Tuntuu, kuin siitä olisi jo elinikä, kun Alex Garlandin esikoisromaaniin perustuva The Beach saapui elokuvateatteriin. Osittain kirjailijan omiin kokemuksiin reppureissuissa perustuva Leonardo DiCaprion tähdittämä Danny Boylen elokuva vangitsi katsojansa hypnoottisella ja surrealistisella tunnelmallaan eikä elokuvaan ole sen kummemmin ajan hammas purrut myöhemminkään.

Nyt, 15 vuotta myöhemmin Alex Garland kokeilee siipiään itse ohjaajana ja esittelee meille eteeristä tunnelmaa täynnä olevan, hieman Blade Runner-henkisen pohdinnan siitä, mitä todellisuudessa tarkoittaa olla tiedostava kone. Tai mitä oikeastaan tarkoittaa olla ihminen. Domhnall Gleesonin esittämä nuori koodari Caleb kutsutaan eksentrisen työnantajansa, Nathanin, järjestämän kilpailun voittajana Nathanin vuoristolaaksossa eristyksessä sijaitsevaan kotiin. Allekirjoitettuaan vaitiolosopimuksen Nathan kertoo Calebille viikon kestävän vierailun todellisen tarkotuksen: hänellä on kone, jonka tietoisuudesta hän haluaa Calebin ottavan selvää. Tämän eräänlaisen pidemmälle viedyn Turingin testin kohde ei kuitenkaan ole ihan mikä tahansa tietokone, vaan kävelevä ja nuorta naista muistuttava androidi Ava.

Vahvat hahmot ja erikoinen asetelma korostavat ennestään tuttua ja Garlandille hyvin tyypillistä eteeristä tarinankerrontaa. Garland onkin selkeästi ottanut oppia hänen tekstejään aikaisemmin ohjanneilta ohjaajilta ja elokuvan tunnelmassa onkin helposti havaittavissa piirteitä niin Ole luonani aina -scifidraaman ohjanneelta Mark Romanekilta kuin myös Danny Boylelta, jonka kanssa Garlandin yhteistyö on jatkunut jo usean elokuvan ajan.

Synkän oloinen elokuva ei kuitenkaan murru missään vaiheessa, vaikka antaisi hyvät puitteet jopa raivokkaalle lopetukselle. Elokuvan loppu tuokin aivan uudenlaisen asetelman ja tilanteen, jossa katsoja joutuu miettimään ihan oikeasti, miten ja miksi asiat lopulta menivät niin kuin menivätkään. Onko koneella sittenkään sielu vai onko se vain tehtäväänsä varten ohjelmoituna pakotettu toimimaan niin kuin se toimii ja onko kaunis kuori vain pelkkää silmänlumetta.

Harvinaisen syvällinen ja aidontuntuinen scifielokuva vaatii hieman asiaan paneutumista ennen kuin avaa todellisen luonteensa. Jotkut sanovat varmasti, että Ex Machina on tylsä, mutta itselleni se on yksi parhaista viime vuosien scifielokuvista.

9/10 tähteä.

Vahvana henkilöohjaajana kunnostautunut Lars Von Trier käsittelee uusimmassa teoksessaan naisen seksuaalisuutta elokuvan nimen mukaisesti nymfomaanin näkökulmasta. Tarina alkaa, kun ikääntynyt mies löytää kotinsa kulmilta syrjäiseltä kujalta pahoinpidellyn naisen tajuttomana makaamassa maassa. Nainen kieltäytyy ambulanssin ja poliisin avusta, joten mies viekin naisen kotiinsa ja hoivatessaan tätä kuntoon päätyy keskustelu naisen menneisyyteen. Pitkän keskustelun aikana naisen historiaa valotetaan omituisten analogioiden siivittämänä aina lapsuudesta nykypäivään.

Von Trierin elokuvissa saa aina varautua varsin äärimmäisiin asioihin ja niin on myös Nymphomaniacin kanssa. Elokuvaa on syytelty mediassa puhtaaksi pornografiaksi ja ovatpahan jotkut kyselleet sen varsinaisen draamasisällön peräänkin. En sitten tiedä, mitä elokuvaa varsinkin jälkimmäistä kommenttia heitelleet ovat katsoneet; Nymphomaniac kun on varsin todentuntuista draamaa parhaimmillaan. On totta, että elokuva on hyvin graafisesti seksuaalinen, mutta eihän tätä aihetta voisi oikein muuten vakavasti esittääkkään.

Nymphomaniac on jaettu kahteen osaan, syynä tähän on ollut käytännössä elokuvan massiivinen neljän tunnin kesto. Jaossa on kuitenkin muutakin järkeä: siinä missä ensimmäinen puolikas on vielä suhteellisen viaton ja hyväntuulinen, on toinen puolikas taas puolestaan paljon synkempi ja jopa paikkapaikoin kuvottavan väkivaltainen. Tämä jako saakin varmasti monen astumaan miinaan katsottuaan ensimmäisen osan. Itselläkin oli ensimmäisen osan jälkeen vahva fiilis siitä, että Von Trierin ote on hieman höllääntynyt, eikä ohjaajan elokuville tyypillinen synkkyys ole enää niin vahvasti läsnä. Toinen osa sitten kyllä karistaa nämä harhaluulot pois.

Nymphomaniac on lähes mestariteosmainen kuvaus hirvittävän vaikeasta ja tabunomaisesta asiasta. Mitään ratkaisuja tai johtopäätöksiä se ei tarjoa katsojalleen, vaan antaa katsojalle oikeuden päättää itse omasta näkökulmastaan. En suosittele kuitenkaan elokuvaa kaikille, varsinkin herkkähermoisimmille tarjolla on paikkapaikoin ikävää katsottavaa. Mutta mikäli pidät muista Lars Von Trierin elokuvista, on tämä ihan pakollista katsottavaa.

6/10 tähteä.

Kun scifileffan pääosissa on ihan itse Johnny Depp, onhan se pakko mennä katsomaan. Poikkeukselliseksi Deppin hahmon tekee jo traileristakin (jota mikäli ette ole nähneet, älkää katsoko, jos aiotte tämän leffan katsoa) huomattava mielikuvituksellisen roolihahmon omaaminen, mies kun nähdään tällä kertaa ihan normaalin näköisenä jamppana.

Transcendence käsittelee elokuvana yhtä transhumanismin suurinta tavoitetta: ihmistietoisuuden tallentamista tietokoneelle. Valitettavasti, vaikka scifi onkin vavhasti tässä elokuvassa läsnä ja monin paikoin kovin aidon tuntuista, sortuu Transcendence valitettavan perinteiseen syntiin: tieteellä pelotteluun.

Casterin pariskunta Will ja Evelyn ovat transhumanistitutkijoita. Kun Will saa poloniumilla terästetyn luodin nahkaansa esitelmöinnin jälkeen, päättää vaimo yrittää mahdotonta: siirtää miehensä tietoisuuden tietokoneelle. Se onnistuu ja tietenkin sitten se kaikki leviää käsiin. Vai leviääkö?

Transcendence esittelee konsepteja keinoälyn ja tallennetun tietoisuuden saralta hyvin positiivisessakin mielessä, mutta nostaa myös esiin samalla sen ihmisen kehityksen suurimman esteen: pelon uutta kohtaan. Niinpä Will onkin sitten lopulta vähän niin kuin pahis ja kaikki pitää tuhota.

Visuaalisesti komea elokuva olisi voinut olla niin paljon enemmänkin. Valitettavasti ei kuitenkaan se ei tavoita ainakaan minua, vaan luo vähän 90-luvun Ruohonleikkaaja -kulttiklassikkoa muistuttavan "mitäs mä sanoin jumalan leikkimisestä!" -saarnausfiiliksen. Se myös pelottelee ihan puhtaasti elokuvana scifi faneja: mitäs, jos mahdollisesti toteutuva William Gibsonin tekstiin perustuva Neurovelho -elokuvakin tehdään tällaiseksi? Aihepiiri liippaa kuitenkin kovin läheltä.

Tätä elokuvaa edelsi jo pienimuotoinen hype muutaman tuttavani suunnalta, jotka olivat kyseisen elokuvan perustana käytetyn kirjan lukeneet. Jotkut ovat jopa sanoneet, että kyseessä on yksi kovimmista scifi-kirjoista, mitä ovat käteensä saaneet. Itse en ole kirjaa lukenut, joten en pysty siltä suunnalta (ainakaan vielä) kommentoimaan sen suuremmin.

Kyseessä on siis Orson Scott Cardin 1985 julkaisemaan, saman nimiseen kirjaan ja sekä Hugo- että Nebula-palkinnon voittaneeseen kirjaan perustuva eepos. Tarinan päähenkilönä on nuori kadetti Ender Wiggin, jonka maailama on hyvin toisenlainen omaamme verrattuna. 50 vuotta aiemmin ihmiskunta oli tuhon partaalla, kun formikeiksi kutsuttu vieras rotu hyökkäsi maapallolle ja ihmiskunta taisteli henkensä puolesta. Tämän jälkeen lapsista on koulutettu taistelijoita ja strategikkoja, jotta kun seuraava isku tulisi, ihmiskunta olisi valmiina.

