Harvemmin scifikirja saa niin paljon huomiota osakseen kuin Hugh Howeyn post-apokalytinen dystopia Siilo. Hämmentävän paljon kirjaa on näkynyt muidenkin kuin puhtaiden scifin ystävien kädessä ja kirjakaupoissakin kirja on ollut mukavasti esillä.

Alunperin kyseinen kirja ei takakannen perusteella kiinnostanut oikeastaan yhtään. Suljetun tilan dystopia ei oikein ole lajityyppinä mitenkään itseeni niin vetoava ja tästä syystä kirja jäikin useaan otteeseen hyllyyn. Jostain alennusmyynnistä se kuitenkin tarttui sitten lopulta mukaan ja vuoroaan se sai odottaa kirjahyllyssä pitkän tovin.

Vaikka Siilo alkaakin räväkästi, sen tarinan kerronta on paikkapaikoin lähes tylsyyden asteelle venyvän hidasta ja välillä sitä lukiessani alkoikin epätoivo hiipimään puseroon: miksi tässä ei tapahdu mitään. Politikoinnin sävyttämä ja hieman dekkaria muistuttava tarina on kuitenkin höystetty sen verran mielenkiitoisilla hahmoilla, että päätin kuitenkin kahlata kirjan luku kerralaan pikkuhiljaa läpi. Lyhyissä, vain muutaman sivun mittaisissa luvuissa etenevä kirja alkoi kuitenkin pikkuhiljaa saada otetta minusta ja kun kirja eteni toisen osansa loppupuolelle, alkoikin tapahtua.

Siilo kuvaa maailmanlopun jälkeistä maailmaan nimensä mukaisesti siilomaisessa rakennelmassa asuvassa yhteiskunnassa. Historiasta ei siilon asukeilla ole tietoakaan ja autuaassa tietämättömyydessä asuvat ihmiset eivät oikeastaan ole edes niin kiinnostuneistakaan siitä, miksi siilossa asuvat. Mutta tähänkin tietysti löytyy poikkeus ja luopio, jonka ansiosta historian lehdet pikkuhiljaa paljastava (hieman itsestäänkin selvän) sisältönsä ja pikkuhiljaa alkaa dystopian aiheuttajat käymään lukijalle selväksi.

Helppolukuista dystopiaa varsin perinteisessä paketissa.

(julkaistu alunperin xl8r.com:issa)

Täytyy tunnustaa, että kysinen kirjailija oli minulle täysin tuntematon ennen kun törmäsin tämän vuotisen Night Visions elokuvafestivaalin ohjelmaan. Leffan esittely jätti kyllä mielenkiinnon kyseistä elokuvaa kohtaan mutta jäi hieman kyseisellä festivaalilla esitetyn Tetsuo: The Bullet Man leffan aiheuttaneen hehkun alle pääni sisällä. Mutta eipä sitten tullut käytyä katsomassa edes tuota Tetsuoa kiitos influenssarokotteen ja liiallisen vapaa-ajan ohjelmiston, mitä olin itselleni järjestänyt. Mutta itse asiaan:

Tie on kertomus post-apokalyptisesta maailmasta, jossa isä ja poika matkaavat tiellä ja yrittävät pysyä hengissä. Kirjan pääpaino on isän ja pojan arjen kuvaamisessa, ja turhat sivuseikat, kuten miten maailmanloppu tuli jätetään kertomatta (ainakin suoraan, post-apokalyptiselle fantasialle omistautuneet varmasti osaavat noukkia vihjeet tarinan sisältä maailmanlopun laadusta). Arjen raskaisiin toimiin kuuluu tiellä eteenpäin kulkemisen lisäksi jo tyhjäksi ryöstetystä maailman roskien joukosta ruuan esiin haalimisen lisäksi myös sateelta ja kylmältä sekä ihmissyöjä/ryöstelijäjengeiltä suojautuminen.

McCarthyn maailmankuva on lähes inhorealistinen. Lähes siksi, että tämänkaltaisen maailmanlopun koittaessa ydintalven ensimmäisinä vuosina maailma olisi varmasti tämänkaltainen. Kirjailija on saanut kiteytettyä myös mukaan ihmisluonnon syvimpiä olemuksia aina eläimellisistä vaistoista rakkaistamme välittämisen ja turhautumisen äärimmäisiin muotoihin.

Tuhkanharmaan arjen sekaan on myös upotettu varsin shokeeraavaa materiaalia, ja siksi en suosittelekkaan kirjaa ihan heikkohermoisimmille. Shokeeraamista ei Tiessä ole kuitenkaan lisätty tarkoituksettomasti, vaan asiat ovat todellisia osia tarinan maailmaa.

Varsinaisia lukuja ei kirjassa ole, vaan koko tarina on kerrottu lyhyiden noin puolesta yhteen sivun mittaisten kappaleiden muodossa. Tällainen jäsennys ainakin saa itseni jämähtämään kirjaan tavallista kovempaa ja sitä kautta lukuhetket saattavat venähtää huomaamatta yllättävänkin pitkiksi (ja tästä syystä esim. yöunet välillä jäävät vähäiseksi).

Yhtä seikkaa lukuunottamatta (mitä en juonta paljastamatta tässä voi mainita) Tie on parhaita post-apokalyptisia teoksia mihin olen koskaan törmännyt. Se on todellinen, raaka eikä säästele lukijaansa yhtään. Innolla jään odottamaan kirjan pohjalta tehtyä elokuvaa, jota tähdittää LOTR-elokuvista tuttu Viggo Mortensen. Elokuvan ensi-ilta on jotenkin omituisesti joulupäivänä 25.12.2009

(julkaistu alunperin xl8r.com:issa)

Varmaan ensimmäistä kertaa elämässäni luen kirjan sen jälkeen kun olen nähnyt siitä tehdyn elokuvan. Elokuvan näkemisestä tässä tapauksessa on kylläkin jo vierähtänyt tovi enkä muistanut itse elokuvasta näemmä juuri mitään.

Philip K. Dickiä pidetään yhtenä "suurista" science fiction kirjailijoista. Olen tutustunut hänen tuotantoonsa ensimmäisen kerran jo hyvin varhaisella iällä, muistaakseni ala-asteikäisenä lainasin kirjastosta kyseisen kirjailijan Mahdoton Planeetta nimisen novellikokoelman. Ja se muuttu käsitykseni kirjallisuudesta koko elämäkseni. Vaikka vietinkin sitten elämässäni yli kymmenen vuotta koskematta juurikaan kaunokirjallisuuteen, jäi se joku kipinä palamaan sekä William Gibsonin että Philip K. Dickin tekstistä (joista silloin en oikein vielä ymmärtänyt kunnolla mitään) ja nyt myöhemmin olenkin ahminut kyseisten kirjailijoiden tuotoksia isolla kädellä.

Hämärän Vartija on alkukielisenään julkaistu vuonna 1969 ja vaikka kyseessä on ainakin näennäisesti futuristinen tarina, paistaa siinä läpi 60-luvun loppupuolen huumekulttuurin vaikutus hyvin voimakkaasti. Kirjan jälkisanoissa kirjailija itse tilittääkin tarinan yhteyksiä omaan elämäänsä ja kertoo, että kirjan synkimmätkin ihmiskohtalot perustuvat oikeisiin ihmisiin.

Hämärän Vartija on hyvin moniulotteinen kirja. Se on synkkä trippi huumeiden avulla hajoavaan mieleen ja persoonallisuuden hiipumiseen, mutta se on myös samalla mustanpuhuva dekkari sisältäen yllättäviä salaliittomaisia juonenkäänteitä. Lämpöä tarinasta ei kuitenkaan kovinkaan paljon löydy, vaan D-aineen orjuuttamat narkomaanit elävät elämäänsä päivän kerrallaan mustan puhuvassa paranoian sävyttämässä maailmassa.

Jokin näissä synkissä kirjoissa vetoaa minuun, en tiedä mikä se oikein on. Kaikessa mustuudessaan Hämärän Vartija on todellinen mestariteos.

