Muutamien viimeiaikaisten kokemuksien perusteella on minulla mennyt taas vähän usko kotimaiseen elokuvaan. Varsinkin kotimaisten "huippuohjaajien" elokuvat kun tuntuva noudattava aina samaa rakenteellista kaavaa, kertoi elokuva sitten parisuhteesta tai pirinisteistä.

Suomalaisen rikollisista kertovan elokuvan osalta ei tahdo tulla mieleen mitään muuta edes etäisesti onnistunutta elokuvaa Bad Luck Loven lisäksi. Se onkin todella harmi, kun aiheen tiimoilta on kyllä yritetty useaankin otteeseen tehdä elokuvaa. Ennakkoluulot ja odotukset olivatkin todella karmaisevia, kun luin Pystyssä-elokuvan synopsista. Yksi termi kuitenkin pisti silmään niin paljon, että sai meidät lähtemään elokuvateatteriin: independent-elokuva.

Huoraamisesta, kiristyksestä ja väkivallasta kertova Pystyssä on sekä tavallinen että erilainen suomalainen elokuva. Sen tarinankerronta on hyvin tutun oloista, lineaarista ja hidassoutuista rullausta kohti pakollista loppuhuipennusta. Rakenne on kohtuullisen kaavamainen, joskin tummanpuhuva sävy ei rikkoonnu kuin aivan muutamissa kohdissa.

Näyttelijät olivat itselleni tuntemattomia. IMDB kertookin näyttelijöiden olevan suhteellisen vähäisesti kokemusta saaneita ja se valitettavasti välillä näkyykin, joskaan ei liiaksi haitallisella tasolla. Ohjaaja Mara Jelinko on yllättävän hyvin saanut pidettyä näyttelijöiden suoritukset kasassa ja tarinan hahmot ovatkin kovin aidon tuntuisia.

Pystyssä on poikkeuksellisen hyvä kotimaiseksi rikolliselokuvaksi. Se on konstailematon ja kertoo asioita ilman louhimieheläistä inhorealismia. Kyseessä onkin ehkäpä yksi parhaista kotimaisista lajityyppinsä elokuvista, mitä olen nähnyt. Valitettavasti se ei kuitenkaan ole paljon, suomalainen tuotanto kun tässä genressä on vuosikymmeniä jäljessä ulkomaisia sisariaan. Annan tälle IMDB:ssä 8 tähteä, joista 2 tulee pelkästään siitä suhteesta, mikä suomalaisen elokuvan tila on tällä hetkellä. Jos kyseessä olisi missä tahansa muussa maassa tehty elokuva, tähtiä Pystyssä saisi 6.

Aku Louhimiehestä on tullut varsinainen suomalaisen elokuvan moderni kiintotähti. Toinen toistaan paremmin menestyneiden draamojen sarja ei tunnu vain loppuvan. Mitään varsinaista syytä kuitenkaan tälle menestykselle en pysty oikein osoittamaan. Kuutamolla-elokuvasarjan myötä maineeseen nouseen ohjaajan elokuvista kun oikeastaan ainoana poikkeuksellisena piirteenä nousee aina silloin tällöin jostain syövereistä nouseva synkkyys.

8-pallo porautuu lähiörappion syvimpään syöveriin kertoen tarinan vankilasta vapautuvasta Pikestä. Pike on pienen, vankilassa syntyneen lapsen äiti ja on päättänyt aloittaa kaiken puhtaalta pöydältä ja olla tällä kertaa epäonnistumatta. Kun kuvioihin mukaan tulevat vanhat ystävät ja vieläpä vanha rakaskin, ei se kaidalla tiellä pysyminen sitten olekkaan enää niin helppoa.

Huumekulttuurin rumempia puolia esittelevä 8-pallo onkin varsin rujo elokuva. Väkivaltaa kuvataan varsin visuaalisesti ja en menisikään suosittelemaan elokuvaa lapsille tai heikkohermoisille.  Valitettavasti tähän mustanpuhuvaan kääreeseen ei olekkaan sitten saatu paketoitua juurikaan mitään muuta. Vaikka nimirooleissa onkin suhteellisen nimekästä ja osaavaa kaartia, ei käsikirjoitus ole antanut oikein syvyyttä hahmoille. Hahmojen taustoja ei valoteta oikein kunnolla ja kaikki henkilöt tuntuvatkin kovin ontoilta.

Kasipallon katsoo tasan kerran, sekin on suhteellisen paljon, kun katsoo keskiarvolla Louhimiehen elokuvia (nim. mielummin tunti turpaan/vartti harpilla naamaan kuin yksikään Levottomat-elokuva). Potentiaalisesta hyvästä tarinasta ei nyt oikein saatu mitään irti.

