5/10 tähteä.

Ryöstöleffojen ja veijarikomedioiden joukosta on aika aika ajoin noussut varsin päteviä elokuvia. Näistä ehkäpä viimeisen reilun vuosikymmenen ajatalta parhaiten muistetaan Steven Sodenberghin Ocean's Eleven/Twelve/Thirteen elokuvat, joissa vanhaa veijariperinnettä vaalittiin hyvin perinteisen kaavan mukaan varsin viihteellisellä otteella. Samaan nyt yrittää päästä myös uutuuselokuva Suuri Puhallus, jossa ammattiryöstäjien sijasta rötöksiä tehtailee joukkio taikureita.

Nuoremman polven näyttelijöiden (Jessen Eisenberg, Dave "Jamesin veli" Franco, Isla Fisher) rinnalle on elokuvaan saatu myös pari pitkän linjan varsin nimekästä näyttelijää. Michael Cainen ja Morgan Freemanin rooleista paistaakin vuosien mittaan kertynyt kokemus, joskin täytyy kyllä myöntää, että kummankin konkarin roolisuoritukset ovat viime vuosina olleet lähinnä saman hahmon toistamista. Ei sekään niin paha asia toki ole silloin, kun rooli kirjoitetaan tällaisen arkkityypin ympärille, mm. Johnny Depp on asian varsin loistavasti todistanut erilaisilla hieman hölmöillä sankarihahmoillaan. Ja samoinhan käy myös näiden konkarien kanssa: sedät jaksaa heilua perinteseen tapaan. Mukana joukossa on myös yksi takavuosien suosikkini Woody Harrelson sekä mm. Bruce Bannerin roolista The Avengers elokuvasta tunnettu Mark Ruffalo (juuri se "kolmas Hulk"). Näyttelijätyö on pääosin suhteellisen keskinkertaista muilta osin.

Tämän genren elokuvissahan on hyvin tyypillistä sama kaava: ensin päädytään jostain syystä tilanteeseen, jossa ryöstön tekeminen on joko pakollista tai äärimmäisen houkuttelevaa. Sitten suunnitellaan, toteutetaan ja sen jälkeen sitten yritetään huijata katsojaa loppumetreille asti. Kunnes sitten tulee loppu, jossa väännetään rautalangasta kaikki se, miten ja miksi asiat sitten menivät niin kuin menivät. Ja ryöstäjät pääsevät aina voitolle ja pälkähästä. Ja täysin identtistä kaavaahan tämäkin elokuva noudattaa, joskin vähän heppoisemmin kuin useat muut genren edustajat. Tarkkasilmäinen huomaa miten temput tehdään eikä se "yllättävä loppuratkaisukaan" niin kovin yllättävä ole, jos viitsii vähän keskittyä elokuvaan. Ratkaisua kun hierotaan naamaan koko elokuvan ajan ihan ensimmäisistä sanoista asti.

Suuri puhallus ei herätä kovinkaan suuria tunteita. Se on keskiverto elokuva, joka valitettavasti tulee hukkunmaan ylitarjonnan massaan. Hyvä yritys, mutta kaikki tuntui jäävän vähän vajaaksi.

Suuri Puhallus @ IMDB 

7/10 tähteä

Ensimmäinen Itse Ilkimys elokuva meni meiltä vähän ohi muutama vuosi sitten. Osittain saattoi olla syynä eräänlainen kyllästyminenkin, muutama vuosi sitten kun animaatioiden sisällöllinen laatu tuntui rypevän pohjamudissa. Päädyimme kuitenkin katsomaan DVD-julkaisun jälkeen kyseisen animaation ja yllätyimme positiivisesti: animaatiossahan tuntui olevan runsaasti humoristista sisältöä, joka jaksoi naurattaa ihan koko elokuvan ajan.

Ensimmäinen teaser trailer (yllä) sitten Itse Ilkimys 2:sta saikin odotukset nousemaan korkealle. Jo ensimmäisessä osassa olivat nämä päähahmo Grun kätyrit varsin suuressa osassa vaikuttamassa elokuvan viihteellisyyteen ja tämä teaser tarjoilikin aimo annoksen juuri tätä kätyrihuumoria. Päädyinpähän rippailemaan tuon musiikin itselleni jopa puhelimeen soittoääneksi.