(julkaistu alunperin xl8r.com:issa)

Jo oikeastaan vuosia olen harkinnut Dyynin lukemista, kuuluuhan se ihan ehdottomasti science fictionin klassikkojen joukkoon. Jonkin verran kuitenkin karsastan ideaa, että lukisin jälkikäteen kirjan jostain sellaisesta, josta olen nähnyt elokuvan. Tämä periaate on ollut minulla oikeastaan siitä syystä, että lukemistani häiritsee suuresti se, että tiedän mitä kirjassa tulee tapahtumaan ennalta. Luettuani kuitenkin Arthur C. Clarken Avaruusseikkailu 2001:n siitä syystä, että ymmärtäisin, mitä elokuvassa lopulta oikeasti tapahtuu sekavan loppukohtauksen aikana, päätin rohkaista mieleni Dyyninkin suhteen, kun se päätyi käsiini kirjakaupan pokkarihyllystä.

Tutustuin Dyyniin oikeastaan ensimmäisen kerran tietokonepelin muodossa. Ajankohta oli joskus 90-luvun alkupuolella. Pelin juoni pohjautuu aika lailla suoraan David Lynchin elokuvaversioon kirjasta eikä niinkään itse kirjasarjaan, vaikka Lynch onkin aika orjallisesti tarinaa noudattanut (toisin kun siihen aikaan vielä oli elokuva-adaptioilla tapana).

Mutta asiaan, eli itse kirjaan: Dyyni on ensimmäinen osa kolme kirjaa kattavasta kirjasarjasta Dyynin kirjat. Se on preludi tarinan varsinaisille päätapahtumille ja kertoo hyvin pitkälti monitahoista tarinaa intergalaktisen politiikan juonittelun ja mystiikan täyttämän maailmankaikkeuden keskellä. Vaikka kirjan varsinainen päähenkilö onkin Atreidesin suvun perillinen, nuori herttuan poika Paul, syvennytään Dyynissä myös hyvin syvällisesti muihin hahmoihin ja heidän ajatusmaalimaansa.

Dyynin maailma on suhteellisen mustavalkoinen, ainakin tässä ensimmäisessä kirjassa. Kirjassa annetaan hyvin ymmärtää ketkä ovat hyviä tyyppejä ja keiden kohtalona on olla varsinaisia pahiksia, joskin poikkeuksiakin toki löytyy Dyynin runsaasta henkilökaartista.

Dyynistä on vaikea muodostaa vielä kunnollista mielipidettä ensimmäisen osan jälkeen. Selkeästi tämä kirja toimii lähinnä introna tarinan keskeisimmille tapahtumille, joten palaan ajatuksieni Dyynistä kanssa taas, kun olen lukenut seuraavan osan.

Vihdoin se pitkä odotus on ohi. Walesilaisen science fiction kirjailijan, Alastair Reynoldsin, Poseidonin Lapset sarjan loista osaa, Terästuulen yllä, sai odottaa tavallisesta vuotuisesta julkaisutahdista kaksinkertaisen määrän kirjailijan käytettyä yhden vuoden Doctor Who 50-vuotisjuhlallisuuksiin liittyvän Harvest Of Time -kirjan kirjoittamiseen. Terästuulen yllähän toki julkaistiin alkukielisenä jo viime vuoden kesällä, mutta Liken harras käännösprosessi kestää aina sen noin suunnilleen vuoden (ja hyvä niin, kaikki Reynoldsin suomennokset tehtaillut Hannu Tervaharju kun tekee varsin tarkkaa ja upeaa työtä paikkapaikoin vähän haastavankin science fiction sanaston parissa.)

Siinä missä sarjan ensimmäinen osa, Muistoissa sininen maa, oli hieman tyypillisestä poikkeavaa Reynoldsia, tapahtumien sijoittuessa lähinnä maan lähipiiriin ja pääasiassa planeettojen ja kuiden pinnalle, Terästuulen yllä on taas hyvin vahvasti sitä tuttua ja turvallista uutta avaruusoopperaa, jossa väkevä teknologiavuodatus kohtaa vuosikymmenien mittaisiksi venyvien avaruusmatkat. Pääpaino onkin tässä kirjassa taas pitkän matkan tekemisessä ja osittain siihen liittyvissä ongelmissa.

Reynoldsin kirjoissa on puhtaista keinoälyistä puhuttu suhteellisen vähän, lukuunottamatta tietysti Prefektissä esiintynyttä Kellontekijää sekä muutamia vähän pienempiä hahmoja. Tällä kertaa kuitenkin keinoälyt nousevat tarinassa keskeiseen osaan ja Reynolds käsitteleekin näitä kahdesta erilaisesta kulmasta: hollywood-henkisenä puhtaana keinoälynä, joka on suoralla törmäyskurssilla ihmiskunnan kanssa sekä empaattisena simulaationa joskus eläneestä ihmisestä, jolle yhteiselo elollisten kanssa on elämäntehtävä.

Kyseessähän on (ainakin) viisiosaisen kirjasarjan toinen osa, ja se toisaalta myös näkyy hieman kirjan loppuratkaisussa. Hieman tyngäksi jäänyt loppu tulee vähän kuin veitsellä leikaten jättäen kuitenkin käytännössä kaksi vaihtoehtoa seuraavan kirjan lähtöasetelmalle riippuen siitä, mitä tarinaa halutaan kertoa enemmän.

Kyseessä on taas varsin tyypillinen Reynoldsin mahtipontinen avaruusooppera. Paikkapaikoin hidassoutuinen politikointikin on mukavasti sokeroitu ihmeellisillä visioilla siitä, mitä tieteellä on tarjota mahdollisesti tulevaisuudessa. Tälläisiä kirjoja lukisi vaikka loputtomasti.

Jostain syystä Like hyppäsi taannoin yhden Alastair Reynoldsin kirjan yli ja jätti suomentamatta Century Rain nimeä kantavan teoksen. Kirja tarttui kuitenkin mukaani lomareissullamme Lontooseen Forbidden Planet kirjakaupasta. Paikka on muuten kaikkien scififanien must see-kohde Lontoossa, kyseessä on Euroopan suurin pelkästään science fictioniin keskittyvä kirja- ja sarjakuvakauppa.

Century Rain eroaa pääosin Reynoldsin normaalista kovasta avaruusoopperalinjasta, tarinan pääpainon ollessa rinnakkaistodellisuus/aikamatkailutyyppinen (ihan tarkalleen ottaen olematta kumpaakaan näistä) dekkari, jonka tapahtuminen pääpaino sijoittuu 50-luvun Pariisiin. Toki varsinkin kirjan loppupuolella sitten on tarjolla myös niitä perinteisempiäkin Reynoldsin elementtejä: avaruusaluksia, jakautuneita sivilisaatioita ja lisää avaruusaluksia.

Reynolds on ollut aina mestari esittelemään teknisen käsityskykymme ulkopuollella olevaa vierasta teknologiaa, osansa tähän varmasti antaa miehen ammatilliset tausta Euroopan Avaruusjärjestössä (ESA) ja tälläkin kertaa esitellään osittain varsin loppuunkulutettu idea vieraan sivilisaation rakentamasta madonreikäverkostosta, jonka hyödyntäminen on juuri ja juuri teknologisen osaamisemme rajamailla. Kyseessä muuten on ainut (ainakin muistini mukaan) Reynoldsin teos, jossa avaruusmatkailua harrastetaan valoa nopeammin.

Tuttuun tapaan päähenkilönä löytyy perinteisen dekkarimiessankarin ohella myös vahva naishahmo, joka lähes kafkamaisen tilanteen takia pakotetaan matkaamaan toiseen aikaan suorittamaan vähintäänkin hämäräperäistä tehtävää. Tarinan edetessä alkaa tehtävän taustat aueta hieman paremmin ja alkaakin selvitä, että kyse on vähän suuremmastakin asiasta kuin kuolleesta agentista tai kasasta paperia.

