6/10

Frank Millerin saman nimiseen film noir-tyyppiseen sarjakuvaan perustuvien filmatisointejen ensimmäinen osa, Sin City, sai ensi-iltansa jo kahdeksan vuotta sitten ja se jätti ainakin minut odottamaan kovasti jatkoa tälle suhteellisen eeppiselle teokselle. Teknisesti huomattavan erikoiseen tyyliin toteutettu siirto sarjakuvien sivuilta filmille noudatteli ruututarkasti Millerin persoonallista esitystapaa ja yksittäisiä kuvia olikin sarjakuvat lukeneiden hauskaa bongailla elokuvan edetessä.

Siinä missä ensimmäinen elokuva sisälsi tarinat kolmesta Sin City-albumista (The hard goodbye, That Yellow Bastard, Big Fat Kill) sekä yksittäisestä novellista (The customer's always right"), Sin City: A Dame To Kill For sisältää tarinan sarjakuvista ainoastaan yhdestä albumista, josta myös elokuva on saanut nimensä. Mukaan on toki mahdutettu myös materiaalia Millerin Sin City novelleista, mm. hyvin rajoitetun painoksen "Just Another Saturday Night" tarina on mahdutettu elokuvaan kokonaan. Ensimmäisen elokuvan tavoin SS:ADTKF kertoo kuitenkin useammankin, varsinaisesti toisiinsa liittymättömän tarinan, kaksi muuta päätarinaa ovat aivan uutta Frank Milleriä.

Vaikka kuinka haluaisinkin olla innoissani siitä, että uutta Sin City-materiaalia on syntynyt tämän elokuvan myötä, on se kuitenkin kovin vaikeaa. Siinä missä A Dame To Kill For:in tarina muistuttaa ensimmäisen elokuvan tavoin sarjakuvan kerrontaa ja tyyliä, uudet tarinat kun menettävät hieman otettaan tähän asti jatkuneeseen kerrontaan. Sarjakuvalle tyypillinen, välillä sivutolkulla tai jopa kokonaisia tarinoita kantanut monologimainen ajatuskerronta on uusissa tarinoissa korvattu pelkällä dialogilla tai pahimmassa tapauksessa jopa pelkällä efektimäisellä mäiskeellä eikä uusien tarinoiden juonenkäänteet pääse enää yllättämään ketään. Varsinkin Nancyä käsittelevä tarina tuntuukin kovin pakkopullalta ja täysin tarpeettomalta. Miksi nämä piti sisällyttää tähän elokuvaan?

Näyttelijäkaartistahan löytyy runsaasti samoja, jo ennestään tuttuja nimiä ja joukkoon on nyt mahdutettu myös iso liuta uusia nimekkäitä näyttelijöitä. Mukaan mahtuvat mm. Juno Temple, Eva Green ja Joseph Gordon-Levitt. Edellisen elokuvan näyttelijöistä on myös korvattu osittain täysin käsittämättömistä (ehkäpä tuotantoteknisistä?) syistä näyttelijät uusilla. Dwight McCarthyn roolissa nähdään Josh Brolin, edesmenneen Michael Clarke Duncanin tilalla Manutena nähdään vähän huonosti saman puvun täyttävä Dennis Haysbert ja raskauden takia Mihon roolista pois jääneen Devon Aokin tilalle on tuotu suunnattoman heikosti roolista suoriutuva (tai edes alkuperäiseltä hahmolta näyttävä) Jamie Chung. Osittaihan tämä on ymmärrettävää kyllä ja jopa tarinan mukaista, Dwight kun esimerkiksi käy välissä plastikkakirurgilla piilottamassa oikean naamansa. Käsittämätöntä on kuitenkin, että miksi tämän operaation jälkeiseen Dwightin rooliin ei ole tuotu ensimmäisessä osassa poikkeusellisesti loistanutta Clive Owenia, vaan asiaa ollaan yritetty paikkailla todella heikolla suorituksella maskeerata Josh Brolin näyttämään Owenilta.. Onhan tässä elokuvassa muitakin jokusen sekunnin mittaisia näyttäytymisrooleja (mm. Bruce Willis).

Sin City: A Dame To Kill For tarjoaa kyllä komeaa katseltavaa alusta loppuun, mutta ensimmäisen elokuvan luomia odotuksia se ei lunasta. Se tuntuu jotenkin keskeneräiseltä ja kiireessä tehdyltä eikä oikein saa samanlaista niskalenkkiä katsojasta kuin ensimmäisellä kerralla.