Kakkososassa ovatkin nämä kätyrit havaittavasti suuremmassa roolissa. Ja sehän on tietysti pelkästään hyvä asia. Juonen osalta Itse Ilkimys 2 ei tarjoile mitään kovinkaan kummoista, kakkososille tyypillisellä tavalla ykkösen asetelmia on käännetty vähän päälaelleen ja ykkösessä pahiksen hommissa puuhannut Gru joutuukin tällä kertaa alkuksi vähän vastentahtoisesti pelastamaan maailmaa pahisten kynsistä. Ei siis suuria yllätyksiä eikä elämää suurempia juonenkäänteitä, mutta hei, tämähän on kuitenkin pääasiassa lastenanimaatio.

Vauhtia ja toimintaa Itse Ilkimys 2:ssa riittää. Jopa toimintaleffoille tyypillisellä tavalla toteutettu lopputaistelukin hyvän ja pahan väliltä löytyy, joskin Itse Ilkimys 2 tekee sen paljon paremmin kuin Man of Steel: siinä missä Teräsmies mätki tunnin pahista, Itse Ilkimyksesä keskitytään vain olennaiseen ja loppumäiske kestää hyvin sopivat 5 minuuttia.

En suosittelisi ehkä menemään katsomaan tätä, mikäli ei ensimmäinen osa ole tuttu. Juonessa tuntuu olevan niin paljon sidonnaisuuksia ja selittämättömyyksiä viitaten ensimmäiseen osaan, että elokuva voi jäädä vähän vajaaksi. Mutta jos ensimmäinen osa on nähty ja kätyrit olivat silloin jo hauskoja, tarjoilee Itse Ilkimys 2 hyvin hauskan reilun puolentoista tunnin paketin huumoria.

Itse Ilkimys 2 @ IMDB

Ohjaaja Gore Verbinski ja tuottaja Jerry Bruckheimer palaavat The Lone Rangerin myötä seikkailuelokuvien pariin. Kyseessä onkin aiemmin varsin onnistuneita elokuva tehtaillut kaksikko, aiemmin kun samoissa käsissä on syntynyt Disney-tuotantosarja Pirates of the Caribbean. Ja Disney-tuotannosta on myöskin kyse tälläkin kertaa ja sehän tietää tietysti sitä, että elokuva on suunnattu myös vähän nuoremmallekin yleisölle.

Bruckheimer tunnetaan yhtenä Hollywoodin nimekkäimpänä tuottajana ja tietynlainen täydellisyys paistaakin miehen tuotannoista vuosien kokemuksen selvästi sanellessa, miten asiat tulisivat tehdä. Lopputuloksessa se näkyykin sitten myös The Lone Rangerissa: elokuva on kaikin puolin viimeistelty ja vaikka leffa tihkuukin toimintaa alusta loppuun asti, se ei sorru silti tuomaan pelkkää efektimäiskettä pääosaan.

Jokainen varmasti tietää, että The Lone Rangerissa toisessa pääosassa on itse Johnny Depp. Ja kunten arvata saattaakin, miehen hahmo on yksiselitteisesti elokuvan parasta antia. Tonton sekavanvakavan intiaanihahmon koominen olemus ja käytös saavat aikaan naurun pyrskähdyksiä teatterissa elokuvan alusta loppuun. Varsinaiseen pääosaan The Lone Rangerina on valittu hieman nimettömämpi Armie Hammer, jonka suoritus on suhteellisen tasapaksua perusnäyttelemistä. Myös Tim Burtonin vaimo, Helena Bonham Carter nähdään elokuvassa porttolaa pyörittävänä yksijalkaisena madamena.

The Lone Rangerin juoni on suhteellisen perushuttua: on hopean lumoissa olevia rikollisia, ratsastavia texas rangereita ja kieroilevia rautatiepohattoja. Tarinaa kerrotaan nopealla temmolla eteenpäin eikä kuudestilaukeavista juurikaan pääse edes sarjatulimaisen ampumisen yhteydessä panokset loppumaan. The Lone Ranger tarjoileekin kieli poskessa "aivot narikkaan"-viihdettä puhtoisessa ja lapsiystävällisessä paketissa. Tällaiselle harmittoman hauskalle elokuvalle voi antaa ihan hyvällä omalla tunnolla kahdeksan tähteä.