On surullista sanoa, että vaikka kuinka Century Rain onkin loistava kirja, on ymmärrettävää, että miksi juuri tämä kirja on jäänyt Reynoldsilta kääntämättä. Se ei toki ole huono kirja, mutta perinteisen Reyndolsin fanit saattavat hieman pettyä sen osittain vähän hidassoutuiseenkin etenemiseen ja dekkarimaisuuteen. Loppu kuitenkin palkitsee ja saadaanhan sinne soppaan mausteeksi mukaan viime metreillä vielä sitä ihan oikeaa avaruusoopperaakin.

Jo vuosia sitten eräs entinen työtoverini suositteli tätä kirjaa minulle, kun kerroin löytäneeni avaruusoopperan genrenä. Kehui kirjaa mahtipontiseksi ja suurella skaalalla toteutetuksi. Jostain syystä kyseinen kirja painui kuitekin unholaan ja mieleen se palasikin vasta, kun bongasin sen viime kesänä Punainen Planeetta -antikvariaatista hyllystä varsin luetun näköisen, paperikantisen version tästä teoksesta. Kirjan ulkomuoto pisti heti silmään: tiiliskivimäinen kirja on todella 1143:n sivunsa kanssa paksu ja sehän on ollut lähes poikkeuksetta avaruusoopperan kanssa ainoastaan hyvä asia. Myöhempi tarkastelu muuten osoitti, että kyseinen kirja pitää tällä hetkellä suurimman sivumäärän ykkössijaa kirjahyllyssäni ohittaen vajaalla sadalla sivulla yksiin kansiin painetun Tolkienin Taru Sormusten Herrasta -trilogian.

Jo ensimmäiset sivut kertovat aika paljon kirjan luonteesta: kirja alkaa yli 40 kohtaisella listalla, jossa listataan keskeisimmät päähenkilöt. Ja se saa hieman pelon hiipimään takaraivoon: onko tässä nyt haukattu turhan suuri pala kerralla. Ja mielestäni jossain määrin onkin; kirjan kokonaissivumäärästä lähemmäs puolet on hahmokavalkaadin esittelyä ja taustoittamista. Toki se antaa syvyytä hahmoihin ja tuo ne lähemmäs lukijaa, mutta vähempikin olisi monessa tilanteessa riittänyt varmasti.

Kirjan alkupuolella (siis ehkä ensimmäisen 600-sivun aikana), Hamilton sortuu myös tarpeettomaan jaaritteluun, vaikkakin jaarittelu sisältääkin runsaissa määrin ihan puhdasveristä teknopornoa. Lähemmäs 40 sivua pitkä kuvaus myrskyn läpi lentämisestä hyperteknisellä riippuliitimellä alkaa kuitenkin ennemminkin haukotuttamaan kuin innostumaan.

Juoni etenee kuitenkin vääjäämättä eteenpäin ja loppua kohden alkaa tarina jo osoittamaan hieman eeppisiäkin piirteitä. Varsinkin tapahtumarikkaissa hetkissä Hamilton on päätynyt kertomaan tapahtumia useiden eri henkilöiden näkökulmasta ja eripuolella tarinan tapahtumapaikkana olevaa The Commonwealth -ihmissivilisaatiota. Nämä moniperspektiiviset luvut ovatkin ehdottomasti kirjan parasta antia.

Pandora's Star esittelee joukon vieraita sivilisaatioita, jotka liittyvät kirjan juonikiemuroihin varsin pysyväislaatuisesti. Osa sivilisaatioista esitetään hieman pelottavankin tutun tuntuisesti, osa taas tuntuu todella vierailta. Pääpiireittäin vieraat ovat kuitenkin todennuntuisia ja osittain myös toistavat hyvin Clarken kolmatta lakia: "Mikä tahansa tarpeeksi edistynyt teknologia näyttää taikuudelta.". Vieraasta teknologiasta osa kirjassa muistuttaakin paljon omaamme, mutta myös paljon esitetään ennenkuvaamattoman hämmästyttävällä tavalla.

Loppua kohden tahti kiihtyy ja kun kirjaa on jäljellä noin sata sivua, alkaa lukijalle olla hyvin selvää, että tarina ei tule loppumaan tähän kirjaan. Kirja onkin ensimmäinen osa The Commonwealth -saagaa, joka sisältää suoranaisesti sekä jatko-osan Judas Unchained sekä preludin Misspent Youth. Lisäksi myöhemmät Hamiltonin The Void -sarjan kirjat sijoittuvat samaan universumiin sisältäen runsaasti samoja hahmoja.

Pandora's Star on kovaa avaruusoopperaa suuressa mittakaavassa, mutta se ei varmasti viihdytä kaikkia. Suosittelisinkin sitä ainoastaan uuden avaruusoopperan hardcore-faneille, peruslukijalle se on todennöisesti hieman liian raskas teos. Omalta osaltani jatko-osien lukeminen jää ainakin muutaman kirjan päähän, omassa kirjahyllyssä kun odottaa pari Lontoon lomamatkalta Forbidden Planetista ostamaani kirjaa.

Tulipas vastaan tuollainen lista:

http://blamcast.net/articles/best-science-fiction-books

Kyseessä siis Reddit verkkopalvelussa kerätty lista maailman parhaista science fiction kirjoista. Kyllähän tuosta monta jo luettua ja kirjahyllyssänikin roikkuvaa kirjaa löytyy ja myös muutama täysin uusi tuttavuus. Nämä voisi kyllä varmaan lukea kaikki.

Kun kirjan kannessa lukee nimet Pratchett & Baxter, tulee scifiin ja fantasiaan tutustuneille helposti pissat housuun. Kaksi pitkän linjan brittikirjailijaa, molemmat suurimpia elossa olevia nimiä omalta saraltaan. Herranjumala! Ja vielä kun kansi antaa ymmärtää, että kyseessä on nk. kovaa scifiä, niin alkaa ainakin meikäläisen sormia syyhytä.

Oli mennyt tämän kirjan julkaisu ihan ohitse jostain syystä, The Long Earth on julkaistu jo viime vuoden kesällä. Nyt se kuitenkin lähti pokkaripainoksena mukaan läheisestä kirjakaupasta. Pitkästä aikaa tuli tällä kertaa luettua kirja ihan alkukielisenä, eli tuttavallisella toisella kotimaisella: englanniksi.

Vaikka kirjan sisällöstä löytyykin Pratchettille tyypillistä absurdia huumoria sieltä täältä, kyseessä on kuitenkin ihan vakava tieteisfantasia. Joku tuuppaa nettiin piirrustukset hyvin yksinkertaisesta mutta arvoituksellisesta laitteesta, joka osoittautuu rinnakkaisen maailmoiden välillä siirtymiseen käytettäväksi laitteeksi. Eikä maailma ole enää sen jälkeen samanlainen.

The Long Earth on toisaalta kertomus ihmiskunnan murroksesta täysin odottamattoman muutoksen edessä. Toisaalta taas itse pääjuonensa mukaan se on tarina tutkimusmatkasta täysin tuntemattomaan. Se on vähän kuin avaruusooppera, jossa ei poistuta maapallolta ollenkaan. Ja loppua kohden tietysti hyvän avaruusoopperan tavoin lähestytään jotain käsittämätöntä epokkia.

Virkistävä teos imaisi minut ihan täysillä mukaansa kirja loppuikin liian pian. Onneksi jatko-osakin on jo julkaistu viime kesänä ja lisää on tulossa taas ensi kesäksi.

Sprawl trilogian viimeinen osa niputtaa yhteen kahden ensimmäisen osan tarinat. Siinä missä Neurovelho ja Kreivi Nolla ovat itsenäisiä teoksia ja toimivat sellaisenaankin yksinään, Mona Lisa on hyvin tarkasti aiempiin kirjoihin tukeutuva päätöstarina.

Vaikka varsinaiset päähenkilöt ovatkin pääosin uusia tuttavuuksia, vilisee Mona Lisa tuttuja nimiä aiemmista kirjoista. Aikaa Kreivin Nollan tapahtumista on kulunut melkein vuosikymmen ja vaikka pintapuolisesti maailman onkin hyvin saman näköinen, kyberavaruuden taustalla on tapahtunut paljon muutosta. Jockeyt puhuvat "siitä kun kaikki muuttui" ja tämän ilmiön taustoja hinkataankin Mona Lisassa varsin tarkasti.