6/10 tähteä

Marvelin elokuvien laadun laskettua The Avengers saagan ja siihen liittyvien oheiselokuvien (Hulk, Iron Man, Thor, Captain America) kuin lehmän häntä elokuva toisensa jälkeen olikin odotukset aika nollissa, vaikka kyseessä onkin ehdottomasti parhaimaan Marvel elokuvasarjaan liittyvä elokuva. X-Men elokuvat ovat alusta alkaen olleet parhaimmistoa Marvel filmatisoinneista eikä vähiten Hugh Jackmanin roolin Wolverinen hahmossa takia. Nyt Wolverine elokuvat ovat alkaneet elää omaa itsenäistä tarinaansa ensin X-Men Origins: Wolverine (2009) ja nyt sitten Wolverine 3D elokuvan muodossa.

Hugh Jackman on onnistunut alusta alkaen tuomaan käytännössä kuolemattoman Loganin/Wolverinen hahmon hyvin sarjakuvaa jäljittelevänä valkokankaalle ohjaajasta riippumatta. Ohjaajat ovatkin sarjan aikana vaihtuneet useaan otteeseen ja tällä kertaa vuorossa kynsiveikon heilumisia ohjaamassa onkin hieman ehkä erikoinen valinta toimintaelokuvalle. James Mangold tunnetaan ehkä parhaiten Johnny Cashin elämänkertaisesta elokuvasta Walk The Line (2005) sekä Angelina Jolielle oscarin tuoneesta mielisairaaladraamasta Girl, Interupted (1999). Tokihan mieheltä löytyy myös muutama toimintaleffa CV:stään, mutta sillä saralla maine ei ole päässyt kummemmin kertymään.

Hieman draaman oloisesti etenevä juoni vie Loganin takaisin Japaniin ja seuraa löyhästi Frank Millerin 1982 julkaisemaa sarjakuvien minisarjaa, joka tunnetaan Japani saagana. Koska tarina oli ennestään minulle tuttu, olikin hieno huomata, miten tarina oli päivitetty varsin hienosti nykypäivään. Ja vaikka Marvel filmatisoinnit ovatkin pääasiassa oleet täysin tyhjäpäisiä aivokuolematoimintaleffoja, Wolverinessa on myös ihan oikeaa juonta. Villi veikkaus tosin, että tämä johtuu aika pitkälti siitä, että kuten muidenkin X-Men elokuvien kohdalla, kyseessä on ihan oikeista sarjakuvalehtien adaptioista (joskin hyvin löyhistä sellaisista) eikä niinkään uudelleenkirjoiteutusta universumista ja uusista tarinoista.

Ninjoja. Niistä pitää aina antaa pisteitä. Miekat heiluvat ja vain heittotähtipilvet puuttuvat. Myös Yakuza on otettu tietenkin mukaan ja tatuoidut miehet kantavat totuttuun tapaan pienikokoisia sarjatuliaseita. Toimintaa siis ei ole unohdettu, mutta suurempi goremainen verenlennätys on sentään jätetty pois, ilmeisestikin matalamman ikärajan takia.

Wolverine tarjoaa parhaasta päästä olevaa Marvel-viihdettä. Yllätyksiä ei kuitenkaan ole kuvassa, elokuva on kaikin puolin varsin keskinkertainen.

Teräsmiehen täytyy olla yksi tylsimmistä supersankareista. Hahmo itsessään jo on puhtoinen kuin ensilumi desinfiointiainetehtaalla ja osittain tästä syystä olenkin tuntenut tietynlaista inhotusta ja etäisyyttä Clark Kentin alteregoa kohtaan. Myös Clark Kent on ärsyttävän stereotyyppinen: silmälasipäinen ja sosiaalisesti vaivaantunut nurkkatoimittaja ei oikein ole mieleeni. Inhotustani Teräsmiestä kohtaan on myös lisännyt suuresti ehkäpä yksi ankeimmista vedoista sarjakuviin pohjautuvissa filmatisoinneissa: teinidraaman muotoon muutettu Smallville.

No nillitykset sikseen, odotin tätä elokuvaa aika lailla, paperilla kun filmi näyttää kohtuullisen potentiaaliselta. Kiistämättä yksi tämän hetken mielenkiintoisimmista elokuvantekijöistä, Christopher Nolan, on lyönyt taas hynttyyt yhteen vakiokirjoittajansa, David S. Goyerin kanssa, ja lopputuloksena oli käsikirjoitus Man of Steelille. Nolania ei kuitenkaan nähdä tällä kertaa ohjaajan pallilla, vaan elokuvaa ohjaamaan on valittu jo aiemminkin runsaasti sarjakuvafilmatisointien parissa työskennellyt (300, The Watchmen) Zack Snyder. Myönnän kyllä avoimesti, että Snyder on jättänyt minuun aikamoisen vaikutuksen: harvoin ohjaaja uskaltaa lähteä vastoin kaikkien vastustusta tekemään Watchmenin kaltaisesta klassikosta elokuvaa ja onnistuu siinä yhtä loistavasti. Parhaiten mieheltä kuitenkin muistuu mieleen unenhuuruinen babe-mäiskeleffa Sucker Punch, joka vaikutti eteerisellä luonteellaa minuun vahvasti.