8/10

The Lone Ranger @ IMDB

Juha Vuorinen on poikkeuksellinen kirjailija. Ei poikkeuksellisen lahjakas tai poikkeuksellisen monipuolinen, mutta poikkeuksellinen. Vuorinen tunnetaan parhaiten nyt elokuvan muotoonkin väännetystä Juoppohullun Päiväkirjasta, mutta onhan mies kirjoittanut paljon muutakin. Mukaan jokkoon mahtuu novellikokoelmia, dekkareita ja mahtuupahan joukkoon myös räävitön kuvaus mitä omituisimman realitykilpailun järjestämisestäkin. Olen jokun verran tutustunut Vuorisen tuotantoon myös tämän (science fiction/sarjakuvamaailmojen hengessä nimeämäni) Juhaversumin ulkopuoliseenkin tuotantoon, mutta Juoppohullu sarjan ja sen spinoff kirjojen joukon pariin tunnun jostain syystä palaavan aina uudestaan. Selityskin on varsin yksinkertainen: luen pääasiassa lähes haudanvakavaa scifiä, jossa humoristiset elementit ovat kovin vähissä. Välillä täytyy sitten hemmotella pääkoppaa ihan päinvastaisella ja hyväksi vaihtoehdoksi onkin löytynyt tämä ehkä rivoin ja räävittömin kirjailija, mitä on koskaan tullut vastaan (ja sen lisäksi toisena nollaavana vaihtoehtona on sitten vähän sivistyneemmin norjalainen Erlend Loe, jonka tajunnanvirta tuntuu jotenkin tutulta, mutta ei mennä nyt siihen). Vuorisen teksti on todella lapsekkaalla tavalla hauskaa, vaikka mitään lapsille sopivaa näistä kirjoista on turha odottaakkaan.

Kuten aiemmin tuossa mainitsinkin, Kristian-kirjasarja on Vuorisen spinoff Juoppohullun Päiväkirja-sarjalle. Sarja valoittaa Juoppiksien päähenkilön, Juhan, parhaan ystävän, Kristianin, varsin rikasta menneisyyttä ihan ensimmäisen kirjan lapsuuden ensimetreistä aina sarjan uusimman teoksen aikuisiän kynnykselle. Kirja on suoraa jatkoa edelliselle Kristianin Teinivuodet-kirjalle ja jatko on jopa suorempaa kuin olisi osannut odottaa. Kirja kun jatkuu täysin saumattomasti edellisen kirjan lopusta ja koska edellisen osan lukemisesta on jo vierähtänyt jokunen vuosi, mm. henkilöiden ja asetelmien tunnistamiseen menee hetki.

Kristianin seikkailut jatkuvat hyvin Teinivuosia myötäilevinä. Kalliolaisessa ravintolassa työskentelevä teinipoika joutuu tämän tästä kommelluksiin lähinnä seksuaalisuuteensa liittyvien asioiden parissa, joskin Kristianin putkiaivomallinen ajatuksenjuoksu ajaa poikaa myös varsin mielenkiintoisiin tilanteisiin seksin ulkopuolellakin. Milloin pelotellaan (itse asiaa ymmärtämättä) puolustusministeriä, milloin järjestetään vaikeuksia erilaisille sotilashenkilöille ja vähän muillekin. Kirja on pätkitty kuukaudella ja vuosiluvulla numeroituihin lukuihin ja jokainen luku tuntuu kuin räävittömän brittikomedian kohtaukselta. Vaikka pissakakkapillupyllyhuumorista voi olla mitä tahansa mieltä, niin Vuorinen silti tuntuu tuntevan komedian keinot ja käyttävän niitä varsin taitavasti. Puolisoni uhkasi kieltää minulta illalla sängyssä lukemisen, koska toisen nukkuessa oli välillä kovin vaikea pidätellä naurunpurskahduksia ja hytkymistä.

Kirjassa ei ole mitään varsinaista alkua tai loppua, vaan tarina kertoo lineaarisesti kuvausta Kristianin elämästä aikuisiän kynnyksellä. Yhtä suorasukaisesti kuin kirja alkoi se myös päättyy ja odottettavissa onkin varmasti jatkoa Kristianin elämänvaiheiden kuvaamiselle tulevaisuudessakin.