Myös Mona Lisassa Gibson kertoo monta tarinaa: Yakuza-pomon tytär toimitetaan turvaan Englantiin, teini-ikäinen narkkarihuora Mona taas kalliille plastiikkakirurgille. Simstim-tähdeksi noussut Angie Michell kieriskelee menneisyydensä ja nykyisyydensä välissä tietämättä, että hänen päänsä menoksi juonitaan. Koiran Autiudella sijaisevalle tehtaalle toimitetaan omituiseen laitteeseen kiinnitetty koomapotilas, joka aiheuttaa tehtaalla paljon hälinää.

Kuten Kreivi Nollassakin, tarinat pikkuhiljaa kietotuvat toisiinsa ja etenevät kohti eeppistä loppuratkaisua. Juonittelua on tiedossa monelta osin ja salaisuudet aukeavat pikkuhiljaa. Ja tokihan sieltä taas vähitellen taustalta keskeiseen osaan nousee sama Tessier-Ashpoolin teollisuusimperiumin raato ja pikkuhiljaa vastaus löytyy kaikkiin niinhin kysymyksiin, mitä trilogia jätti auki aiemmissa osissa.

Kirjasta löytyy muutamia todellisia hyvälle scifille tyypillisiä "ihmetyksen tuntua" (eng. sense of wonder) tarjoilevia hetkiä, ehkä suurimpana (SPOILER ALERT!!) luku Angie Michellin todellisuuden sekoittumisesta kyberavaruuteen. Nämä hetket ovat juuri sitä, miksi luen scifiä.

Päätösosa ei ehkä yllä ihan Kreivi Nollan asteelle, mutta on saumaton huipentuma koko tarinalle. Tarinan päätös ei tosin kovinkaan yllättävä, mutta se on omalla laillaan hyvin täydellinen ja lopullisen oloinen.

--

Usein, kun keskustelen ihmisen kanssa scifistä, nousee esiin vahva väärin ymmärrys siitä, mitä kyberpunk todellisuudessa on. Monilla on sellainen vahva käsitys siitä, että Mad Max henkinen post-apocalyptic scifi on kyberpunkkia ja että kyberpunkissa kaiken pitäisi olla jotenkin kotitekoista ja rähjäistä. Vaikka varsinkin tässä viimeisessä osassa tuotakin puolta esitellään, mielestäni silloin ei kuitenkaan ole kysymys kyberpunkista. Kyberpunk on yhteiskunnallista ja teknologiakeskeistä scifiä, joka ammentaa voimaansa mm. ihmisen ja koneen välisen rajan hämärtymisestä ja uuden uljaan yhteiskunnan synkemmistä piirteistä. Se ei ole ruosteisia autoja aavikolla ja koiranruuan syömistä kylmänä suoraan purkista vaan se on kromin hehkuista teknopornoa pitkälle viedyllä estetiikantajulla ja yhteiskunnan reformin hekumaa ja dekadenssia. Kyberpunk on niin paljon enemmän, se on samalla optimistista ja pessimististä näkymää tulevasta, se on rumuuden ja kauneuden estetiikan tanssia käsi kädessä. Mutta ennen kaikkea se on ylistystä teknologialle.

Sprawl trilogian toisessa osassa Gibson pääsee tosissaan vauhtiin. Siinä missä Neurovelho oli suhteelisen tiivis tarina, levittäytyy Kreivi Nolla huomattavasti laajemmaksi. Ja tarjolla on se tarinankerronnallinen herkku, mikä sai minut aikoinaan rakastumaan Gibsonin kirjoihin: Kreivi Nolla ei ole vain yksi tarina, vaan nippu toisistaan lähes irtonaisia tarinoita, jotka niputtuvat loppua kohden yhteen.

Kreivi Nolla esittelee kunnolla sen maailman, mikä tunnetaan gibsonilaisena kyberpunkkina. Suuryhtiöt käyvät sotaa ja hallitsevat maailmaa, tiedemiehistä käydään veristä kauppaa. Yhteiskuntaluokkien välinen kuilu on kasvanut lähes ylipääsemättömäksi ja pohjamudassa muhivat rikolliset ja voimakkaat alakulttuurit. Tämä maailmankuva pistääkin mielikuvituksen laukkaamaan ja se on selkeästi toiminut innoittajana monelle toisellekin kirjailijalle.

Gibsonin välillä lähes runolliselle asteelle venyvä kielenkäyttö maalailee välillä hyvin abstraktejakin kielikuvia vertausten muodossa. Luin kirjasarjan suomennettuna, mutta myös alkukieliset versiot ovat minulle tuttuja ennestään. Monet lauseet pysäyttävätkin lukijan oikein hämmästelemään, mitä kirjailija oikein tahtoi sanoa. Vai mitä mieltä olette:

The box was a universe, a poem, frozen on the boundaries of human experience

Kirjan näennäiset päähenkilöt ovat varsin sekalainen sakki: Kaunis taide-ekspertti Marly päätyy superrikkaan Virekin palkkaamana jäljittämään  omituista taideteosta. Bobby haluaisi olla ihan oikea konsolijockey ja sattumalta ajautuu ajamaan pätkän varsin merkityksellistä softaa, joka ajaa nuoren miehen elämän muutokseen. Kokenut palkkasoturi Turner palkataan Kalkuttassa tapahtumeen palasiksi räjähtämisen jälkeen hoitamaan tiedemiehen loikkausta yhtiöltä toiselle, mutta kaikki ei mene ihan suunnitelmien mukaan. Nämä henkilöt kuitenkin ovat toissijaisia päähenkilöitä. Kirjan edetessä loppuaan kohden on taas mitä ilmeisemmin selvää, että tarinaa kerrotaan jostain suuremmasta. Ja entisen Tessier-Ashpoolin teollisuusimperiumin perilliset nousevat taaskin lopulta tarinan merkittävimpään rooliin.

Olen aina pitänyt Neurovelhoa jotenkin harjoitusteoksena ja vähän liian suoraviivasena, kun vertaa kahteen muuhun Sprawl-kirjaan. Kreivi Nolla tarjoilee sitä oikeaa kyberpunkkia antaumuksella alusta loppuun paljon laajemmassa skaalassa ja kyseessä onkin mielestäni SE teos koko genressä.

Kyberpunk. Mitä se nyt sitten oikeastaan on? Valitettavan usein ihmiset viittavat kyberpunkkiin puhuessaan post-apocalyptic scifistä. Vaikka Mad Maxit sitä periaatteessa edustavatkin, ei kyberpunkin ydin kuitenkaan ole tuossa varsin rajallisessa maailmassa.

Käytännössä koko kyberpunk-termi luotiin 80-luvulla kuvaamaan tietyn kirjailijaryhmän, joka kantoi nimeä Peililasiryhmä, tuotoksia, joissa toistuivat vahvasti samat, uudenlaisen scifin teemat. Näistä kirjailijoista ehkäpä tunnetuin on William Gibson ja hänen kolme kirjaa (Neurovelho, Kreivi Nolla ja Mona Lisa) sisältävää Sprawl-trilogiaa pidetään kyberpunkin lähes raamattumaisena perusteoksena.

Gibsonin maailmankuva on pelottavan todentuntuinen tulevaisuusvisio ei-niin-kaukaisesta tulevaisuudesta. Suuren sodan runteleman maailman todellista valtaa pitävät suuryhtiöt, jotka käyvät pinnan alla omaa sotaansa niin huipputyöntekijöistä kuin resursseistakin. Sotaa käydään niin maan päällä, avaruudessa kuin virtuaalitodellisuudessakin. Jälkimmäisessä sotilaina toimivat jockeyt, uuden ajan samurait, joiden työvälineinä ovat kyberavaruusdekit ja erilaiset softat. Tänä päivänä Gibsonin asetelma on scifin ystäville jo ihan tuttu ja monet kirjoissa esitellyistä konsepteista ovat jo lähes arkipäivää, mutta 80-luvulla tämä kaikki oli ihan uutta ja ihmeellistä. On pelottavaa huomata, kuinka tarkasti Gibson on ennustanut tulevaisuuden kehitystä jo 30 vuotta sitten.