Olin jo aiemmin kuullut ihan ensikäden kommentteina, että elokuva on vähintään huono. Ja nämä kommentithan saivat minut kiinnostumaan vielä enemmän. Eilen sitten tutustuin hieman tarkemmin elokuvan internetissä saamaan kritiikkiin ja kaava oli aika selvä: leffa sai hyviä tai kohtalaisia arvioilta kaikilta muilta, paitsi niiltä, joiden ensimmäinen argumentti oli "Tämä ei ole Teräsmies, jonka me tunnemme". No KYLLÄ! Jos jotain parannusta Teräsmies-juttuihin kaivataan, on se teräsmies itse.

Lähes 2,5 tuntinen elokuva koostuu oikeastaan tarkemmin kahdesta osasta, alkupuolen teräsmiehen kasvutarinaa käsittelevästä draamasta ja loppupuolen "aivot narikkaan"-henkisestä mäiskeestä. Minusta nämä pitäisikin ehkä arvostella siitä syystä ihan erikseen.

Alkupuolisko tuo hyvin selkeästi esiin sen tosiasian, että elokuvan ovat käsikirjoittaneet Chris Nolan Ja David S. Goyer. Draama on normaalista supersankarielokuvasta huomattavasti paremmuudessaan poikkeavaa ja hahmot ovat varsin uskottavia. Varsinkin tähtiä vilisevä miesnäyttelijäkaarti loistaa täydellisten näyttelijävalintojen kautta huomattavan onnistuneena. Yksi parhaimmista valinnoista on ehdottomasti valitettavan vähän valkokankaalla viime aikoina näkynyt Kevin Costner, joka vetää varsin itselleen tyypillisen roolin Jonathan Kentin hahmossa. Myös Russell Crowe on ollut varsin osunut valinta Jor-Elin hahmoon. Michael Shannonista voidaan olla montaa mieltä ja vaikka itse en miehen suurimpia faneja olekaan, ei mies tässä elokuvassa ollut kuin paikka paikoin ärsyttävä.

Teräsmies esitetään synkempänä hahmona kuin koskaan aikaisemmin on nähty. Synkänpuhuva nuori mies taisteleekin omaa itseään vastaan pitääkseen voimansa piilossa. Aina se ei kuitenkaan ole niin helppoa. Välillä hyvä luonto voittaa ja pelastellaan ihmisiä varmalta kuolemalta, välillä taas vihaspäissään lävistellään rekka-autoja sähkötolpilla. Ei ole helppoa olla niin sairaan kova jätkä.

Ja siinä, missä alkupuolisko tarjoaa vähän keskivertoa tämän genren elokuvaa parempaa draamaa, loppupuolisko sitten latistuukin keskinkertaisuuksien joukkoon. Totuttuun tapaan maailmanloppu uhkaa ja viitta hulmuten Teräsmies viipottaa pahiksia kuonoon mättämään. Ja totuttuun tapaan tahtoo vihollinen olla ylivoimaisen oloinen. Turhan pitkäksi venytetty lopputaistelu alkaa haukotuttamaan ja latistaa elokuvan alkupuoliskon tarjoileman tunnelman. Miksi näin?

Efektimäiskeen määrä kulkee yleensä käsikädessä myös sen muun visuaalisen kaunistelun kanssa ja silmäkarkkiahan Man of Steel tarjoileen runsaissa määrin. Alun Kryptonia ja sen paikallista tekniikkaa ja kulttuuria kuvastavat visuaaliset herkut ovat varsin paljon sitä kuuluisaa ihmetyksen tunnetta herättävää kamaa ja onkin siksi sääli, että lopussa tämä niin varsin sivistynyt ja teknologisesti kehittynyt sivilisaatio päättää alkaa tapella nyrkein.