Vuorinen tarjoilee aimo annoksen räävitöntä huumoria, mutta kirja varmasti vihastuttaa useampaa kuin miellyttää. Mitään varsiaisesti älykästä kirjassa ei ole, mutta eihän sitä tarvise aina ollakkaan.

Juha Vuorinen on tunnettu eräänlaisena suomalaisten teinipoikien J.K. Rowlingina tehtyään jotain sellaista, johon kukaan kirjailija ei ole kotimaassa aiemmin pystynyt. Nettikirjoittelusta alkunsa saanut kirja saavutti hyvin nopeasti suosion nuoren miesten keskuudessa ja sai tämän kirjoja vieroksuvan ryhmän läräilemään innokkaasti Juoppisen sivuja. Muistan itsekin kirjan ilmestymisajoilta, kun kavereiden kanssa luimme toisillemme ääneen kyseistä merkkiteosta. Luinpahan kirjaa jopa äidilleni hysteerisen naurun katkomana. Niinpä olin vähintäänkin riemastunut, kun tämä pissakakkapillupersehuumorin arkkiteos päätettiin muuntaa elokuvaksi.

Elokuvaversion käsikirjoituksesta ja ohjauksesta on vastannut Lauri Majala, jonka käsialaa on myös Juoppiksen taannoinen teatterisovitus. Itse en ole näytelmää nähnyt, mutta kuulemani perusteella hyvin samanlaisesta sovituksesta on kyse tässäkin. Jotenkin tuntuu silti kieroontuneella tavalla oudolta, että tällaisia teoksia käännetään varsinkin teatterimuotoon, teatteria kun on totuttu pitämään korkeakulttuurina. Ja Juoppis ei todellakaan korkeakulttuuria edusta.

Tarinasta en ala sen kummemmin kertomaan, jokainen voi kipaista lähikirjakauppaan ja hakea omakseen tämän kotimaisen kirjallisuuden ehdottoman klassikon. Tunti kahteenkymmeneenviiteen ei tietysti saa koko teosta tungettua, vaikka kuinka yrittäisi ja ihan hyvä toisaalta niin. Osa varsinkin seksiin liittyvistä irtonaisista jutuista onkin jäänyt pois, mutta toisaalta ne vain pitkittäisivät elokuvaa tarkoituksettomasti. Tällainen huumori kun tuskin jaksaisi naurattaa puoltatoista tuntia kauempaa.

Tarinan kerronta on varsin sekavan oloista, mutta se tuntuu istuvan elokuvan yleiseen fiiliksekseen. Välillä surrealismin asteelle pakenevat juoppohulluuskohtaukset antavat hyvää vastapainoa aivottomalle rellestämiselle. Moraalista saarnaamista delerium-kohtausten vakavuudesta riippumatta ei kuitenkaan Juoppis tarjoile elokuvanakaan ja lähes Lynchiä hipovat eteeriset hallusinaatiot ovatkin varsin kieroontuneella tavalla hauska lisä.

Hahmot ovat varsin hyvin siirtyneet valkokankaalle. Varsinkin Kristian on aineellistunut varsin pelottavan tarkasti todelliseksi ihmiseksi eikä myöskään Juhan toinen, ei niin toivottu ystävä, Mikael, ole juurikaan sitä heikompi. Krista Kososen esittämä Tiina jää aavistuksen verran geneeriseksi, mutta on silti siedettävä. Parasta antia on kuitenkin Joonas Saartamon varsin vakuuttava Juha, joka kaikessa ilmeikkyydessään toistuu varsin tarkkana kopiona kirjasta. Jos jotain olisi saanut hahmoihin toivoa vielä lisää, niin Juhan "Mulle ei vittuilla"-asennetta olisi voinut korostaa hieman enemmän, lausetta kun toisellaan lähes jokaisen päivän kohdalla kirjassa. On ollut myös hauska huomata, kuinka tarkasti puvustaja on myötäillyt *Pastori Kärmeen jälkeä olevaa kirjan kuvitusta. En osaisi kuvitella oikein Juhaa mihinkään muuhun asusteeseen, kuin mustaan vaimonhakkaajaan.