Luin neurovelhon ensimmäisen kerran joskus yläasteikäisenä, mutta siihen aikaan kertomakirjallisuus ei oikein vielä antanut itselleni mitään. Vuosien varrella kirjahyllyyn kuitenkin alkoi ilmestyä useampiakin Gibsoneita ja Neurovelho saikin uuden mahdollisuuden vajaa vuosikymmen sitten. Ja se räjäytti tajuntani. Kirja on vaikuttanut kirjalliseen makuuni varmasti ainakin lähes yhtä paljon kuin Alastair Reynoldsin teokset.

Neurovelho kertoo entisen kyberavaruusjocleyn, Casen, näkökulmasta mustanpuhuvaa tarinaa hyvin erikoislaatuisesta operaatiosta, joka alkaa päähenkilön ajauduttua käytännössä pakotettuna hämyisen Armitage-nimisen miehen vetämään operaatioon mukaan. Mukana operaation ytimessä on myös Molly-niminen, kyberneettisesti viritelty palkkasoturi, jonka kanssa Case kehittää hyvin nopeasti suhteen. Soppa alkaa saada tehtävän edetessä varsin eeppisiä mittakaavoja, kun Caselle alkaa selvitä, mistä kyseisessä operaatiossa on ihan tarkalleen kyse. Minulla ei ole ollut tapana paljastaa juonesta näinkään paljoa kirjoittaessani kirjoista, mutta tällä kertaa teen poikkeuksen. Kirjan mielenkiintoisin ja koko tarinan keskeisimpänä hahmona kun on pakkomielteinen keinoäly, joka kantaa Torinon koodin mukaista nimeä Wintermute. Wintermute on mielestäni yksi mielenkiintoisimmista hahmoista, joihin olen koskaan törmännyt missään scifissä.

Neurovelho on poikkeuksellisen moniulotteinen ja laaja teos ja vaikka kirja onkin vajaan 300 sivua pitkä, sen sisällön määrä on aivan uskomattoman laaja. Se maalaa varsin massiivisen kuvan siitä, mihin maailma on menossa ja alustaa sitä tulevien tarinoiden saralle. Kirja päättyy varsin eeppisissä tunnelmissa, joka tulee varmasti jokaiselle lukijalle yllätyksenä.

Neurovelho on yksiselitteisesti yksi parhaista koskaan lukemistani kirjoista. Se on niin kovaa scifiä kuin scifi vain voi olla ja tihkuu teknologista raivoaan joka ainoalla sivulla. Se on paikkapaikoin hyvin synkkä, mutta myös maalaileva kirja, jolle on vaikea löytää mitään vertailukohtaa.

Lisähuomiona mainittakoon, että Neurovelhoa on yritetty saada elokuvaksi jo reilusti toista vuosikymmentä. Nyt aika näyttää kuitenkin olevan valmis ja Seven Artsin tuotantoprojekti nytkähtelee pikkuhiljaa kohti tuotantoa. Elokuvan ohjausvastuu on annettu Vincenzo Natalille, joka tunnetaan mm. esikoiselokuvastaan Cube. Seven Arts on myös kertonut, että Armitagen roolia on tarjottu Liam Neesonille (OH HELL YES, PLEASE!) ja Casen roolia Mark Wahlbergille.

Nyt, kun sain Neurovelhon luettua, yöpöydällä on vuorossa Sprawl-trilogian seuraava osa: Kreivi Nolla. Tulossa myös siis muutama sananen näillä näkymin koko Sprawl-sarjasta.

Juha Vuorinen on poikkeuksellinen kirjailija. Ei poikkeuksellisen lahjakas tai poikkeuksellisen monipuolinen, mutta poikkeuksellinen. Vuorinen tunnetaan parhaiten nyt elokuvan muotoonkin väännetystä Juoppohullun Päiväkirjasta, mutta onhan mies kirjoittanut paljon muutakin. Mukaan jokkoon mahtuu novellikokoelmia, dekkareita ja mahtuupahan joukkoon myös räävitön kuvaus mitä omituisimman realitykilpailun järjestämisestäkin. Olen jokun verran tutustunut Vuorisen tuotantoon myös tämän (science fiction/sarjakuvamaailmojen hengessä nimeämäni) Juhaversumin ulkopuoliseenkin tuotantoon, mutta Juoppohullu sarjan ja sen spinoff kirjojen joukon pariin tunnun jostain syystä palaavan aina uudestaan. Selityskin on varsin yksinkertainen: luen pääasiassa lähes haudanvakavaa scifiä, jossa humoristiset elementit ovat kovin vähissä. Välillä täytyy sitten hemmotella pääkoppaa ihan päinvastaisella ja hyväksi vaihtoehdoksi onkin löytynyt tämä ehkä rivoin ja räävittömin kirjailija, mitä on koskaan tullut vastaan (ja sen lisäksi toisena nollaavana vaihtoehtona on sitten vähän sivistyneemmin norjalainen Erlend Loe, jonka tajunnanvirta tuntuu jotenkin tutulta, mutta ei mennä nyt siihen). Vuorisen teksti on todella lapsekkaalla tavalla hauskaa, vaikka mitään lapsille sopivaa näistä kirjoista on turha odottaakkaan.

Kuten aiemmin tuossa mainitsinkin, Kristian-kirjasarja on Vuorisen spinoff Juoppohullun Päiväkirja-sarjalle. Sarja valoittaa Juoppiksien päähenkilön, Juhan, parhaan ystävän, Kristianin, varsin rikasta menneisyyttä ihan ensimmäisen kirjan lapsuuden ensimetreistä aina sarjan uusimman teoksen aikuisiän kynnykselle. Kirja on suoraa jatkoa edelliselle Kristianin Teinivuodet-kirjalle ja jatko on jopa suorempaa kuin olisi osannut odottaa. Kirja kun jatkuu täysin saumattomasti edellisen kirjan lopusta ja koska edellisen osan lukemisesta on jo vierähtänyt jokunen vuosi, mm. henkilöiden ja asetelmien tunnistamiseen menee hetki.

Kristianin seikkailut jatkuvat hyvin Teinivuosia myötäilevinä. Kalliolaisessa ravintolassa työskentelevä teinipoika joutuu tämän tästä kommelluksiin lähinnä seksuaalisuuteensa liittyvien asioiden parissa, joskin Kristianin putkiaivomallinen ajatuksenjuoksu ajaa poikaa myös varsin mielenkiintoisiin tilanteisiin seksin ulkopuolellakin. Milloin pelotellaan (itse asiaa ymmärtämättä) puolustusministeriä, milloin järjestetään vaikeuksia erilaisille sotilashenkilöille ja vähän muillekin. Kirja on pätkitty kuukaudella ja vuosiluvulla numeroituihin lukuihin ja jokainen luku tuntuu kuin räävittömän brittikomedian kohtaukselta. Vaikka pissakakkapillupyllyhuumorista voi olla mitä tahansa mieltä, niin Vuorinen silti tuntuu tuntevan komedian keinot ja käyttävän niitä varsin taitavasti. Puolisoni uhkasi kieltää minulta illalla sängyssä lukemisen, koska toisen nukkuessa oli välillä kovin vaikea pidätellä naurunpurskahduksia ja hytkymistä.

Kirjassa ei ole mitään varsinaista alkua tai loppua, vaan tarina kertoo lineaarisesti kuvausta Kristianin elämästä aikuisiän kynnyksellä. Yhtä suorasukaisesti kuin kirja alkoi se myös päättyy ja odottettavissa onkin varmasti jatkoa Kristianin elämänvaiheiden kuvaamiselle tulevaisuudessakin.

Vuorinen tarjoilee aimo annoksen räävitöntä huumoria, mutta kirja varmasti vihastuttaa useampaa kuin miellyttää. Mitään varsiaisesti älykästä kirjassa ei ole, mutta eihän sitä tarvise aina ollakkaan.