Kokonaisuutena Man of Steel yrittää ehkä vähän liikaa olla kaikkea. Samanlaisia tuntemuksia aiheutti omalla vuorollaan Nolanin edellinen The Dark Knight Rises, joka sitten ei loppujen lopuksi yltänyt ihan edeltäjänstä asteelle. Liian dramaattinen tyylin muutos kesken elokuvaa saa paketista jotenkin vähän liian rikkonaisen ja vähän vaikuttaisikin siltä, että Man of Steel ei tule miellyttämään kokonaisuutena oikein mitään yleisöä. Tähtien antaminen siksi Man of Steelille onkin niin vaikeaa alkupuoliskon ollessa kahdeksan tai jopa yhdeksän tähden arvoista, loppupuoliskon taas vajotessa ironmanilaiseksi parin tähden oksennukseksi. Lopputuloksena päädyin kuitenkin antamaan Man of Steelille 7 tähteä, sen ollessa kuitenkin parempi kuin suurin osa ehkä rajuiten yleisöä aliarvioivassa genressä tehdyistä leffoista.

Man of Steel @ IMDB

9/10

Sarjakuvien filmatisointi on ollut viimeisen vuosikymmenen ajan yksi suurimmista Hollywoodin rahasammoista. Molemmat suuret sarjakuvatalot, Marvel ja DC ovat lähteneet kilpaan mukaan ja viittasankareita onkin vaihtelevalla laadulla tuotu valkokankaalle jo lähes kyllästymiseen asti. Vaikka joukkoon mahtuukin jokusia varsin onnistuneitakin elokuvia, on varsinkin Marvelin hahmojen elävöittäminen jäänyt lievästi sanottuna vaisuksi. Pettymys varsinkin The Avengers elokuvaa alustaneiden sankarimäiskintöjen kohdalla onkin saanut minut jättämään kyseisien elokuvien kohdalla teatterikäynnit suhteellisen vähäiseksi. Ja vaikka Dark Knightin kaltaisia varsin eeppisiäkin elokuvia on tullut ulos, pieni kutina jossain takaraivossa varoitteli, kun ensimmäisen kerran bongasin tulevien elokuvaprojektien joukossa Dredd 3D:n.

Teille sivistymättömille moukille jotka ette tiedä, kuka tämä Dredd oikein on, tarjoan teille nyt hieman sivistystä. Judge Dredd on John Wagnerin 1977 luoma post-apokalyptiseen pohjoisamerikkaan sijoittuva sarjakuva, joka käsittelee tuhosta selvinneen ihmiskunnan raunioille rakenetun jättiläismäisen metropolin, Mega-City 1:n virkavallan edustajia, niistä keskeisimmin Judge Dreddiä. Dreddin hahmo on äärimmäinen arkkityyppi, synkeä lain nyrkki, joka jakaa oikeutta kovalla otteella ihmiskunnan uuden dekadenssin keskellä. Sarjakuvasta on tullut varsinainen kulttilegenda ja sen parissa ovat työskennelleet useat sarjakuva-alan legendat, mm. Alan Moore ja Brian Bolland.

Kyseessähän ei ole ensimmäinen kerta, kun Dredd tuodaan valkokankaalle. Vuonna 1995 Danny Cannonin ohjaama ja itse Sylvester Stallonen tähdittämä Judge Dredd sai ensi-iltansa hyvin vaisulla vastaanotolla. Ja syykin oli selvä: elokuva on suoraan sanottuna aivan jäätävää paskaa. Lähinnä Dreddin irvikuvaksi Hollywoodissa vääntynyt perusmäiske ei oikein lämmittänyt edes omana aikanaan muuten kuin visuaalisesti ja ainut positiivinen asia, mitä kyseisestä elokuvasta on jäänyt mieleen, on Chris Cunninghamin varsin eeppinen Mean-Machine Angelin maskeerauksen suunnittelu.

Toimintaelokuva näyttää tällä hetkellä olevan kovin pahassa murroksessa. Kun toisaalta blockbusterit tunkevat katsojiinsa uskomattoman yksiulotteista ja puisevaa mäiskettä kauniissa kuoressa, pinnan alla kurkistelee indiepuolella uudenlainen näkemys toimintaelokuviin. Tästä uudesta tyylistä on ehkä parhaimpana esimerkkinä kriitikkojenkin ylistämä Drive, joka toi varsin perusmuotoisen toimintaelokuvan käsikirjoituksen valkokankaalle draaman keinoin. Yllättävä yhdistelmä toimi ja kun lopputulos olisi voinut pahimmillaan olla Jason Stathamin tähdittämänä ja jonkun perus tuotantotiimin käsissä suoraan-dvd:lle julkaisu, Drive onnistuikin yllättämään katsojat aivan täysin.