4/10

Juha Vuorinen on poikkeuksellinen kirjailija. Ei poikkeuksellisen lahjakas tai poikkeuksellisen monipuolinen, mutta poikkeuksellinen. Vuorinen tunnetaan parhaiten nyt elokuvan muotoonkin väännetystä Juoppohullun Päiväkirjasta, mutta onhan mies kirjoittanut paljon muutakin. Mukaan jokkoon mahtuu novellikokoelmia, dekkareita ja mahtuupahan joukkoon myös räävitön kuvaus mitä omituisimman realitykilpailun järjestämisestäkin. Olen jokun verran tutustunut Vuorisen tuotantoon myös tämän (science fiction/sarjakuvamaailmojen hengessä nimeämäni) Juhaversumin ulkopuoliseenkin tuotantoon, mutta Juoppohullu sarjan ja sen spinoff kirjojen joukon pariin tunnun jostain syystä palaavan aina uudestaan. Selityskin on varsin yksinkertainen: luen pääasiassa lähes haudanvakavaa scifiä, jossa humoristiset elementit ovat kovin vähissä. Välillä täytyy sitten hemmotella pääkoppaa ihan päinvastaisella ja hyväksi vaihtoehdoksi onkin löytynyt tämä ehkä rivoin ja räävittömin kirjailija, mitä on koskaan tullut vastaan (ja sen lisäksi toisena nollaavana vaihtoehtona on sitten vähän sivistyneemmin norjalainen Erlend Loe, jonka tajunnanvirta tuntuu jotenkin tutulta, mutta ei mennä nyt siihen). Vuorisen teksti on todella lapsekkaalla tavalla hauskaa, vaikka mitään lapsille sopivaa näistä kirjoista on turha odottaakkaan.

Kuten aiemmin tuossa mainitsinkin, Kristian-kirjasarja on Vuorisen spinoff Juoppohullun Päiväkirja-sarjalle. Sarja valoittaa Juoppiksien päähenkilön, Juhan, parhaan ystävän, Kristianin, varsin rikasta menneisyyttä ihan ensimmäisen kirjan lapsuuden ensimetreistä aina sarjan uusimman teoksen aikuisiän kynnykselle. Kirja on suoraa jatkoa edelliselle Kristianin Teinivuodet-kirjalle ja jatko on jopa suorempaa kuin olisi osannut odottaa. Kirja kun jatkuu täysin saumattomasti edellisen kirjan lopusta ja koska edellisen osan lukemisesta on jo vierähtänyt jokunen vuosi, mm. henkilöiden ja asetelmien tunnistamiseen menee hetki.

Kristianin seikkailut jatkuvat hyvin Teinivuosia myötäilevinä. Kalliolaisessa ravintolassa työskentelevä teinipoika joutuu tämän tästä kommelluksiin lähinnä seksuaalisuuteensa liittyvien asioiden parissa, joskin Kristianin putkiaivomallinen ajatuksenjuoksu ajaa poikaa myös varsin mielenkiintoisiin tilanteisiin seksin ulkopuolellakin. Milloin pelotellaan (itse asiaa ymmärtämättä) puolustusministeriä, milloin järjestetään vaikeuksia erilaisille sotilashenkilöille ja vähän muillekin. Kirja on pätkitty kuukaudella ja vuosiluvulla numeroituihin lukuihin ja jokainen luku tuntuu kuin räävittömän brittikomedian kohtaukselta. Vaikka pissakakkapillupyllyhuumorista voi olla mitä tahansa mieltä, niin Vuorinen silti tuntuu tuntevan komedian keinot ja käyttävän niitä varsin taitavasti. Puolisoni uhkasi kieltää minulta illalla sängyssä lukemisen, koska toisen nukkuessa oli välillä kovin vaikea pidätellä naurunpurskahduksia ja hytkymistä.

Kirjassa ei ole mitään varsinaista alkua tai loppua, vaan tarina kertoo lineaarisesti kuvausta Kristianin elämästä aikuisiän kynnyksellä. Yhtä suorasukaisesti kuin kirja alkoi se myös päättyy ja odottettavissa onkin varmasti jatkoa Kristianin elämänvaiheiden kuvaamiselle tulevaisuudessakin.

Vuorinen tarjoilee aimo annoksen räävitöntä huumoria, mutta kirja varmasti vihastuttaa useampaa kuin miellyttää. Mitään varsiaisesti älykästä kirjassa ei ole, mutta eihän sitä tarvise aina ollakkaan.

Juha Vuorinen on tunnettu eräänlaisena suomalaisten teinipoikien J.K. Rowlingina tehtyään jotain sellaista, johon kukaan kirjailija ei ole kotimaassa aiemmin pystynyt. Nettikirjoittelusta alkunsa saanut kirja saavutti hyvin nopeasti suosion nuoren miesten keskuudessa ja sai tämän kirjoja vieroksuvan ryhmän läräilemään innokkaasti Juoppisen sivuja. Muistan itsekin kirjan ilmestymisajoilta, kun kavereiden kanssa luimme toisillemme ääneen kyseistä merkkiteosta. Luinpahan kirjaa jopa äidilleni hysteerisen naurun katkomana. Niinpä olin vähintäänkin riemastunut, kun tämä pissakakkapillupersehuumorin arkkiteos päätettiin muuntaa elokuvaksi.