Elokuvan juoni etenee loppuaan kohden varsin hurjaa vauhtia ja tästä syystä osa käsiltellyistä asioista ja henkilöistä jääkin kovin kysymyksiä herättäväksi ja suoranaisesti selittämättömäksi. Tämä onkin Ender's Gamen suurin ongelma: lähdemateriaali kun on mitä ilmeisemminkin ihan älyttömän laaja, ei elokuvaa olisi saanut leikellä alle kaksituntiseksi torsoksi, jonka pääpaino on valitettavan toimintapainoitteinen. Ja vaikka näyttelijäryhmä onkin varsin kovaa luokkaa varsinkin sivuosien osalta (Harrison Ford, Ben Kingsley), olisi myös näiltäkin hahmoilta toivonut vielä enemmän.

Ender's Game on visuaalisesti todella huikeaa katsottavaa. Massiivisia ilma- ja avaruustaisteluja kuvataan sellaisella skaalalla, mitä ei olla koskaan aikaseisemmin nähty. Varsinkin asteroidiparvessa esitetyt taistelut ovat ihan uskomatonta silmäkarkkia ja parvina ohjattavat automatisoidut taistelualukset muodostavat varsinkin elokuvan loppupuolella mielettömän hienoja kuvauksia siitä, mitä tuollainen avaruussodankäynti voisi olla.

Vaikka Ender's Game kärsiinkin liiasta tiivistämisestä, on se yksi vuoden komeimmista elokuvista. Se luo toivoa siitä, että ihan oikeita eeppisiä, aikuisille suunnattuja avaruusoopperoita saatetaan päästä näkemään vielä valkokankaalla. Vai miten olisi Dan Simmonsin Hyperion/Endymion saaga Peter Jackson hengessä toteutettuna vaikkapa kolmella kolmituntisella elokuvalla?

8/10

Hämmästelin tuossa jokin aika sitten IMDB:tä läräillessäni, miksi elokuva nimeltä Mr Nobody oli saanut minulta 10 tähteä. Kyseessä on siis neljän vuoden takainen elokuva, jota tähdittämässä nähtiin Jared Leto. Trailerin katsottuani muistin kyllä kyseisen elokuvan ja juonen noin pääpiirteittäin, mutta en vieläkään voinut käsittää tuota ihan käsittämätöntä tähtimäärää. Ja kun vanhat arvostelutkin tuhoutuivat vanhan blogin myötä, niin en voinut edes tarkastaakaan asiaa oikein mistään. Eli eihän siihen auta sitten muuta kuin katsoa elokuva uusiksi.

Mr Nobody kertoo osittain myös scifi-elokuvana tarinan Nemo Nobodystä, pojasta joka vaikean valinnan edessä vanhempien erotessa päättää olla tekemättä valintaa siitä, kumman vanhemmista mukaan lähtee. Tästä alkaa joukko tapahtumien sarjoja, jotka esitetään Nemon näkökulmasta hänen tehdessään kaikki vaihtoehtoiset valinnat. Hieman monimutkaiselta kuulostava juoni esitetään 2100-luvun taitteessa viimeisiä päiviään viettävän Nemon kertomuksena sekä hypnoosissa jonkinlaiselle psykiatrille sekä kuolinvuoteellaan toimittajalle. Joko hämmästyttää?

Tarina kerrotaan varsin visuaalisessa paketissa, näyttävien leikkaus- ja erikoistehostekikkojen avulla saadaan monimuotoisuutta kerrontaan siirtymällä saumattomasti keskustelukohtauksesta montaasimaiseen fiilistelyyn ja välillä täysin toisiin tapahtumiin. Nämä leikkaukset välillä liittyvät myös itse elokuvan juoneen, eikä katsoja aina pysykkään ihan täysillä mukana siinä, mitä elokuvassa todellisuudessa tapahtuu.

Mr Nobody käsittelee myös hyvin vaikeita elämän asioita eroista ja masennuksista aina perheenjäsenen kuolemaan saakka. Se kertoo myös samalla kauniita rakkaustarinoita ja surullisia kohtaloita. Ja silti päätunnelataus tuntuu pysyvän liimattuna siihen ihmetykseen ja hämmennykseen.

Elokuva tarjoilee lopuksi helpon ratkaisun sellaista kaipaaville koko elokuvan hieman sekavaan juoneen. Mutta oliko sekään sitten lopulta se todellisuus ja kuka sitten oli tämä tarinan kertoja lopulta? Ainakin meillä tämä elokuva herätti varsin paljon keskustelua ihan itse elokuvaa ja myös elokuvan filosofisempaa sisältöä koskien.

Kyseessähän on siis tylsä draama, jota en suosittele niille, joiden mielestä esim. Piin Elämä on täyttä p***aa ja elokuva ei ole katsomisen arvoinen, jos siinä ei vähintään yksi säiliöauto räjähdä (tässä muuten räjähtää myös yksi säiliöauto ja avaruusasemakin nähdään tuhoutumassa jonkinlaisena sinisenä tulipallona). Mutta jos vähääkään kiinnostaa monisäikeisempi ja "älykkäämpi" nykyelokuva, on Mr Nobody mielestäni pakko katsoa. Kyseessä on hieman kaikessa hiljaisuudessa Lars Von Trierin Melancholian tavoin ohitettu moderni klassikko.

Annan tälle edelleen 10/10 tähteä.

6/10

Luin tuossa taannoin ystäväni suosittelemana Max Brooksin World War Z (suom. Sukupolvi Z) kirjan, joka osoittautuikin erittäin mielenkiintoisella tavalla dokumentaarisessa muodossa kerrotuksi tarinaksi zombie-maailmanlopusta. Kirja on ehkä yksi parhaimmista ja todellisimmista kuvauksista siitä, millaista todellisuudessa tuollainen zombie-tuho olisi ja miten ihmiskunta siihen reagoisi. Ja juuri siitä syystä, että kirja olikin niin erityisen hyvä, nousivatkin hyvin ristiriitaiset tunteet pintaan kuullessani kirjasta olevan tekeillä elokuva. Paha aavistus alkoi hiipiä rintaan siinä vaiheessa, kun pääosan esittäjäksi nimettiin Brat Pitt ja ensimmäisen trailerin myötä sitten alkoi epätoivo kasvamaan: tästähän oli tulossa ihan perus zombie-leffa.

Matalien odotusten takia meidän piti oikeastaan jättää koko elokuva katsomatta (ainakin siis elokuvateatterissa), mutta kesäloman huumassa piti sitten käydä katsomassa kaikki edes etäisesti kiinnostavat elokuvat. Ja yllätys olikin positiivinen: World War Z on oikeastaan ihan kelpo leffa.

Ihan nyt kirjan tasoiseen syväluotaavaan analyysiin ei toki päästä, oikeastaan kirjaan yhteydet ovat perusasetelman jälkeen aika vähissä. Brat Pitt singahtelee sinne tänne etsien syytä ja parannusta zombie-flunssaan välillä vähän päättömän oloisesti, eikä juoni nyt olekkaan mikään varsinainen mestariteos.

Visuaalisesti World War Z on kuitenkin sieltä täältä näyttävää katsottavaa. Varsinkin eeppiset massakohtaukset mm. Israelissa ovat elokuvan parasta antia. Myös maskeerauspuolella on onnistumisia tullut ja zombiet ovatkin varsin uskottavan näköisiä. Oikeastaan isommin harmittaa ainoastaan tämä moderni villitys juoksevista zombiesta, joka saa suolet kourassa juoksevat elävät kuolleet näyttämään välillä vähän idiottimaiselta.

Vaikka loppua kohden elokuva muuttuukin vähän juustoiseksi, on WWZ kuitenkin katsomisen arvoinen kaikille zombie-elokuvien ystäville.

4/10 tähteä

Monsterit Oy (2001) sai tänä vuonna kuulemma jonkun mukaan kauan odottettua jatkoa. Minulle ei tosin ole ihan selvinnyt, kuka yli 5 vuotias on jatkoa odotellut. Ei nyt toki saa ymmärtää väärin, Monsterit Oy on oivallinen animaatioelokuva tietokoneanimaatioiden nousukaudelta, mutta historia on osoittanut, etteivät nämä jatko-osat yleensä ole kovinkaan odottamisen arvoisia.

Tarkalleen ottaenhan Monsterit Yliopisto ei ole jatko-osa, vaan preludi alkuperäiselle elokuvalle. Se kertoo jo aiemmasta osasta tuttujen hahmojen nuoruusajoista yliopistossa. Kuten arvatakkin saattaa, elokuvan juoni lepää paljolti 80-luvun highschool komedioiden klisheiden kierrättämisen varassa. Ongelmana tässä kierrätyksessä on tietenkin se, että kaikki jutut ovat kerrottu jo niin moneen kertaan näistä piireistä, että ne eivät jaksa naurattaa enää ketään.

Näyttelijäkaarti on pääosin sama kuin ensimmäisesäkin osassa. Billy Crystal, John Goodman ja Steve Buscemi vetävät roolinsa varsin identtisesti aiempaan osaan nähden.