Hmm, jotenkin on aina niin vaikeaa aloittaa kirjoittamaan ajatuksia Alastair Reynoldsin kirjoista. Olen vannoutunut fani ja on vähän vaikea pistää siksi ajatuksia perspektiiviin kyseisen kirjailijan teoksista. Mutta koetetaan.

Alastair Reynolds tuo aivan uuden päänavauksen Muistoissa Sininen Maa-kirjan myötä, hänen webbisivunsa kertoivat jo aikoja sitten, että kyseessä on ensimmäinen (vähintään) viidestä, noin 11000 vuoden ajalle jakautuvan tarinan kirjoista. Tarina ilmeisesti etenee kronologisessa järjestyksessä (mitä taas esim. Ilmestyksen Avaruus-sarjan kirjat eivät tee, vaan Kuilukaupunki ja Prefekti ovatkin katse menneeseen tarinan pääjuoneen nähden) ja MSM:n tapahtumat sijoittuvatkin vielä suhteellisen helposti ymmärrettävään 2100-luvun puoliväliin.

Olen aina rakastanut Reynoldsin kirjoissa raskasta teknologiakeskeisyyttä ja siksi edellinen Pääteasema olikin mielestäni fantasiahenkisyydessään hieman laimean oloinen, kun vertaa kirjailijan yleiseen linjaan. Nyt kuitenkin on näemmä taannuttu takaisin rautaisen kovan science fictionin pariin ja jos ei nyt ihan pääosassa, niin vahvassa sivuosassa ainakin on selvästi tässäkin kirjassa nimenomaan teknologia ja sen kehitys. Kirjan loppupuhe mainitseekin, että suunnilleen kaikki kirjassa esitelty uusi teknologia perustuu ihan oikeisiin teorioihin ja spekulaatioihin eivätkä ne ole pelkästään kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. Potentiaalista tulevaisuudenkuvaa on siis tarjolla.

Toinen miellyttävä yllätys (joskin tämä oli tiedossa jo kirjan ensimmäisistä teaser-teksteistä alkaen) on kuvaus maailman sosioekonomisesta kehityksestä ja maailmantalouden painottumisesta vielä sillä saralla suhteellisen merkityksettömään Afrikkaan. Mielenkiintoista on, että koko kirjan aikana ei viitata ollenkaan siihen, mikä nykyisten talousmahtien, Euroopan ja Pohjois-Amerikan kohtalo on ollut, vaan lukijaa härnätäänkin selkeästi tahallisella kysymyksen auki jättämisellä. Mainintoja globaaleista sodista ja myös mielenkiintoisia yksityiskohtia mm. keinoälyjä koskevista hyvin tiukoista rajoituksista viljellään kuitenkin pitkin kirjaa ja vaikka suoranaista historiaosuutta ei kirjasta löydykään, saa lukija riittävän tarkan kuvan taustamaailmasta.

No itse tarina? Yleensähän minulla ei ole ollut tapana paljon kertoa itse tarinasta enkä aio tehdä sitä nytkään sen suuremmin. Tarina keskittyy kahden suuryhtiön/suvun vesan loppua kohden Reynoldsille varsin tyypillisellä tavalla varsin eeppiset mittakaavat saavuttaviin seikkailuihin, jotka ovat täynnä sitä nimenomaista "ihmetyksen tuntua" (eng. Sense of Wonder). Vaikka jo kirjan alkumetreillä (200 sivua on Reynoldsin kirjoissa alkumetrejä vielä ihan helposti) alkaakin hyvin nopeasti olla selvää, mihin tarina lopulta johtaa, ei ennalta-arvattavuus tee kirjasta yhtään huonompaa. Jo pelkästään tieto siitä, että kyseessä on pitkälle aikaskaalalle sijoittuva kirjasarja, tekee asioista varsin ilmeistä.

Vaikka Muistoissa Sininen Maa on selkeästi preludiksi jollekin paljon suuremmalle kirjoitettu teos, se toimii itsestäänkin varsin mukaansatempaavan tarinansa ansiosta. Totuttuun tapaan ensimmäiset pari-kolmesataa sivua toki maalaillaan taustoja ja henkilöitä, mutta vaivihkaa se tarina sieltä alta lähtee täysillä käyntiin. Kirja toimii myös itse tehtävässään sarjan avausteoksena täydellisesti, kirjan epilogi jättää niin paljon odotettavaa seuraavalta osalta, että lähes harmittaa, kun Reynolds kirjoittaa tämän Poseidonin Lapset sarjan seuraavan kirjan ohella myös Doctor Who-kirjaa, eikä suomennosta seuraavasta sarjan kirjasta sovi odotella varmaan vielä tänä vuonna. Ja koska kaikki muutkin Reynoldsin löytyvät hyllystä (paria teillä tietymättömillä lainassa olevaa kappaletta lukuun ottamatta) suomeksi, niin ei sitä voi enää englanniksi alkaa tässä vaiheessa teoksia ostamaan.

Reynolds toimii niinkuin aina. Se ei sovi kaikille, mutta niille, jotka rakastavat kovaa scifiä ja teknologiapornoa, luvassa on taas kermakakkua kuorrutettuna hunajalla ja suklaalla. Ja nomparelleja päällä.

Juha Vuorinen on tunnettu eräänlaisena suomalaisten teinipoikien J.K. Rowlingina tehtyään jotain sellaista, johon kukaan kirjailija ei ole kotimaassa aiemmin pystynyt. Nettikirjoittelusta alkunsa saanut kirja saavutti hyvin nopeasti suosion nuoren miesten keskuudessa ja sai tämän kirjoja vieroksuvan ryhmän läräilemään innokkaasti Juoppisen sivuja. Muistan itsekin kirjan ilmestymisajoilta, kun kavereiden kanssa luimme toisillemme ääneen kyseistä merkkiteosta. Luinpahan kirjaa jopa äidilleni hysteerisen naurun katkomana. Niinpä olin vähintäänkin riemastunut, kun tämä pissakakkapillupersehuumorin arkkiteos päätettiin muuntaa elokuvaksi.

Elokuvaversion käsikirjoituksesta ja ohjauksesta on vastannut Lauri Majala, jonka käsialaa on myös Juoppiksen taannoinen teatterisovitus. Itse en ole näytelmää nähnyt, mutta kuulemani perusteella hyvin samanlaisesta sovituksesta on kyse tässäkin. Jotenkin tuntuu silti kieroontuneella tavalla oudolta, että tällaisia teoksia käännetään varsinkin teatterimuotoon, teatteria kun on totuttu pitämään korkeakulttuurina. Ja Juoppis ei todellakaan korkeakulttuuria edusta.

Tarinasta en ala sen kummemmin kertomaan, jokainen voi kipaista lähikirjakauppaan ja hakea omakseen tämän kotimaisen kirjallisuuden ehdottoman klassikon. Tunti kahteenkymmeneenviiteen ei tietysti saa koko teosta tungettua, vaikka kuinka yrittäisi ja ihan hyvä toisaalta niin. Osa varsinkin seksiin liittyvistä irtonaisista jutuista onkin jäänyt pois, mutta toisaalta ne vain pitkittäisivät elokuvaa tarkoituksettomasti. Tällainen huumori kun tuskin jaksaisi naurattaa puoltatoista tuntia kauempaa.

Tarinan kerronta on varsin sekavan oloista, mutta se tuntuu istuvan elokuvan yleiseen fiiliksekseen. Välillä surrealismin asteelle pakenevat juoppohulluuskohtaukset antavat hyvää vastapainoa aivottomalle rellestämiselle. Moraalista saarnaamista delerium-kohtausten vakavuudesta riippumatta ei kuitenkaan Juoppis tarjoile elokuvanakaan ja lähes Lynchiä hipovat eteeriset hallusinaatiot ovatkin varsin kieroontuneella tavalla hauska lisä.