Elokuvaversion käsikirjoituksesta ja ohjauksesta on vastannut Lauri Majala, jonka käsialaa on myös Juoppiksen taannoinen teatterisovitus. Itse en ole näytelmää nähnyt, mutta kuulemani perusteella hyvin samanlaisesta sovituksesta on kyse tässäkin. Jotenkin tuntuu silti kieroontuneella tavalla oudolta, että tällaisia teoksia käännetään varsinkin teatterimuotoon, teatteria kun on totuttu pitämään korkeakulttuurina. Ja Juoppis ei todellakaan korkeakulttuuria edusta.

Tarinasta en ala sen kummemmin kertomaan, jokainen voi kipaista lähikirjakauppaan ja hakea omakseen tämän kotimaisen kirjallisuuden ehdottoman klassikon. Tunti kahteenkymmeneenviiteen ei tietysti saa koko teosta tungettua, vaikka kuinka yrittäisi ja ihan hyvä toisaalta niin. Osa varsinkin seksiin liittyvistä irtonaisista jutuista onkin jäänyt pois, mutta toisaalta ne vain pitkittäisivät elokuvaa tarkoituksettomasti. Tällainen huumori kun tuskin jaksaisi naurattaa puoltatoista tuntia kauempaa.

Tarinan kerronta on varsin sekavan oloista, mutta se tuntuu istuvan elokuvan yleiseen fiiliksekseen. Välillä surrealismin asteelle pakenevat juoppohulluuskohtaukset antavat hyvää vastapainoa aivottomalle rellestämiselle. Moraalista saarnaamista delerium-kohtausten vakavuudesta riippumatta ei kuitenkaan Juoppis tarjoile elokuvanakaan ja lähes Lynchiä hipovat eteeriset hallusinaatiot ovatkin varsin kieroontuneella tavalla hauska lisä.

Hahmot ovat varsin hyvin siirtyneet valkokankaalle. Varsinkin Kristian on aineellistunut varsin pelottavan tarkasti todelliseksi ihmiseksi eikä myöskään Juhan toinen, ei niin toivottu ystävä, Mikael, ole juurikaan sitä heikompi. Krista Kososen esittämä Tiina jää aavistuksen verran geneeriseksi, mutta on silti siedettävä. Parasta antia on kuitenkin Joonas Saartamon varsin vakuuttava Juha, joka kaikessa ilmeikkyydessään toistuu varsin tarkkana kopiona kirjasta. Jos jotain olisi saanut hahmoihin toivoa vielä lisää, niin Juhan "Mulle ei vittuilla"-asennetta olisi voinut korostaa hieman enemmän, lausetta kun toisellaan lähes jokaisen päivän kohdalla kirjassa. On ollut myös hauska huomata, kuinka tarkasti puvustaja on myötäillyt *Pastori Kärmeen jälkeä olevaa kirjan kuvitusta. En osaisi kuvitella oikein Juhaa mihinkään muuhun asusteeseen, kuin mustaan vaimonhakkaajaan.

Jokin lehtiarvostelu oli antanut *Juoppohullun *Päiväkirjalle yhden tähden. Arvostelussa mainittiin heti alkuunsa, että arvostelija ei ollut kirjaa lukenut. Siinä mielessä olen samaa mieltä, Juoppis tuskin saa keltään kirjaa lukemattomalta juuri yhtä tähteä kummoisempaa arvostelua, varsinkin jos aihepiiri ahdistaa. Mutta niille, jotka pitävät Juha Vuorista oman aikamme Mika Waltarina, elokuva on puhdasta kultaa.

Annan tälle joko 1 tai 9 tähteä. Voitte päättää itse, kumpi on oikea arvio teille.

Ai niin, vielä yksi lause pienenä spoilerina: "Täytyisköhän sun, Juha, mennä nukkuun?" :D

Edit:

Tässä vielä linkki vähän toisenlaiseen näkemykseen. Odotettavissakin oli, että tällainen on ammattikriitikoiden näkemys. Varsinaisena elokuvanahan Juoppis kun ei edusta mitään huippua, arvo tulee lähinnä siitä, että elokuva on varsin onnistunut kirjakonversio valkokankaalle. Ja sen tämä sankari on harvinaisen onnistuneesti onnistunut missaamaan.

http://suomenkuvalehti.fi/blogit/kuvien-takaa/joisin-mielummin-homeista-kiljua-kuin-katsoisin-juoppohullun-paivakirja-elokuvan-toistamiseen