Suurempien Disney sidosten myötä Pixarin elokuvissa on näkynyt selkeä kaava: kaikki aikuisille suunnatut viittaukset ja aikuisempi huumori on saanut mennä ja tilalle on jätetty pelkästään perheen pienimpiä (ja tietenkin perheenäitejä) miellyttävää 100% harmitonta viihdettä. Tämä on sinänsä sääli, koska Pixarin elokuvia katselisi kyllä visuaalisuutensa takia enemmänkin. Onneksi muut studiot ovat sentään ottaneet sen verran kovaa tahtia ennen niin paljon muita edellä mennyttä Pixaria kiinni, että graafista silmäkarkkia saa ilman, että pitää vuodattaa aivoverta maksimissaankin ala-asteelle suunnatun dialogin ja rautalangan vääntämisjuonen takia.

Ei siis suurempia yllätyksiä ole tarjolla niin yhtään tämän elokuvan kohdalla. Pixarilta on ilmeisesti myös unohtunut ajan myötä ajatusmaailma, joka perustui jokaisen leffan tuomiin täysin uusiin visuaalisiin tekniikoihin. Ainakaan omaan silmääni ei tule mitään uutta ja ihmeellistä graafista mullistusta koko elokuvan aikana.

Perushuttua lapsille, en suosittele aikuisista kuin perheenäideille.

Pacific Rim tarjoilee kauniissa paketissa jotenkin keskeneräisen oloisen ja tyhjäpäisen toimintaelokuvan. Se on nykystandardienkin mukaan varsinaista silmäkarkkia, mutta aivoille se ei tarjoa muuta kuin flatlineä.

6/10 tähteä

Marvelin elokuvien laadun laskettua The Avengers saagan ja siihen liittyvien oheiselokuvien (Hulk, Iron Man, Thor, Captain America) kuin lehmän häntä elokuva toisensa jälkeen olikin odotukset aika nollissa, vaikka kyseessä onkin ehdottomasti parhaimaan Marvel elokuvasarjaan liittyvä elokuva. X-Men elokuvat ovat alusta alkaen olleet parhaimmistoa Marvel filmatisoinneista eikä vähiten Hugh Jackmanin roolin Wolverinen hahmossa takia. Nyt Wolverine elokuvat ovat alkaneet elää omaa itsenäistä tarinaansa ensin X-Men Origins: Wolverine (2009) ja nyt sitten Wolverine 3D elokuvan muodossa.

Hugh Jackman on onnistunut alusta alkaen tuomaan käytännössä kuolemattoman Loganin/Wolverinen hahmon hyvin sarjakuvaa jäljittelevänä valkokankaalle ohjaajasta riippumatta. Ohjaajat ovatkin sarjan aikana vaihtuneet useaan otteeseen ja tällä kertaa vuorossa kynsiveikon heilumisia ohjaamassa onkin hieman ehkä erikoinen valinta toimintaelokuvalle. James Mangold tunnetaan ehkä parhaiten Johnny Cashin elämänkertaisesta elokuvasta Walk The Line (2005) sekä Angelina Jolielle oscarin tuoneesta mielisairaaladraamasta Girl, Interupted (1999). Tokihan mieheltä löytyy myös muutama toimintaleffa CV:stään, mutta sillä saralla maine ei ole päässyt kummemmin kertymään.

Hieman draaman oloisesti etenevä juoni vie Loganin takaisin Japaniin ja seuraa löyhästi Frank Millerin 1982 julkaisemaa sarjakuvien minisarjaa, joka tunnetaan Japani saagana. Koska tarina oli ennestään minulle tuttu, olikin hieno huomata, miten tarina oli päivitetty varsin hienosti nykypäivään. Ja vaikka Marvel filmatisoinnit ovatkin pääasiassa oleet täysin tyhjäpäisiä aivokuolematoimintaleffoja, Wolverinessa on myös ihan oikeaa juonta. Villi veikkaus tosin, että tämä johtuu aika pitkälti siitä, että kuten muidenkin X-Men elokuvien kohdalla, kyseessä on ihan oikeista sarjakuvalehtien adaptioista (joskin hyvin löyhistä sellaisista) eikä niinkään uudelleenkirjoiteutusta universumista ja uusista tarinoista.

Ninjoja. Niistä pitää aina antaa pisteitä. Miekat heiluvat ja vain heittotähtipilvet puuttuvat. Myös Yakuza on otettu tietenkin mukaan ja tatuoidut miehet kantavat totuttuun tapaan pienikokoisia sarjatuliaseita. Toimintaa siis ei ole unohdettu, mutta suurempi goremainen verenlennätys on sentään jätetty pois, ilmeisestikin matalamman ikärajan takia.

Wolverine tarjoaa parhaasta päästä olevaa Marvel-viihdettä. Yllätyksiä ei kuitenkaan ole kuvassa, elokuva on kaikin puolin varsin keskinkertainen.

7/10 tähteä

Ensimmäinen Itse Ilkimys elokuva meni meiltä vähän ohi muutama vuosi sitten. Osittain saattoi olla syynä eräänlainen kyllästyminenkin, muutama vuosi sitten kun animaatioiden sisällöllinen laatu tuntui rypevän pohjamudissa. Päädyimme kuitenkin katsomaan DVD-julkaisun jälkeen kyseisen animaation ja yllätyimme positiivisesti: animaatiossahan tuntui olevan runsaasti humoristista sisältöä, joka jaksoi naurattaa ihan koko elokuvan ajan.

Ensimmäinen teaser trailer (yllä) sitten Itse Ilkimys 2:sta saikin odotukset nousemaan korkealle. Jo ensimmäisessä osassa olivat nämä päähahmo Grun kätyrit varsin suuressa osassa vaikuttamassa elokuvan viihteellisyyteen ja tämä teaser tarjoilikin aimo annoksen juuri tätä kätyrihuumoria. Päädyinpähän rippailemaan tuon musiikin itselleni jopa puhelimeen soittoääneksi.

Kakkososassa ovatkin nämä kätyrit havaittavasti suuremmassa roolissa. Ja sehän on tietysti pelkästään hyvä asia. Juonen osalta Itse Ilkimys 2 ei tarjoile mitään kovinkaan kummoista, kakkososille tyypillisellä tavalla ykkösen asetelmia on käännetty vähän päälaelleen ja ykkösessä pahiksen hommissa puuhannut Gru joutuukin tällä kertaa alkuksi vähän vastentahtoisesti pelastamaan maailmaa pahisten kynsistä. Ei siis suuria yllätyksiä eikä elämää suurempia juonenkäänteitä, mutta hei, tämähän on kuitenkin pääasiassa lastenanimaatio.

Vauhtia ja toimintaa Itse Ilkimys 2:ssa riittää. Jopa toimintaleffoille tyypillisellä tavalla toteutettu lopputaistelukin hyvän ja pahan väliltä löytyy, joskin Itse Ilkimys 2 tekee sen paljon paremmin kuin Man of Steel: siinä missä Teräsmies mätki tunnin pahista, Itse Ilkimyksesä keskitytään vain olennaiseen ja loppumäiske kestää hyvin sopivat 5 minuuttia.

En suosittelisi ehkä menemään katsomaan tätä, mikäli ei ensimmäinen osa ole tuttu. Juonessa tuntuu olevan niin paljon sidonnaisuuksia ja selittämättömyyksiä viitaten ensimmäiseen osaan, että elokuva voi jäädä vähän vajaaksi. Mutta jos ensimmäinen osa on nähty ja kätyrit olivat silloin jo hauskoja, tarjoilee Itse Ilkimys 2 hyvin hauskan reilun puolentoista tunnin paketin huumoria.

Itse Ilkimys 2 @ IMDB

Ohjaaja Gore Verbinski ja tuottaja Jerry Bruckheimer palaavat The Lone Rangerin myötä seikkailuelokuvien pariin. Kyseessä onkin aiemmin varsin onnistuneita elokuva tehtaillut kaksikko, aiemmin kun samoissa käsissä on syntynyt Disney-tuotantosarja Pirates of the Caribbean. Ja Disney-tuotannosta on myöskin kyse tälläkin kertaa ja sehän tietää tietysti sitä, että elokuva on suunnattu myös vähän nuoremmallekin yleisölle.

Bruckheimer tunnetaan yhtenä Hollywoodin nimekkäimpänä tuottajana ja tietynlainen täydellisyys paistaakin miehen tuotannoista vuosien kokemuksen selvästi sanellessa, miten asiat tulisivat tehdä. Lopputuloksessa se näkyykin sitten myös The Lone Rangerissa: elokuva on kaikin puolin viimeistelty ja vaikka leffa tihkuukin toimintaa alusta loppuun asti, se ei sorru silti tuomaan pelkkää efektimäiskettä pääosaan.