Ja tätä samaa on nähtävissä myös Dreddissä. Kerrontatyyli kun on jotenkin niin erilaista. Vaikka Dreddin käsikirjoitus onkin suhteellisen perusmuotoinen, on ohjaaja tuntunut onnistuvan varsin onnistuneesti jäljentämään sarjakuvan hahmojen luonteet ja syventämään niitä jopa alkuperäisestä. Dredd ei toki muistuta ihan Wagnerin alkuperäistä Dreddiä, vaan myöhempien aikojen paljon synkempää lainvalvojaa. Tulokkaana esiteltävä Anderssonkin muistuttaa suuresti esikuvaansa, joskin esitellään vielä kokelaana ja siksi vähän epävarmempana hahmona.

Lavastuksen osaltakin on osuttu suhteellisen kohdalleen. Ylikansoittunut Mega-City 1 näyttää juuri niin ylikansoittuneelta ja ahtaalta kuin olisikin aiheellista odottaa. Likainen ja rähjäinen kaupunki pitää sisällään myös likaisia ja rähjäisiä asukkaita ja kokonaistunnelma onkin varsin luotaantyöntävä joskin paikkapaikoin pelottavan aidontuntuinen. Visuaalisella puolella Dredd onnistuukin kaikista parhaiten: vaikka kyseessä onkin suhteellisen pienen budjetin elokuva (IMDB kertoo arvioiduksi budjetiksi n. 50M dollaria, mikä on naurettavan pieni kun vertaa esim. vaikkapa Avengersin 220M dollarin budjettiin), on komeaa katseltavaa. Kompromisseja on toki jouduttu tekemään, mutta esimerkiksi alun takaa-ajokohtauksen vanhoista pakettiautoista koostuva liikenne on jotenkin uskottavampaa tässä skenaariossa kuin kiiltokuvamaiset, hyperfuturistiset saippuakoteloautot. Erikoistehostepuolella näyttävimmäksi nousee tietenkin Slo-Mo huumeen vaikutusten kuvaaminen ultrahitailla hidastuksillaan ja candymaisilla väreillään.

Yksi asia, mikä Dreddissä yllätti, oli sen väkivaltaisuus ja raakuus. Tokihan tällaisissa toimintaleffoissa miehiä kaatuu kuin heinää niitossa, mutta esitystapa tuntuu olevan paikkapaikoin varsin inhaa. Katuun lässähtäneet ruumiit näytetään varmaan ensimmäistä kertaa elokuvissa ihan kunnolla mössööntyneinä ja sisuksiaan pitkin katua levittäneinä, Slo-Mon vaikutuksen alla luodin osumat näyttävät varsin karsealta repiessään ihmisten päihin reikiä. Taistelut ovat pääosin hyvin aidontuntuisia: ei mitään pitkiä vääntöjä, vaan muutamien sarjatuliryöppyjen jälkeen pystyssä seisoo yleensä korkeintaan kaksi ihmistä, nekin yleensä Tuomareita. Luotien osuminen sattuu ja vaurioittaa, nyrkkitappelussa voi lähteä henki. Toiminta omassa yksinkertaisuudessaan perustelee itse itseään ja antaa oikeutuksen kaikkien raakuuksien näyttämiselle.

Dredd 3D yllätti kyllä minut täysin. Odotin toki vähän massasta poikkeavaa elokuvaa, vaikka paha pelko olikin edellisen elokuvan perusteella. Kyseessä on kuitenkin scifitoiminnan yksi onnistuneimmista teoksista vuosiin. Elokuvasta myös tosin näkyy syitä siihen, miksi elokuvan kotimainen levittäjä, FS-Film, ei ole vakuuttunut sen kaupallisesta potentiaalista: Dredd 3D tarjoilee ronskissa pakkauksessa vähän marginaalisemmalla otteella elokuvaa sellaista genrestä, missä ei ole totuttu ihan hirvittävästi näkemään poikkeuksia perusmuotista. Uskon kuitenkin, että Dredd 3D vetoaa myös tyypillisempien mäiskeiden ystäviin.

Finnkino järjestää huomenna suurimmissa kaupungeissa erikoisnäytöksen kyseisestä elokuvasta. Helsingissä on tällä hetkellä lippuja saatavilla näytökseen enää kaksi, mutta muissa kaupungeissa löytyy vielä paikkoja enemmänkin. Jos vaan suinkin on siis mahdollista, niin mene nyt ihmeessä jo ostamaan lippusi ja mene katsomaan tämä elokuva.

Dredd 3D imdb:ssä
Dredd 3D Finnkinon sivuilla