei siis suuria yllätyksiä eikä elämää suurempia juonenkäänteitä, mutta hei, tämähän on kuitenkin pääasiassa lastenanimaatio.

Vauhtia ja toimintaa Itse Ilkimys 2:ssa riittää. Jopa toimintaleffoille tyypillisellä tavalla toteutettu lopputaistelukin hyvän ja pahan väliltä löytyy, joskin Itse Ilkimys 2 tekee sen paljon paremmin kuin Man of Steel: siinä missä Teräsmies mätki tunnin pahista, Itse Ilkimyksesä keskitytään vain olennaiseen ja loppumäiske kestää hyvin sopivat 5 minuuttia.

En suosittelisi ehkä menemään katsomaan tätä, mikäli ei ensimmäinen osa ole tuttu. Juonessa tuntuu olevan niin paljon sidonnaisuuksia ja selittämättömyyksiä viitaten ensimmäiseen osaan, että elokuva voi jäädä vähän vajaaksi. Mutta jos ensimmäinen osa on nähty ja kätyrit olivat silloin jo hauskoja, tarjoilee Itse Ilkimys 2 hyvin hauskan reilun puolentoista tunnin paketin huumoria.

Itse Ilkimys 2 @ IMDB

Tim Burton on ollut jo pidemmän aikaa yksi suurimmista suosikkiohjaajistani ja siksipä kuumeisesti odottelinkin, mitä tällä synkkien satujen mestarilla olisikin tällä kertaa tarjolla. Tokihan olen alkuperäisen Frankenweenie-lyhytelokuvan, jonka takia Burtonille aikoinaan näytettiin ovea Disneyltä, nähnyt, mutta jo pelkästään uusi esitystapa stop motion-animaationa antoi paljon odotettavaa. Odotus meinasikin saada paniikin oloisia piirteitä, kun Frankenweenietä ei meinannut ilmestyä Finnkinon tulevan ohjelmiston joukkoon, vaikka ensi-iltapäiväkin tuli ja meni Yhdysvalloissa. Tennispalatsin seinällä pitkään ollut juliste lupasi kuitenkin elokuvaa tulevaksi, joten ihan Dreddin kaltaisesta vihan sekaisesta hysteriasta ei ollut tällä kertaa kysymys.

Kuten nimikin antaa ymmärtää, kyseessä on siis eräänlainen versiointi Frankenstein-teemasta. Victor Frankenstein on nuori, yksin talon ullakolla pieniä projektejaan puuhasteleva, hieman erakoitunut poika. Victorin ainoa ystävä on perheen koira, Sparky, joka sitten epäonnekseen jääkin auton alle. Murheen murtama Victor ei jää kuitenkaan toimettomaksi, vaan päättää herättää hurtan takaisin eloon koulunsa uuden tiedeopettajan innoittamana. Ja kun tieto henkiinherätetystä koirasta leviää muille koulun oppilaille, on luvassa tietenkin paljon harmia ja sekavaa sähellystä.

Juonihan ei anna oikeastaan mitään kummallista uutta, jos on tuon alkuperäisen version nähnyt. Tai edes jonkun muun parodisoinnin Frankensteinistä. Varsin perusluonteinen tarina on kuitenkin eheä, mutta valitettavasti se on kovin ennalta arvattava ja siksi jopa hieman tylsähkö. Se onkin sinänsä sääli, Burtonin elokuvat kun ovat yleensä tarjoilleet varsin hienoja ja jopa yllättäviä tarinoita. Tällä kertaa on kuitekin luvassa suhteellisen perus Disney-pullaa.

Mustanpuhuva animaatio on näyttävää katsottavaa. Omaa arvostustani lisää vielä toteutus stop motionina, joka vaatii aivan toisenlaista omistautumista tekijöitään kuin esimerkiksi perus tietokoneanimaatio vaatiin. 3D formaattia käytetään varsin onnistuneesti tehokeinona siellä täällä elokuvassa mm. hurjien perspektiivien sekä ruudusta kohti tulevien eläimien muodossa. Näin mielestäni 3D:tä pitäisikin käyttää, viime aikoina kun on tuntunut siltä, että 3D:n alkuhuuman jälkeen sen käyttäminen muuten kuin pakollisena lisänä on täysin unohdettu.