Jokainen varmasti tietää, että The Lone Rangerissa toisessa pääosassa on itse Johnny Depp. Ja kunten arvata saattaakin, miehen hahmo on yksiselitteisesti elokuvan parasta antia. Tonton sekavanvakavan intiaanihahmon koominen olemus ja käytös saavat aikaan naurun pyrskähdyksiä teatterissa elokuvan alusta loppuun. Varsinaiseen pääosaan The Lone Rangerina on valittu hieman nimettömämpi Armie Hammer, jonka suoritus on suhteellisen tasapaksua perusnäyttelemistä. Myös Tim Burtonin vaimo, Helena Bonham Carter nähdään elokuvassa porttolaa pyörittävänä yksijalkaisena madamena.

The Lone Rangerin juoni on suhteellisen perushuttua: on hopean lumoissa olevia rikollisia, ratsastavia texas rangereita ja kieroilevia rautatiepohattoja. Tarinaa kerrotaan nopealla temmolla eteenpäin eikä kuudestilaukeavista juurikaan pääse edes sarjatulimaisen ampumisen yhteydessä panokset loppumaan. The Lone Ranger tarjoileekin kieli poskessa "aivot narikkaan"-viihdettä puhtoisessa ja lapsiystävällisessä paketissa. Tällaiselle harmittoman hauskalle elokuvalle voi antaa ihan hyvällä omalla tunnolla kahdeksan tähteä.

8/10

The Lone Ranger @ IMDB

Teräsmiehen täytyy olla yksi tylsimmistä supersankareista. Hahmo itsessään jo on puhtoinen kuin ensilumi desinfiointiainetehtaalla ja osittain tästä syystä olenkin tuntenut tietynlaista inhotusta ja etäisyyttä Clark Kentin alteregoa kohtaan. Myös Clark Kent on ärsyttävän stereotyyppinen: silmälasipäinen ja sosiaalisesti vaivaantunut nurkkatoimittaja ei oikein ole mieleeni. Inhotustani Teräsmiestä kohtaan on myös lisännyt suuresti ehkäpä yksi ankeimmista vedoista sarjakuviin pohjautuvissa filmatisoinneissa: teinidraaman muotoon muutettu Smallville.

No nillitykset sikseen, odotin tätä elokuvaa aika lailla, paperilla kun filmi näyttää kohtuullisen potentiaaliselta. Kiistämättä yksi tämän hetken mielenkiintoisimmista elokuvantekijöistä, Christopher Nolan, on lyönyt taas hynttyyt yhteen vakiokirjoittajansa, David S. Goyerin kanssa, ja lopputuloksena oli käsikirjoitus Man of Steelille. Nolania ei kuitenkaan nähdä tällä kertaa ohjaajan pallilla, vaan elokuvaa ohjaamaan on valittu jo aiemminkin runsaasti sarjakuvafilmatisointien parissa työskennellyt (300, The Watchmen) Zack Snyder. Myönnän kyllä avoimesti, että Snyder on jättänyt minuun aikamoisen vaikutuksen: harvoin ohjaaja uskaltaa lähteä vastoin kaikkien vastustusta tekemään Watchmenin kaltaisesta klassikosta elokuvaa ja onnistuu siinä yhtä loistavasti. Parhaiten mieheltä kuitenkin muistuu mieleen unenhuuruinen babe-mäiskeleffa Sucker Punch, joka vaikutti eteerisellä luonteellaa minuun vahvasti.

Olin jo aiemmin kuullut ihan ensikäden kommentteina, että elokuva on vähintään huono. Ja nämä kommentithan saivat minut kiinnostumaan vielä enemmän. Eilen sitten tutustuin hieman tarkemmin elokuvan internetissä saamaan kritiikkiin ja kaava oli aika selvä: leffa sai hyviä tai kohtalaisia arvioilta kaikilta muilta, paitsi niiltä, joiden ensimmäinen argumentti oli "Tämä ei ole Teräsmies, jonka me tunnemme". No KYLLÄ! Jos jotain parannusta Teräsmies-juttuihin kaivataan, on se teräsmies itse.

Lähes 2,5 tuntinen elokuva koostuu oikeastaan tarkemmin kahdesta osasta, alkupuolen teräsmiehen kasvutarinaa käsittelevästä draamasta ja loppupuolen "aivot narikkaan"-henkisestä mäiskeestä. Minusta nämä pitäisikin ehkä arvostella siitä syystä ihan erikseen.

Alkupuolisko tuo hyvin selkeästi esiin sen tosiasian, että elokuvan ovat käsikirjoittaneet Chris Nolan Ja David S. Goyer. Draama on normaalista supersankarielokuvasta huomattavasti paremmuudessaan poikkeavaa ja hahmot ovat varsin uskottavia. Varsinkin tähtiä vilisevä miesnäyttelijäkaarti loistaa täydellisten näyttelijävalintojen kautta huomattavan onnistuneena. Yksi parhaimmista valinnoista on ehdottomasti valitettavan vähän valkokankaalla viime aikoina näkynyt Kevin Costner, joka vetää varsin itselleen tyypillisen roolin Jonathan Kentin hahmossa. Myös Russell Crowe on ollut varsin osunut valinta Jor-Elin hahmoon. Michael Shannonista voidaan olla montaa mieltä ja vaikka itse en miehen suurimpia faneja olekaan, ei mies tässä elokuvassa ollut kuin paikka paikoin ärsyttävä.

Teräsmies esitetään synkempänä hahmona kuin koskaan aikaisemmin on nähty. Synkänpuhuva nuori mies taisteleekin omaa itseään vastaan pitääkseen voimansa piilossa. Aina se ei kuitenkaan ole niin helppoa. Välillä hyvä luonto voittaa ja pelastellaan ihmisiä varmalta kuolemalta, välillä taas vihaspäissään lävistellään rekka-autoja sähkötolpilla. Ei ole helppoa olla niin sairaan kova jätkä.

Ja siinä, missä alkupuolisko tarjoaa vähän keskivertoa tämän genren elokuvaa parempaa draamaa, loppupuolisko sitten latistuukin keskinkertaisuuksien joukkoon. Totuttuun tapaan maailmanloppu uhkaa ja viitta hulmuten Teräsmies viipottaa pahiksia kuonoon mättämään. Ja totuttuun tapaan tahtoo vihollinen olla ylivoimaisen oloinen. Turhan pitkäksi venytetty lopputaistelu alkaa haukotuttamaan ja latistaa elokuvan alkupuoliskon tarjoileman tunnelman. Miksi näin?

Efektimäiskeen määrä kulkee yleensä käsikädessä myös sen muun visuaalisen kaunistelun kanssa ja silmäkarkkiahan Man of Steel tarjoileen runsaissa määrin. Alun Kryptonia ja sen paikallista tekniikkaa ja kulttuuria kuvastavat visuaaliset herkut ovat varsin paljon sitä kuuluisaa ihmetyksen tunnetta herättävää kamaa ja onkin siksi sääli, että lopussa tämä niin varsin sivistynyt ja teknologisesti kehittynyt sivilisaatio päättää alkaa tapella nyrkein.

Kokonaisuutena Man of Steel yrittää ehkä vähän liikaa olla kaikkea. Samanlaisia tuntemuksia aiheutti omalla vuorollaan Nolanin edellinen The Dark Knight Rises, joka sitten ei loppujen lopuksi yltänyt ihan edeltäjänstä asteelle. Liian dramaattinen tyylin muutos kesken elokuvaa saa paketista jotenkin vähän liian rikkonaisen ja vähän vaikuttaisikin siltä, että Man of Steel ei tule miellyttämään kokonaisuutena oikein mitään yleisöä. Tähtien antaminen siksi Man of Steelille onkin niin vaikeaa alkupuoliskon ollessa kahdeksan tai jopa yhdeksän tähden arvoista, loppupuoliskon taas vajotessa ironmanilaiseksi parin tähden oksennukseksi. Lopputuloksena päädyin kuitenkin antamaan Man of Steelille 7 tähteä, sen ollessa kuitenkin parempi kuin suurin osa ehkä rajuiten yleisöä aliarvioivassa genressä tehdyistä leffoista.

Man of Steel @ IMDB

Baz Luhrmann se ei vaan pelkää haasteita. Moni muu ohjaaja olisi kauhuissaan tarttua suuriin kirjallisuuden klassikoihin epäonnistumisen tarkoittaessa varsin suurta negatiivista huomiota ja ei toivottua mainetta. Onnistuessaan kuitenkin parhaimmillaan kirjaklassikosta voi syntyä elokuvaklassikko ja ohjaajan nimi kirjoitetaan ikuisen kunnian kera elokuvataivaan tähtiin. Niinhän?

Luhrmann muistetaan ehkä parhaiten jo aiemmasta tarttumisestaan yhteen kirjallisuuden/näyttämötaiteen suurimmista klassikoista hänen 1996 vuoden nykypäivään varsin poikkeuksellisen näyttävällä tavalla siirretystä Romeo ja Julia tarinastaan elokuvassa Romeo + Juliet. Myös pariisilaiskabareen, Moulin Rougen, historiaa ja fiktiota sekoittelevan musikaalin muistavat varmasti suurin osa katsojista.