Jokin lehtiarvostelu oli antanut *Juoppohullun *Päiväkirjalle yhden tähden. Arvostelussa mainittiin heti alkuunsa, että arvostelija ei ollut kirjaa lukenut. Siinä mielessä olen samaa mieltä, Juoppis tuskin saa keltään kirjaa lukemattomalta juuri yhtä tähteä kummoisempaa arvostelua, varsinkin jos aihepiiri ahdistaa. Mutta niille, jotka pitävät Juha Vuorista oman aikamme Mika Waltarina, elokuva on puhdasta kultaa.

Annan tälle joko 1 tai 9 tähteä. Voitte päättää itse, kumpi on oikea arvio teille.

Ai niin, vielä yksi lause pienenä spoilerina: "Täytyisköhän sun, Juha, mennä nukkuun?" :D

Edit:

Tässä vielä linkki vähän toisenlaiseen näkemykseen. Odotettavissakin oli, että tällainen on ammattikriitikoiden näkemys. Varsinaisena elokuvanahan Juoppis kun ei edusta mitään huippua, arvo tulee lähinnä siitä, että elokuva on varsin onnistunut kirjakonversio valkokankaalle. Ja sen tämä sankari on harvinaisen onnistuneesti onnistunut missaamaan.

http://suomenkuvalehti.fi/blogit/kuvien-takaa/joisin-mielummin-homeista-kiljua-kuin-katsoisin-juoppohullun-paivakirja-elokuvan-toistamiseen

Finnkino tarjoilee Helsingissä vähän monipuolisemmin elokuvia kinopalatsissa kuin eepisessä, monoliittimaisessa blockbusterareenassa, Tennispalatsissa. Kinopalatsi onkin profiloitunut vähän pienempien elokuvien kodiksi ja sitä kautta varsinkin indieleffojen päänäyttämöksi.

Skotlantilaista indie-elokuvaa edustaakin Enkelten Siivu (The Angels's Share) nimeä kantava komidraama, joka kertoo tarinan laumasta skotlantilaisia pikkurikollisia. Porukka saa yhteiskuntapalvelun toiminnanvetäjän opastuksen myötä maun viskiin ja ajautuvat sitä myötä aikamoiseen seikkailuun.

Jossain tuli vastaan varsin epäonnistunut vertaus, missä elokuvaa nimitettiin Skotlannin Trainspottingiksi. Tässä nimittelyssä on pari sudenkuoppaa: Ensinnäkin: Trainspotting on yhtä skotlantilainen elokuva kuin tämäkin, tapahtumat, kirjoittaja ja osa näyttelijöistäkin ovat skotlantilaisia (ihan oikeasti, katsooko kukaan enää elokuvia ennen kuin vertaa?) ja toiseksi: kyseessä ei ole lähellekkään niin raivokkaan revittelevä musta komedia, kuin trainspotting, vaan kyseessä on ihan eri genren elokuva.

Kyseessä ei siis ole revittelevä musta komedia, vaan mustanpuhuva draamakomedia. Ensimmäisen puoli tuntia tuntuu jopa, että komediallinen elementti on jätetty elokuvasta kokonaan pois ja kyseessä on pelkästään mustanpuhuva ja haudanvakava draama yhteiskunnan hylkiöistä. Tapahtumien lähtiessä käyntiin komediallinen elementti kuitenkin hiipii pikkuhiljaa elokuvaan mukaan ja kiihtyy kiihtymistään elokuvan loppua kohden. Tämä varsin erikoinen kerrotatyyli toimii ihan uskomattaman hyvin ja elokuva tuntuukin kokoajan vain paranevan loppua kohden. Enkelten siivu yhdistelee taitavasti eri elokuvagenrejen parhaita piirteitä ja poikkeuksellisen onnistuneesti on samanaikaisesti synkkä, hauska ja lämminhenkinen.

Vaikka päänäyttelijäkaarti onkin suhteellisen tuoretta verta, on joukkoon saatu mahdutettua myös pitkänlinjan tunnetumpiakin näyttelijöitä. Näyttelijäsuoritukset ovat kautta linjan varsin onnistuneita ja hahmot kohtuullisen uskottavia.

Enkelten siivu on varsinainen helmi indie-leffojen joukossa. Suosittelen.