Ääninäyttely on hyvää keskitasoa läpi elokuvan, mitään varsin ilmiömäistä ei kuitenkaan Frankenweenien näyttelijöiden suorituksista nouse esiin. Näyttelijäkaarti ei ole ihan Hollywoodin a-listaa, mikä onkin positiivinen ylätys. Pääosin ääninäyttelijöinä kuullaankin Burtonin elokuvista jo ennestään tuttuja, vähän nimettömämpiä, mutta varsin osaavia, tähtiä. Eli ei: Johnny Depp ei löydy tällä kerralla elokuvan lopputeksteistä. Viiden elokuvan mittainen putki herrojen yhteistyöstä katkesi tällä kertaa kuolleeseen koiraan.

Parasta antia itselleni Frankenweeniessä on kuitenkin runsaat media-, ilmiö- ja elokuvaviittaukset. Välillä selvästi parodisoiden, välillä taas kunniaa osoittaen oman osansa saavat niin Hello Kitty, Omen-elokuva kuin itse Vincent Pricekin, ja näiden viittauksien bongailu saakin varmasti monet katsomaan Frankenweenien toiseenkin kertaan.

Vaikka Frankenweenie viihdyttävä animaatio, Tim Burtonilta on silti lupa odottaa enemmän. Frankenweenie on niin keskinkertainen, ettei se jätä katsojaan oikein minkäänlaista mielikuvaa. Jotenkin tuntuu, että yrittäminen ei ole ollut tarpeeksi kovaa ja Frankenweenie on jäänyt siitä syystä vähän vajaaksi.

6/10 tähteä.

Frankenweenie @ IMDB

Joulu tulee ja lomakauden pakolliset animaatiot sen mukana. Yleensähän joka joulu jokin vuodenaikaan liittyvä animaatio tulee ainakin jommalta kummalta suurelta animaatiostudiolta (Disney-Pixar tahi Dreamworks) ja tänä vuonna aiheen mukaisen animaation tuuppasi ulos näistä kahdesta jälkimmäinen, Pixarin tuodessa jouluksi Finding Nemo sarjan kolmannen osan. Ihan perus "paulipelastaajoulun"-henkisestä perusanimaatiosta ei kuitenkaan ole kysymys, vaan tällä kertaa on Dreamworksin lähtökohtana ollut jo jonkin aikaa muodissa ollut satuhahmojen yms. kierrättäminen (oletteko koskaan nähneet vaikkapa Shrek tai Tapaus Punahilkka elokuvia?). Mistään siis varsin uudesta ideasta sinänsä ei ole kysymys, vaikkakin asetelma on varsin persoonallinen: Joulupukki, Nukkumatti, Hammaskeiju ja Pääsiäispupu muodostavat kuu-ukon valitseman eliittijoukon, jonka tehtävänä on suojella lapsia. Kun paha Mörkö toteuttaa katalat suunnitelmansa, tarvitsee joukko vahvistusta. Vahvistukseksi kuu-ukko valitseekin tehtävään vastentahtoisen Pakkasukon.

Dreamworksin tarina on varsin monipuolinen vaikkakin lastenelokuvalle hyvin tyypillisen ennalta-arvattava. Menoa ja meininkiä kuitenkin riittää alusta loppuun, Viisi legendaa kun etenee varsin toimintafilmihenkisellä tarinankerronnalla alusta loppuun.

Huumoriahan aina pitää olla animaatioissa, sehän on selvä. Eivät lapset jaksa katsoa mitään haudanvakavaa murjotusta. Vitsit tuntuvat uppoavan myös vähän aikuisempaan väkeen (ainakin itselleni putosivat jutut paikkapaikoin varsin makeasti) ja goofball-huumori on pidetty riittävän kurissa sen pysyäkseen hauskana.

Äänirooleissa kuullaan varsin nimekäs kaarti Hollywoodin ykkösnimiä. Itse pääroolissa Pakkasukkona toimii Chris Pine (Star Trek), muita mainittavia nimiä ovat mm. Hugh Jackman ja Alec Baldwin. Parhaimman roolisuorituksen kuitenkin vetää Pitch Boogeymanina eli Mörkönä Jude Law, joka on saanut itsestään ulos varsin mustanpuhuvan äänen.

Viisi Legendaa on suhteellisen tavallinen animaatio, joka jaksaa naurattaa kuitenkin alusta loppuun saakka. Se ei ole mikään varsinainen klassikko, mutta tarjoaa vähän vaihtoehtoista viihdettä jouluisella teemalla.