Tällä kertaa Luhrmann tarttuu yhteen suurimmista amerikkalaisista klassikoista, kun hän tuo valkokankaalle neljännen version F. Scott Fizgeraldin The Great Gatsbystä (suom. Kultahattu). Kyseesähän on yksi näistä "The Great American Novel"-statuksen saavuttaneista kirjoista ja sitä on useidenkin tahojen suunnalta tituleerattu yhdeksi maailman parhaista kirjoista. Rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, etten ole kirjaa itse lukenut.

No mitä sitten odottaa etukäteen, kun menee katsomaan Baz Luhrmannin elokuvaa? Tähän mennessä Luhrmannin elokuvat ovat tarjonneet nopeatempoisella otteella näyttävästi visuaalista katsottavaa kaikin puolin viimeistellyssä kuoressa. Ja niin tälläkin kertaa. The Great Gatsby edustaa varsinkin ulkokuorensa puolesta äärimmäisen näyttävällä tavalla loppuun vietyä visuaalista ilmettä. Musiikillisella linjalla on pyritty tasapainoilemaan nykyaikaisen musiikin sekä jazz-ajan soundien välillä, pääosin soundtrack koostuu kuitenkin orginaalista musiikista.

Visuaalisesta puolesta parhaiten esiin nousevat ajan mukaisesti lavastus ja tietenkin se 20-luvun puvustus. Vaikka ajan mukaisesti tyyli on ollut hyvin tarkkaa, on silti molemmilla saroilla päätetty revitellä mm. värien käytössä näyttävästi ja elokuva onkin todella kaunista katsottavaa. Kaunista on myös katsella välillä todella näyttävää kameratyöskentelyä, joka saa taltioitua varsinkin vauhdikkaiden juhlakohtausten tunnelman todella loistavasti.

Ja koska visuaaliset puitteet on kohdallaan, on elokuvan tunnelmaan helppo uppoutua. Tunnelma muuttuu elokuvan rytmin mukana, joka liittyy ilmeisesti jollain lailla (täysin mutuiltuna) kirjan luvuttamiseen/jaksoittamiseen. Tarina koostuu useasta osakokoaisuudesta, joista jokaisen yleinen tunnelma on hyvin harkittua.

Näyttelijäkaarti on kohtuullisen nimekästä, itse Gatsbyn roolissa nähdään kuitenkin elokuvan kirkkain tähti: Leonardo DiCaprio. Leosta onkin kasvanut pikkuhiljaa yksi itseäni eniten kiinostava näyttelijä, mies on tuntunut onnistuvan niin roolissa kuin roolissa, olipa sitten kyse historian siipiä havisuttaneista merkkihenkilöistä tai vaikkapa vammaisista lapsista. Mies tuntuu olevan aina tae käsittämättömän taitavasta näyttelemisestä. Elokuvan kertojan roolissa ja varsinaisessa pääosassa esiintyvä Tobey Maguire ei tunnu jotenkin pääsevän vuosienkaan jälkeen irti Hämähäkkimiehen roolihahmosta, mutta tämä hahmo tuntuu toimivan myös tässä elokuvassa vähintäänkin kohtuullisesti. Muutenkin näyttelijäpuolella mitään alisuoriitumista ei esiinny ja elokuva onkin sillä saralla varsin hyvää keskitasoa.

Baz Luhrmann teki siis sen taas. Vaarallisen suosittuun kirjaan tarttuminen palkitsi ja käsissä on taas onnistunut elokuva. On upeaa huomata, että visuaalisesti näyttävää elokuvaa on myös mahdollista tehdä muussakin genressä kuin ainoastaan toimintaelokuvien saralla. Valitettavasti tämäkin tahtoo olla vähän helmiä sioille -tyyppinen juttu. Visuaalisuutta kaipaava ydinkohdeyleisö kun valitettavasti tuntuu löytyvän pääasiallisesti sieltä toimintapuolelta. 2000-luvun uudet ohjaajat tekevät kuitenkin kaikkensa muuttaakseen tämänkin asian ja mm. Luhrmannin ja Aronofskyn johdolla mennäänkin toivottavasti kohti monipuolisempaa visuaalisen elokuvan kirjoa.

8/10 tähteä

The Great Gatsby @ IMDB

Vähän aikaa on tullut taas pidettyä hiljaiseloa leffa-arvostelujen kirjoittamisen suhteen. Syynä tähän on ollut oikeastaan viikonloppukiireet, jotka ovat estäneet säännöllisen elokuvissa käymisen sekä myös viimeaikainen keskittyminen lähinnä tv-sarjojen katsomiseen. Kyllä, 7 tuotantokautta Dexteriä ja 5 Breaking Badia voivat vähän syödä aikaa elokuvien katsomiselta. Nyt alkavat tosin jaksot käymään vähiin ja Stockmannin Hullut Päivät tarjosivat taas otollisen tilaisuuden hakea kasa leffalippuja, joten luvassa onkin näillä näkymin ainakin 15 leffateatterivisiittiä seuraavan puolen vuoden ajalle.

Eilen kävimme pitkästä aikaa nauttimassa aimo annoksen ihan oikeaa science fiction elokuvaa. Itselleni scifi on lajityyppinä kaikista rakkain, mutta juuri tästä syystä olenkin ehkä scifiä kohtaan kaikista kriittisin. Valittu elokuva kuitenkin antoi trailerin perusteella paljon odotettavaa ja lähdinkin suhteellisen avoimin mielin Oblivionia katsomaan.

Scifielokuva on viimeaikoina ollut selvästi nousussa ja niiden aihepiireissä ja teemoissa on myös menty positiivisempaan suuntaan lähes vuosikymmenen kestäneen scifi-kauhu yhdistelmän dominoimisen jälkeen. Ja tulossa onkin varsin paljon näyttävääkin scifiä (mm. seuraava Riddick elokuva, Star Trek Into the Darkness ja monta muuta) ja odottetavissa onkin, että scifin ystäville on tulossa varsinaiset kulta-ajat ainakin hetkellisesti. Toivottavasti tämä myös heijastuu kirjallisuuden puolelle ja lähinnä kirjakauppojen valikoimaan. Tällä hetkellä kun kirjakauppojen outo ristisiitosvaliokomahylly, fantasia-scifi, tahtoo sisältää lähinnä vampyyriaiheisia teiniromantiikkakirjoja.

Tom Cruise nähdään Oblivionin päätähtenä Jack Harperin roolissa (joka vähän erehdyttävän paljon kuulostaa toiselta Cruisen tähdittämän elokuvan, Jack Reacherin, kanssa saman nimiseltä hahmolta. Näyttääkö Cruise sitten niin paljon Jackilta?) luotaimia korjaavana teknikkona vieraan sivilisaation kanssa käydyn sodan jälkeisellä maapallolla. Ihmiskunta pisti koko arsenaalinsa likoon tässä sodassa ja lopputuloksena oli radioaktiivisen saasteen tuhoama maailma. Ihmiskunta päätti ottaa siis kosmisia hyppyjä tekevät jalat allensa ja loikata kehdostaan avaruuden pimeyteen ja etsiä uutta kotia Titanista. Jäljelle jäivät vain teknikkoparit, jotka edesauttavat suuria harverstereita keräämään energiaa merivedestä.

Alkutarina on varsin eeppinen, mutta valitettavasti ehkä vähän liikaa scifiä lukeneena sieltä spottaa jo suoraan tarinan juonen jujun rivien välistä. "Yllättävä käänne" ei tulekkaan varmasti kaikki Oblivionin trailerit nähneelle missään määrin yllätyksenä. Juoni on muutenkin Oblivionissa harvinaisen lineaarinen ja muistuttaa lähinnä huonosti kirjoitettua tietokonepeliä.

Mutta mikäpä minä olen valittamaan? Jos haluan vaikeita juonenkoukeroita ja syvällisiä hahmoluotauksia, otan sitten käsiini mielummin kirjan. Scifi-elokuvissa olennaista on se kunnon teknoporno ja sitähän tarjoillaan varsin hyvällä maulla Oblivionissa alusta loppuun. Tarinan sijoittuessa vain reilun kuudenkymmenen vuoden päähän, tekniikka on vielä varsin inhimillistä, mutta kunnon ihmetyksen tuntua varsinkin rakenteiden skaalan ja innovatiivisuuden kanssa saa jokainen tieteishaaveilija tämän elokuvan kohdalla ämpäritolkulla. Ompahan loppukohtauksen fiiliksetkin himan ottaneet jotain tunnelmaa oikein Avaruusseikkailu 2001:stä. Toimintaa Oblivionissa on, joskin vähän yllättäen se ei ole edes lähelläkään pääosaa elokuvan kerronnassa.

 Oblivionin ohjannut Joseph Kosinski on muuten tullut tunnetuksi jo esikoisohjauksestaan Tron: Legacyn osalta. Oblivion perustuu ohjaajan omaan, vielä toistaiseksi julkaisemattomaan, sarjakuvaan. Toivottavasti sarjakuva saadaan jonain päivänä ulos ja se syventää tarinaa hieman lisää.