Hahmot ovat varsin hyvin siirtyneet valkokankaalle. Varsinkin Kristian on aineellistunut varsin pelottavan tarkasti todelliseksi ihmiseksi eikä myöskään Juhan toinen, ei niin toivottu ystävä, Mikael, ole juurikaan sitä heikompi. Krista Kososen esittämä Tiina jää aavistuksen verran geneeriseksi, mutta on silti siedettävä. Parasta antia on kuitenkin Joonas Saartamon varsin vakuuttava Juha, joka kaikessa ilmeikkyydessään toistuu varsin tarkkana kopiona kirjasta. Jos jotain olisi saanut hahmoihin toivoa vielä lisää, niin Juhan "Mulle ei vittuilla"-asennetta olisi voinut korostaa hieman enemmän, lausetta kun toisellaan lähes jokaisen päivän kohdalla kirjassa. On ollut myös hauska huomata, kuinka tarkasti puvustaja on myötäillyt *Pastori Kärmeen jälkeä olevaa kirjan kuvitusta. En osaisi kuvitella oikein Juhaa mihinkään muuhun asusteeseen, kuin mustaan vaimonhakkaajaan.

Jokin lehtiarvostelu oli antanut *Juoppohullun *Päiväkirjalle yhden tähden. Arvostelussa mainittiin heti alkuunsa, että arvostelija ei ollut kirjaa lukenut. Siinä mielessä olen samaa mieltä, Juoppis tuskin saa keltään kirjaa lukemattomalta juuri yhtä tähteä kummoisempaa arvostelua, varsinkin jos aihepiiri ahdistaa. Mutta niille, jotka pitävät Juha Vuorista oman aikamme Mika Waltarina, elokuva on puhdasta kultaa.

Annan tälle joko 1 tai 9 tähteä. Voitte päättää itse, kumpi on oikea arvio teille.

Ai niin, vielä yksi lause pienenä spoilerina: "Täytyisköhän sun, Juha, mennä nukkuun?" :D

Edit:

Tässä vielä linkki vähän toisenlaiseen näkemykseen. Odotettavissakin oli, että tällainen on ammattikriitikoiden näkemys. Varsinaisena elokuvanahan Juoppis kun ei edusta mitään huippua, arvo tulee lähinnä siitä, että elokuva on varsin onnistunut kirjakonversio valkokankaalle. Ja sen tämä sankari on harvinaisen onnistuneesti onnistunut missaamaan.

http://suomenkuvalehti.fi/blogit/kuvien-takaa/joisin-mielummin-homeista-kiljua-kuin-katsoisin-juoppohullun-paivakirja-elokuvan-toistamiseen

Heti lähtöönsä on aiheellista mainita, että odotukset eivät olleet kovikaan korkealla Hobitin suhteen. Tunnelmaa ovat tuotantovaiheessa latistaneet kovasti mm. ohjaajan vaihtuminen del Torosta Jacksoniin sekä 380 sivuisen kirjan venyminen ensin kahdeksi ja sitten lopulta kolmeksi elokuvaksi. Tältä lähtöasetelmalta siis suurin mielenkiinto kohdistuikin HFR-tekniikkaan, mitä Suomessa ei ole vielä missään elokuvassa aiemmin nähty. On myös syytä mainita, että tämä kirjoitus saattaa sisältää paljon asiavirheitä kirjaan viitatessa, onhan Hobitin lukemisesta itselläni vierähtänyt varmaankin 15 vuotta. Pitäneekin ennen seuraavaa osaa kipaista kirjallinen versio kaupasta ja lukaista, niin asiavirheet pysyvät vähän paremmin kurissa jatkossa. Pahoitteluni jo etukäteen siis tästä.

Itse tarinahan on mielestäni alunperin paljon kevyempi ja selkeästi nuoremmalle yleisölle suunnattu kuin Taru Sormusten Herrasta, ja mielestäni voidaankin puhua hyvällä mielellä nuoren fantasiasta aikuisen fantasian sijaan. Tämä ei kuitenkaan ole ilmeisesti mennyt herra Jacksonille kaaliin, vaan esitystapa on hyvin paljon TSH sarjaa muistuttava. Kirja kun on hyvin suoraviivainen ja suhteellisen nopeatempoisesti etenevä (kun vertaa siis tuohon lähes tylsyyden asteelle venyvään hidassoutuiseen kerrontaan TSH kirjoissa) niin tuntuukin jotenkin oudolta, että sama hidassoutuisuus on tuotu Hobittiin. Tämähän toki johtuu vain yhdestä itsestään selvästä asiasta: kirjassa ei ole riittävästi materiaalia 3:een elokuvaan. Ja samasta syystä tarinaan on myös lisäilty paljon ylimääräistä: empä esimerkiksi muista ollenkaan, että Hobitissa olisi missään vaiheessa edes mainittu örkkejä, tässä elokuvassa ne taas on tuotu varsin keskeiseenkin osaan.

Jos muistini ei petä ihan täysin, niin siihen nähden, että on tulossa vielä kaksi elokuvaa, kirjan tarinasta kerrottiin todella paljon tämän elokuvan aikana. Vähän ihmetyttääkin, että mitä viimeisen 3:n tunnin aikana oikein aiotaan kertoa, jos saman verran tarinaa tuupataan seuraavaan elokuvaan. Ehkäpä Peter Jackson sittne tekee viimeisestä elokuvasta tunti 20 minuuttia pitkän. Tai ehkäpä ei. Pitkittäminen näkyy elokuvassa pitkinä maisemapanerointeina, mutta myös positiivisena yllätyksenä, mitä jäin kaipaamaan TSH elokuvissa: Tolkienin maailman kuvan maalailussa keskeisessä osassa ovat olleet kaikissa kirjoissa eri kansojen laulut ja niitä kuultiinkin paljon enemmän kun TSH elokuvissa. Ja se oli hyvä se.

Näyttelemisen puolesta tarjolla on keskinkertaista suorittamista. Vaikka kovasti pidänkin Martin Freemanista, joka siis näyttelee Bilboa tässä elokuvassa sekä Ian McKellenistä (Gandalf), ovat heidän suorituksensa varsin mitäänsanomattomia. Mielenkiintoisimmiksi hahmoiksi suoritusten kautta nousevatkin mielestäni Hobbitissa Sylverster McCoyn varsin sopivan höperön oloinen Radagast Ruskea, josta tulee vahvasti mieleen David Jasonin roolisuoritus Rincewindinä taannoisessa Terry Pratchett filmatisoinnissa The Color of Magic, sekä tietysti Andy Serkisin aina yhtä loistava roolisuoritus digitaalisena Klonkkuna, joka on saatu tällä kerralla vieläkin eläväisemmäksi kuin aiemmin. Kääpiöt jäävät kaikki hyvin laimeaksi eikä yhdenkään (tietenkin Thorin Tammikilpeä lukuunottamatta) persoonaa tuoda oikein millään lailla esiin. Tokihan se on vaihea tuoda tuollaisen lauman hahmoja esiin yksi kerrallaan, mutta aikaa siihen olisi tässä tuotannossa riittänyt ihan riittämiin. Yksi juttu oli kuitenkin hauska huomata: "when you reach max level, you stop levelling" (katso kuva). Toisin kuin Ian McKellen, Sean Conneryn tavoin Christopher Lee on näyttänyt lakkaavan ikääntymästä ja näyttääkin Sarumanina uskottavasti jopa nuoremmalta kuin aiemmin. Ja tämä on hämmentävää, kun muistan koko elämäni ajalta Christopher Leen olleen vanha, charmikas mies.

Sitten siihen tekniikkaan. Hobittihan on käsittääkseni ensimmäinen täyspitkä elokuva, joka on toteutettu kokonaan HFR-tekniikalla. HFR tulee sanoista High Frame Rate, joka on hyvin itsensä selittävä. Elokuva esitetään siis korkeammalla kuvataajuudella, Finnkinolla tämä tarkoittaa frameraten kasvua 24:stä 48:aan. Uuden tekniikan myötä elokuvateatteri on joutunut myös uusimaan 3D-lasinsa ja HFR-lasit ovatkin passivise, ilmeisesti pyöröpolarisoidut lasit. Etuutena passivisissa laseissa on tietenkin sähköttömyys, mikä sekä keventään laseja että myös tekee niistä paljon toimintavarmemmat. Uudet lasit istuivatkin varsin mukavasti silmälasejen päälle eivätkä pahemmin painelleet näinkin pitkän elokuvan aikana. Perinteiseen pysty-vaaka polarisaatioon nähden pyöröpolarisaatio tuo myös sen etuuden, että pään kallistaminen ei riko 3D-efektiä. Tässä panostus onkin mennyt todella kohdalleen Finnkinolla, iso plussa siitä.