Oblivion tarjoilee suoraviivaista ja rehellistä scifiä ilman kauhuelemettejä. Siltä osin siis kyseessä on varsinainen herkkupala niille, joita on alkanut kovasti ahdistamaan scifin pakkonaittaminen kujajuoksukauhun kanssa.  Tällaista saisi tulla lisääkin runsaissa määrin.



7/10 tähteä.

Oblivion @ IMDB

Sittemmin rakkaus Tarantinon tuotoksiin on vain jatkunut entistä kiihkeämpänä. Varsinaisten Tarantinon omien elokuvien lisäksi fanitus on kohdistunut myös kovasti miehen käsikirjoittamia elokuvia kohtaan. Loppuun kulutetut VHS-nauhat ovat minulle annostelleet mm. True Romancea ja Natural Born Killersiä kerta toisensa jälkeen ja Pulp Fictionin lausahduksia on nuorempana lähes opeteltu ulkoa. Ja tämän kaiken kerron vain tietysti siksi, että saatte hieman perspektiiviä siihen, kuinka jäävi olen arvostelemaan missään määrin Tarantinon elokuvia.

Tarantino on selkeästi päättänyt tehdä ainakin yhden elokuvan jokaisesta kliseisimmästä toimintaelokuvien lajityypistä. Tähän mennessä on kertynyt perus Pulp-toimintaa (Pulp Fiction), Heist-elokuva (Reservoir Dogs), sotaleffa (Inglorious Basterds) ja nyt sitten länkkäri. Hyvistä länkkäreistä, ja länkkäreistä yleensäkkin, onkin ollut pulaa, viime vuosilta kun mieleen ei ole jäänyt muita lajityypin elokuvia sitten Armottoman (1992) kuin ainoastaan Kova Kuin Kivi (True Grit, 2010). Niinpä kun kuulin, että vieläpä ehkäpä suurimman suosikkiohjaajani luotsaama lännenelokuva oli tuloillaan, olin vähintäänkin innoissani. Vaikka en niin suuri länkkärielokuvafani olekaan, niin pidän suuressa arvossa spaghettiwesternin suurta miestä, Sergio Leonea ja eipä ollutkaan suuri yllätys, että Tarantino olikin ottanut selkeäksi lähtökohdaksi tällä kertaa tehdä kunnianosoituksen myös tälle lännenelokuvien ehkä tunnistettavimmalle lajityypille. Sehän näkyy jo ilmeisenä heti alkuteksteissäkin: Luis Bacalovin säveltämä ja esittämä tunnari on lainattu samasta elokuvasta, mistä myös Djangon nimi on lainattu. Myös sitä suurinta spaghettiwestern-säveltäjää kuullaan Django Unchainedissa, Ennio Morriconen sävellyksiä kun tupsahtelee vastaan tämän tästä elokuvan aikana.

Parastahan Tarantinon elokuvissa ovat aina todella taitavasti kirjoitetut hahmot ja dialogit. Django Unchained ei ole poikkeus tästä kaavasta millään lailla ja vaikka itse päähenkilö onkin Clint Eastwood-hattunsa alla varsin vaitonaninen sankari suurimman osan ajasta, hoitavat häntä ympäröivät hahmot monipuolisen dialogin varsin viihdyttävällä tavalla. Hyvin kirjoitetut ja persoonalliset hahmot saavatkin keskenään aikaseksi varsin vauhdikkaasti eteneviä keskusteluja. Keskustelua kun vielä lisäksi on hoitamassa varsin taidokas näyttelijäkaarti, niin kukapa siitä ei nyt ei voisi olla tykkäämättä. Christoph Waltz ja Leonardo DiCaprio vetävät roolinsa varsin näyttävästi alusta loppuun ja ehkäpä iäkkäintä roolisuoritustaan tekevä Tarantinon vakionäyttelijä Samuel L. Jackson toimii varsin loistavasti. Tässäkin, kuten aiemmissakin Tarantinon elokuvissa onkin selkeästi nähtävissä roolien kirjoittaminen suoraan tietyille näyttelijöille ja se onkin lähtökohtaisesti mielestäni paras tapata näin vahvoja persoonia kirjoitettaessa.

Tarantinon elokuvissa on myös AINA gorea tai ainakin veren lennättämistä tavallista enemmän. Tarantino ei kuitenkaan ole mikään varsinainen gorella mässäilijä kauhufilmeihin verrattaessa ja tietynlainen hyvä maku onkin aina säilynyt miehen omissa ohjauksissa (tuotantopuolelta ei voikaan sitten enää sanoa samaa, kun katsoo esim. Hostellia). Tässäkin elokuvassa on varsin raakaa väkivaltaa, mutta sen esittäminen on toteutettu harvinaisen taidokkaasti: vaikka väkivaltaa on ja sitä kuvataankin, mitään varsinaista verenlennätyksen ulkopuolelle menevää gorea ei näytetä ihan oikeasti. Tästä tuleekin mieleeni vahvasti ajat ennen nykyistä "kaikki pitää näyttää"-kulttuuria väkivallan osalta. Asia voidaan tehdä hyvin selväksi, vaikka ihan jokaista yksityiskohtaa ei aina näytettäisikään. Tästä elokuva saakin täydet 10 pistettä.

Vaikka Django Unchained onkin Kill Bill-elokuvien tapaan raivokkaasti plagioiva kunnianosoitus tietylle genrelle, se onnistuu elokuvana paremmin kuin Kill Bill:it koskaan. Tarina on mukaansatempaava ja vaikka Django Unchained onkin lähes kolme tuntia pitkä, ei se missään vaiheessa tarjoile katsojalleen tylsää hetkeä. Moni huonompi puolitoistatuntinen elokuva on tuntunut paljon pidemmältä kuin Django Unchained.

9/10 tähteä.

Django Unchained @ IMDB

Leo Tolstoin kirjaklassikosta odottaisi tehtävän giljoonalla dollarilla varsin eeppinen suurteos, jossa lavasteiksi rakennettaisiin kokonaisia kaupunkeja, palkattaisiin statisteiksi tuhansia ihmisiä ja kaikki olisi suurta ja ihmeellistä. Eikö? Ei.

Anna Karenina on normaalista eeppisestä kerronnasta hyvin erikoisella tavalla poikkeava pirteä tuulahdus. Ihan aina (eikä edes niin usein) historiallistakaan elokuvaa ei ole tarve tehdä ultrarealistisella todellisuuden kuvauksella, kuten Lars Von Trierin Dogville ja Manderlay hyvin todistivat. Anna Karenina toistelee vähän samanlaista teatterilavastustyylistä esitystapaa, vieden sen tosin Von Trieriin nähden täysin päinvastaiseen suuntaan. Siinä missä Von Trier luotti minimalistiseen lavastukseen lattiaan maalattuine rakennusten ääriviivoineen ja "vähemmän on enemmän"-ajatteluun, Anna Karenina taas esittelee puitteet varsin revittelevinä teatterilavasteina. Elokuvan päätapahtumat ovatkin sijoitettu rajusti kohtausten välillä muunneltuun samaan lavasteeseen, jonka perustana on 1800-luvun teatteri.

Mistään varsinaisesta teatteriversiosta ei kuitenkaan ole kyse ja lavasteiden teatterimainen käyttökin tuntuu välillä unohtuvan, kun elokuva harhailee realismin puolelle. Loppua kohden teatterimaisuus kuitenkin palaa taas takaisin. Tuntuu kuitenkin vähän oudolta tuon elokuvan niin vahva erilaisuus kun vertaa alku- ja loppuosioita elokuvan keskivaiheeseen. Onko tämä sitten hyvä vai huono asia? En osaa päättää.

En ole alkuperäistä teosta lukenut ja suunnitelmissakin on korkeintaan Qwirk Booksin steampunk mashup-version, Android Kareninan, lukeminen. Sen verran kuitenkin Tolstoista tiedän, että kirjailijalla oli tapana kirjoittaa hyvin suuressa skaalassa ja mm. henkilöhahmoja teoksissa on satapäin. Se tulee esille myös elokuvassa: ensimmäisen puolen tunnin aikana esitellään varsin suuri joukko erilaisia hahmoja ja onkin vähän haasteellista koittaa pitää kiinni siitä, kuka tai mikä olisi sellainen hahmo, johon pitäisi keskittyä suuremmin ja mitkä hahmoista ovat pelkkää taustahälinää. Pikkuhiljaa keskeiset hahmot nousevat kuitenkin esiin ja elokuvan katsominen alkaa helpottua huomattavasti.

Elokuva vilisee joukoittain tuttuja naamoja niin elokuvien kuin tv-sarjojenkin puolelta. Nimirooliin valittu Keira Knightley vähän kauhistutti etukäteen, kyseinen näyttelijä kun on yleisesti ottaen ollut vähintäänkin ärsyttävä. Knightley vetää Annan roolin kuitenkin varsin vakuuttavasti läpi ja varsin näyttävä on myös Jude Law'n roolisuoritus Annan vaikeasta mielestä kärsivänä aviomiehenä. Muutenkin näytteleminen on selkeästi ollut ohjaajalle varsin tärkeässä osassa ja roolisuoritukset ovat varsin onnistuneita läpi elokuvan.

Vähän toisella lailla tehty klassikkoteos oli tuplaleffasunnuntaimme parempi valinta. Anna Karenina sopii myös muillekkin, kuin romantiikan nälkäisille akkalaumoille, joita teatteri oli täynnä sunnuntaina.

8/10 tähteä.

Anna Karenina @ IMDB

Tim Burton on ollut jo pidemmän aikaa yksi suurimmista suosikkiohjaajistani ja siksipä kuumeisesti odottelinkin, mitä tällä synkkien satujen mestarilla olisikin tällä kertaa tarjolla. Tokihan olen alkuperäisen Frankenweenie-lyhytelokuvan, jonka takia Burtonille aikoinaan näytettiin ovea Disneyltä, nähnyt, mutta jo pelkästään uusi esitystapa stop motion-animaationa antoi paljon odotettavaa. Odotus meinasikin saada paniikin oloisia piirteitä, kun Frankenweenietä ei meinannut ilmestyä Finnkinon tulevan ohjelmiston joukkoon, vaikka ensi-iltapäiväkin tuli ja meni Yhdysvalloissa. Tennispalatsin seinällä pitkään ollut juliste lupasi kuitenkin elokuvaa tulevaksi, joten ihan Dreddin kaltaisesta vihan sekaisesta hysteriasta ei ollut tällä kertaa kysymys.

Kuten nimikin antaa ymmärtää, kyseessä on siis eräänlainen versiointi Frankenstein-teemasta. Victor Frankenstein on nuori, yksin talon ullakolla pieniä projektejaan puuhasteleva, hieman erakoitunut poika. Victorin ainoa ystävä on perheen koira, Sparky, joka sitten epäonnekseen jääkin auton alle. Murheen murtama Victor ei jää kuitenkaan toimettomaksi, vaan päättää herättää hurtan takaisin eloon koulunsa uuden tiedeopettajan innoittamana. Ja kun tieto henkiinherätetystä koirasta leviää muille koulun oppilaille, on luvassa tietenkin paljon harmia ja sekavaa sähellystä.

Juonihan ei anna oikeastaan mitään kummallista uutta, jos on tuon alkuperäisen version nähnyt. Tai edes jonkun muun parodisoinnin Frankensteinistä. Varsin perusluonteinen tarina on kuitenkin eheä, mutta valitettavasti se on kovin ennalta arvattava ja siksi jopa hieman tylsähkö. Se onkin sinänsä sääli, Burtonin elokuvat kun ovat yleensä tarjoilleet varsin hienoja ja jopa yllättäviä tarinoita. Tällä kertaa on kuitekin luvassa suhteellisen perus Disney-pullaa.

Mustanpuhuva animaatio on näyttävää katsottavaa. Omaa arvostustani lisää vielä toteutus stop motionina, joka vaatii aivan toisenlaista omistautumista tekijöitään kuin esimerkiksi perus tietokoneanimaatio vaatiin. 3D formaattia käytetään varsin onnistuneesti tehokeinona siellä täällä elokuvassa mm. hurjien perspektiivien sekä ruudusta kohti tulevien eläimien muodossa. Näin mielestäni 3D:tä pitäisikin käyttää, viime aikoina kun on tuntunut siltä, että 3D:n alkuhuuman jälkeen sen käyttäminen muuten kuin pakollisena lisänä on täysin unohdettu.

Ääninäyttely on hyvää keskitasoa läpi elokuvan, mitään varsin ilmiömäistä ei kuitenkaan Frankenweenien näyttelijöiden suorituksista nouse esiin. Näyttelijäkaarti ei ole ihan Hollywoodin a-listaa, mikä onkin positiivinen ylätys. Pääosin ääninäyttelijöinä kuullaankin Burtonin elokuvista jo ennestään tuttuja, vähän nimettömämpiä, mutta varsin osaavia, tähtiä. Eli ei: Johnny Depp ei löydy tällä kerralla elokuvan lopputeksteistä. Viiden elokuvan mittainen putki herrojen yhteistyöstä katkesi tällä kertaa kuolleeseen koiraan.

Parasta antia itselleni Frankenweeniessä on kuitenkin runsaat media-, ilmiö- ja elokuvaviittaukset. Välillä selvästi parodisoiden, välillä taas kunniaa osoittaen oman osansa saavat niin Hello Kitty, Omen-elokuva kuin itse Vincent Pricekin, ja näiden viittauksien bongailu saakin varmasti monet katsomaan Frankenweenien toiseenkin kertaan.

Vaikka Frankenweenie viihdyttävä animaatio, Tim Burtonilta on silti lupa odottaa enemmän. Frankenweenie on niin keskinkertainen, ettei se jätä katsojaan oikein minkäänlaista mielikuvaa. Jotenkin tuntuu, että yrittäminen ei ole ollut tarpeeksi kovaa ja Frankenweenie on jäänyt siitä syystä vähän vajaaksi.

6/10 tähteä.

Frankenweenie @ IMDB

Heti starttiinsa varoituksen sana: nämä trailerit ovat ehdottomasti K18 kamaa, kyllä kovasti ihmetyttää, jos tämä leffa saa jonkin muun luokituksen suomessa.

Jostain syystä itseltäni on mennyt ihan kokonaan ohi yhden suurimmista kauhuklassikoista tehtävän remaken olemassaolo. Tokihan näitä klassikkojen uusintaversioita satelee nykyään kuin sieniä sateella, viimeisimpänä vastaan on tullut tuon aikaansa runsaasti edellä olleen ja omana aikanaan varsin ainutlaatuisen Texas Chainsaw Massagren järjestyksessään jo toinen reboot, jonka traileri pyörii tällä hetkellä Finnkinolla. Trailerin peruseella Texas Chainsaw 3D ei saa kyllä minua kantamaan rahojani elokuvateatteriin, sen verran peruslaatuisesta rivi-rebootista tuntuu olevan kyse.

Evil Deadhan on varsin legendaarinen Sam Raimin ohjaama/tuottama/käsikirjoittama kauhukomedioiden sarja, jonka historia venyy aina 70-luvun puolelle. Omakustanteena toteutettu ensimmäinen osa ei saanutkaan heti lähtöönsä maailman huomiota ja Raimi tulikin tunnetuksi kunnolla vasta toisen osan (joka on käytännössä ensimmäisen osan remake eikä niinkään jatko-osa) myötä. Evil Dead 2 edustikin varsin poikkeuksellista todella mustaa huumoria ensimmäisen osan yrittäessä olla hieman vakavampi kauhuelokuva. ED2 ei kuitenkaan huumorin myötä tehnyt kompromisseja kauhun osalta: varsin psykoottisen oloinen musta huumori oli höystettynä aimo annoksella niin pelottelua kuin puhdasveristä splatteriakin.

Trailerien perusteella 2013 versio on yhdistelmä näiden kahden alkuperäisen elokuvan käsikirjoituksista ja molemmista elokuvista onkin selkeästi tuotu tapahtumia hyvin suoraan (jopa myös visuaalisessa mielessä) uuteen versioon. Mm. miespäähahmo näyttäisi tälläkin kertaa näyttävän omalle kädelleen moottorisahaa ja ensimmäisen osan varsin loistava demonin kellariin sulkeminen on näytetty tuodun samaisia vuorosanoja myöten myös uudelleen lämmittelyyn.

Trailerit antavat kuvan poikkeuksellisen väkivaltaisesta ja raa-asta elokuvasta, sen sijaan huumorista ei näytä olevan jäljellä juuri mitään. En tiedä oikein, miten siihen pitäisi suhtautua. Nykyään tuntuu, että kauhua ei osata tehdä enää muuten, kuin ultraällön splatterin kautta ja varsinainen pelottelu jääkin paljon vähäisemmäksi. Huumorin puute tuntuu jotenkin vievän sielua Evil Deadista eikä uusinnan miespääosassa heiluva perusjäpittäjä oikein lämmitä, kun muistelee Bruce Campbellin järjettömän revittelevää ja ilmeikästä suoritusta sarjan päähenkilönä.

Toiveita hyvästä kauhukokemuksesta kuitenkin on. Elokuvan tuottajien joukosta löytyvät sekä alkuperäisen sarjan ohjaaja Sam Raimi että alkuperäistä pääroolia esittänyt Bruce Campbell, josta on myöhemmin tullut mm. juuri Evil Dead-elokuvien ansiosta varsinainen kulttitähti. Johan se nyt on varsin kamalaa paskaa, jos edes pientä cameo-roolia ei Brucelta nähdä missään kohden uudelleenfilmatisointia!

Nykyään vielä sitten kaikki uudelleenfilmatisoinnitkin kun menestyessään poikivat jatko-osia, niin nähtäväksi jääkin, riittäisikö tekijöillä huumori seurata sarjan tarinaa ja tehdä Army Of Darkness: Evil Dead III:sta uusintaversio. Se kun tahtoo taas olla enemmän huuiomorin höysteinen seikkailufilmi kuin varsinainen kauhuelokuva. Tuskimpa.

Reilu pari vuotta sitten Sylverster Stallone repäisi ja teki tämän vuosituhannen tähän asti kovimman äijäilyelokuvan kokoamalla The Expendables elokuvaan aikamoisen kaartin viimeisen kolmen vuosikymmenen toimintatähtiä. Sankarin itsensä kirjoittama ja ohjaama toimintamäiske tarjosi yllättävän onnistuneessa juonikehyksessä sitä, mitä ei oikein enää ole ainakaan vuosikymmeneen osattu tehdä: aivotonta äijäilytoimintaa ja machoilua eeppisten tulitaistelujen ja räjähdyksien saattelemana. Nyt DVD:lle saapunut jatko-osa, joka on luonnollisesti nimetty The Expendables 2:ksi, tarjoileekin samaa teemaa vielä vähän suuremmin. Mutta miten se sitten pärjää ensimmäiselle osalle?

Näyttelijäkaarti on venynyt ensimmäisen osan porukasta vielä nimekkäämmäksi, mukana kun on ihan ehdottomasti kautta aikojen kovimpien action-starojen joukkoon kuuluva Jean-Claude Van Damme sekä tietysti maailmanhistorian kovin jätkä: Chuck Norris. Takuuvarmoja Van Dammen signature hyppykiertopotkuja on luvassa tässäkin elokuvassa, mutta valitettavasti jo yli seitsemänkymppisen Norrisin koipi ei enää nouse tässä elokuvassa. Norris on kuitenkin tuotu mukaan ihan ehdottomasti elokuvan parhaana hahmona ja hahmon esitteleminen elokuvassa onkin hoidettu varsin näyttävällä tavalla: Norris tappaa kylällisen miehiä näyttämättä edes naamaansa, kävelee sitten paikalle ja kertoo autenttisen Chuck Norris vitsin vuoropuheluna Syltyn kanssa. Fuckin EPIC! Van Damme taas puolestaan esiintyy elokuvan pääpahiksena ja esittelykohtauksessa tuuppaa hyppykierrepotkulla käsivarren mittaisen veitsen Hemsworthin sydämeen (FUCK YEAAAAH!).

Legendaarisia letkautuksia viitaten tähtikaartin menneisiin elokuviin on myös tarjolla ("I will terminate you!", "Yippie-kay-jay!", "I'm back", jne.) ja myös vähän pienemmissä sivurooleissa jo edellisessäkin leffassa olleet Bruce ja Arska pääsevät tässä leffassa oikein toimintaankin mukaan. Vanhat jannut ovat toki vanhoja, eikä kaikki sedät jaksa enää heilua. Huulet heiluvat senkin edestä toki.

Tällä kertaa ohjaajan pallille on istutettu Syltyn sijasta Simon West, joka nasioitui mm. Con Air elokuvan ohjaajana 90-luvulla. Westillä tuntuukin olevan toiminta varsin hyvin hallussa, vaikka ihan Syltyn edellisen osan ohjauksen tasolle ei päästäkkään. Syltty on ollut tälläkin kertaa mukana kynäilemässä käsikirjoitusta ja se kyllä näkyy dialogissa varsin hyvin hahmojen alkuperäistä luonnetta hyväksi käyttävinä elementteinä. Ollaanpahan mukaan saatu viittauksia myös näyttelijöiden ihan oikeista taustoista, mm. Dolph Lundgrenin kemian insinöörin koulutus on tuotu kohtuullisen mauttomana läppänä mukaan tarinaan.

The Expendables 2 ei silti yllä ihan samalle viihdyttävyyden asteelle, kuin ensimmäinen elokuva. Kyseessä on toki edelleen hyvin kasattu parodia/kunnianosoitus 80- ja 90-luvun legendaarisille toimintaelokuville, mutta jotain jää uupumaan. Ehkä se on Steven Seagal, joka toivottavasti nähdään sitten seuraavassa sarjan elokuvassa. Tai ehkäpä mukaan saadaan vielä vaikkapa Jet Li:n isän hahmossa Jackie Chan.

7/10

Juha Vuorinen on tunnettu eräänlaisena suomalaisten teinipoikien J.K. Rowlingina tehtyään jotain sellaista, johon kukaan kirjailija ei ole kotimaassa aiemmin pystynyt. Nettikirjoittelusta alkunsa saanut kirja saavutti hyvin nopeasti suosion nuoren miesten keskuudessa ja sai tämän kirjoja vieroksuvan ryhmän läräilemään innokkaasti Juoppisen sivuja. Muistan itsekin kirjan ilmestymisajoilta, kun kavereiden kanssa luimme toisillemme ääneen kyseistä merkkiteosta. Luinpahan kirjaa jopa äidilleni hysteerisen naurun katkomana. Niinpä olin vähintäänkin riemastunut, kun tämä pissakakkapillupersehuumorin arkkiteos päätettiin muuntaa elokuvaksi.

Elokuvaversion käsikirjoituksesta ja ohjauksesta on vastannut Lauri Majala, jonka käsialaa on myös Juoppiksen taannoinen teatterisovitus. Itse en ole näytelmää nähnyt, mutta kuulemani perusteella hyvin samanlaisesta sovituksesta on kyse tässäkin. Jotenkin tuntuu silti kieroontuneella tavalla oudolta, että tällaisia teoksia käännetään varsinkin teatterimuotoon, teatteria kun on totuttu pitämään korkeakulttuurina. Ja Juoppis ei todellakaan korkeakulttuuria edusta.

Tarinasta en ala sen kummemmin kertomaan, jokainen voi kipaista lähikirjakauppaan ja hakea omakseen tämän kotimaisen kirjallisuuden ehdottoman klassikon. Tunti kahteenkymmeneenviiteen ei tietysti saa koko teosta tungettua, vaikka kuinka yrittäisi ja ihan hyvä toisaalta niin. Osa varsinkin seksiin liittyvistä irtonaisista jutuista onkin jäänyt pois, mutta toisaalta ne vain pitkittäisivät elokuvaa tarkoituksettomasti. Tällainen huumori kun tuskin jaksaisi naurattaa puoltatoista tuntia kauempaa.

Tarinan kerronta on varsin sekavan oloista, mutta se tuntuu istuvan elokuvan yleiseen fiiliksekseen. Välillä surrealismin asteelle pakenevat juoppohulluuskohtaukset antavat hyvää vastapainoa aivottomalle rellestämiselle. Moraalista saarnaamista delerium-kohtausten vakavuudesta riippumatta ei kuitenkaan Juoppis tarjoile elokuvanakaan ja lähes Lynchiä hipovat eteeriset hallusinaatiot ovatkin varsin kieroontuneella tavalla hauska lisä.

Hahmot ovat varsin hyvin siirtyneet valkokankaalle. Varsinkin Kristian on aineellistunut varsin pelottavan tarkasti todelliseksi ihmiseksi eikä myöskään Juhan toinen, ei niin toivottu ystävä, Mikael, ole juurikaan sitä heikompi. Krista Kososen esittämä Tiina jää aavistuksen verran geneeriseksi, mutta on silti siedettävä. Parasta antia on kuitenkin Joonas Saartamon varsin vakuuttava Juha, joka kaikessa ilmeikkyydessään toistuu varsin tarkkana kopiona kirjasta. Jos jotain olisi saanut hahmoihin toivoa vielä lisää, niin Juhan "Mulle ei vittuilla"-asennetta olisi voinut korostaa hieman enemmän, lausetta kun toisellaan lähes jokaisen päivän kohdalla kirjassa. On ollut myös hauska huomata, kuinka tarkasti puvustaja on myötäillyt *Pastori Kärmeen jälkeä olevaa kirjan kuvitusta. En osaisi kuvitella oikein Juhaa mihinkään muuhun asusteeseen, kuin mustaan vaimonhakkaajaan.

Jokin lehtiarvostelu oli antanut *Juoppohullun *Päiväkirjalle yhden tähden. Arvostelussa mainittiin heti alkuunsa, että arvostelija ei ollut kirjaa lukenut. Siinä mielessä olen samaa mieltä, Juoppis tuskin saa keltään kirjaa lukemattomalta juuri yhtä tähteä kummoisempaa arvostelua, varsinkin jos aihepiiri ahdistaa. Mutta niille, jotka pitävät Juha Vuorista oman aikamme Mika Waltarina, elokuva on puhdasta kultaa.

Annan tälle joko 1 tai 9 tähteä. Voitte päättää itse, kumpi on oikea arvio teille.

Ai niin, vielä yksi lause pienenä spoilerina: "Täytyisköhän sun, Juha, mennä nukkuun?" :D

Edit:

Tässä vielä linkki vähän toisenlaiseen näkemykseen. Odotettavissakin oli, että tällainen on ammattikriitikoiden näkemys. Varsinaisena elokuvanahan Juoppis kun ei edusta mitään huippua, arvo tulee lähinnä siitä, että elokuva on varsin onnistunut kirjakonversio valkokankaalle. Ja sen tämä sankari on harvinaisen onnistuneesti onnistunut missaamaan.

http://suomenkuvalehti.fi/blogit/kuvien-takaa/joisin-mielummin-homeista-kiljua-kuin-katsoisin-juoppohullun-paivakirja-elokuvan-toistamiseen