HFR kuva on vähän outoa katsella ensialkuun. Kaikki tuntuu olevan jotenkin nopeutettua ja liian terävää, kun lähes kaikki motionblur jää pois. Mielestäni pitäisikin miettiä elokuvan tuotantovaiheessa, että pitäisikö motionblurria lisätä jälkikäsiittelynä kuvaan, nyt kun sen puute saa sellaisen tunnelman, että kaikki olisi kuvattu studiossa (joka varmasti pitääkin paikkansa pääosin, mutta illuusio todellisuudesta jää siksi hyvin vajavaiseksi). Hämmentävää myöskin on, että uutta tekniikkaa ei ole oikein käytetty hyväksi Hobitissa: vaikka tekniikka suorastaan huutaa järjettömiä hidastuksia ja nopeatempoista kameran kuljetusta, näitä ei Hobitissa ei nähdä. Myöskin käsivaralta (lue: stedicamilla) kuvatut osiot kaipaavat selkeästi vielä harjoittelua HFR-tekniikan myötä. Pienimmätkin tärähdykset näkyvät välittömästi kuvassa, mikä taas antaa hyvin äkkiä todella halvan fiililksen. Silmä kuitenkin tottuu lähes kolmituntisen elokuvan aikana nopeaan framerateen ja ärsyttävät pikkupiirteet jäävät taustalle.

Toinen ärsyttävä piirre, minkä epäilen johtuvan framejen lyhyestä valotusajasta (ja siitä johtuvasta runsaan valon käytöstä) on syvyysvaikutelman vähentyminen. 3D:tä olennaisempaa syvyysvaikutelman kannalta on syvyyden epätarkkuus, joka on tässä elokuvassa monissa kohdin paljon vähäisempää, kuin mitä on tottunut. Tämä aiheuttaakin aivoissa ikävän ristiriidan monissa kohden, kun varsinainen 3D antaa kuvaa syvyysvaikutelmasta vaikka itse kuva ei sitä tee. 3D on muuten elokuvassa varsin laadukasta, vaikkakin sen hyödyntäminen tehosteena onkin aika vähäistä mm. lasin vääristymiä ja vesisadetta lukuunottamatta. Tuntuukin tänä päivänä aika pitkälti siltä, että alkuvaiheen 3D:llä revittelyn jälkeen, kolmiulotteisuudesta on tullut vain pakollisuus blockbustereissa eikä sillä edes yritetä tuoda mitään sen kummempaa lisäarvoa elokuvaan.

Kyllähän Hobitista siltikin löytyy paljon hyvääkin. Valitettavasti ne hyvät asiat ovat esitelty jo aiemmissa TSH elokuvissa, eikä siksi mikään hyvä tunnu oikein miltään. Lavastus on paikkapaikoin varsin näyttävää, joskin (en tiedä sitten johtuuko juuri tuosta HFR:n tarjomasta studiomaisuudesta) varsinkin elokuvan intron aikana lavasteet näyttävät välillä kovin paperimassa+maalimaisilta. Tietokonegrafiikka on ensiluokkaista, mutta muutahan ei tänä päivänä voi oikeastaan odottaakaan tämän kalibeerin elokuvilta.

Hobitti on heikko/keskiverto Hollywood blockbuster. Se tarjoaa alusta loppuun keksinkertaisuuksia ja varmasti suututtaa aikamoisen joukon kirjaa rakastaneita. Jos siis TSH tuntui mauttomalta parodialta alkuperäisestä tarinasta, niin tästä elokuvasta ei saa kuin pahan mielen. Hobitti on suunnilleen niin huonoa, kuin tällä budjetilla voidaan päästää tuotantokoneistosta läpi. Ja silti jostain kumman syystä odotan seuraavaa osaa...

Annan tälle IMDB:ssä 5/10 tähteä.

Huh. Moneen otteeseen olen jo menettänyt kaikki toiveet William Gibsonin ehkä tunnetuimman teoksen, ehkä maailman tunnetuimman kyberpunk-kirjan, Neurovelhon, filmatisoinnin toteutumisen suhteen. Projektiahan väännetään indie-rahoituksella, eli suuret elokuvayhtiöt eivät osallistu rahallisesti elokuvan tuotantoon. Projektin takana on Seven Arts niminen pienehkö brittiläis-amerikkalainen indie-lafka, jonka tuotokset ovat tähän päivään asti ainakin olleet suhteellisen pienimuotoisia. Mistään varsinaisesta jättibudjetin elokuvasta ei Neuromancerin kohdallakaan ole kysymys, elokuvaa kun tehdään noin 60M dollarin budjetilla. Pienestä budjetista ei kannata kuitenkaan aina kauhistua, Dredd 3D tehtiin noin 50M dollarin budjetilla, eikä elokuvasta ole moitteen sanaa. Tuottajana leffassa toimii varsin järeän mittakaavan Lorenzo di Bonaventura, jonka tunnetuimpia tuotoksia viime vuosilta ovat varmasti Michael Bayn yhtäjaksoista tulipalloa alusta loppuun kuvaavat Transformers-elokuvat.

Projektiin on vuosien varrella yhdistetty milloin mitäkin ohjaajaa ja näyttelijää, mutta tämän hetkisen tiedon mukaan Neuromancerin tulee ohjaamaan Ehkä parhaiten Kuutio (Cube, 1997) scifijännäristään. Viime vuosinahan mies kunnostautui Splice nimisen tieteelläpelottelun myötä, joka tosin oli varsin lattea peruskauhupaukutus vaikka elokuvan alku lupailikin varsin nerokasta scifiä.

Neurovelhon on sanottu olevan SE scifikirja, jota ei pitäisi ikinä tehdä elokuvaksi. Paineet ovatkin siis Natalilla korkealla elokuvan onnistumisen suhteen. Neurovelhohan on tosiaan kyberpunkin arkkiteos, johon suhteellisen usein kaikkia genren kirjoja verrataan. Gibsonin lähes runollinen tyyli kirjoittaa tuskin toistuu millään lailla valkokankaalle, mutta sentään varsin eeppinen tarina toivottavasti toistuu sellaisenaan.

Toisena tuotantoyhtiönä Neuromancerin kanssa puuhastelee GFM Films, jonka sivuilla onkin julkaistu jo pari kuukautta sitten ensimmäinen konseptikuva elokuvasta. Kuva on jo aiemmin mm. Splicen yhteydessä Natalin kanssa työskennelleen Amro Attian käsialaa. Attian henkilökohtaisilta sivuilta löytyy myös toinen kuva, joka tarjoilee hieman paremmin yleistunnelmaa mustanpuhuvasta scifileffasta.

GMF varmisti myös uutisfeedissään, että Neuromancerin kahta keskeistä roolia on tarjottu varsin nimekkäille näyttelijöille: Armitagen rooliin havitellaan Liam Neesonia ja Mark Wahlbergille on tarjottu varsinaisen päähenkilön, Casen, roolia. Wahlberg vähän epäilyttää, en ole oikein koskaan ollut vakuuttunut miehen näyttelijän lahjoista, mutta Neeson kuulostaa enemmän kuin hyvältä. Toivottavasti miehellä riittäisi itsellään innostusta tämän elokuvaprojektin saralle.

Mutta itse asiaan, eli ne konseptikuvat. Olkaapa hyvä:

Vaikka rakastankin lukemista harrastuksena, on se jäänyt kesän aikana vähän muiden harrastuksien varjoon. Kesällä tulikin luettua enemmän kaikkeen moottoripyörään ja moottoripyöräilyyn liittyvää ajankohtaista asiaa eikä niinkään kertomakirjallisuutta. Niinpä Rajaniemen Kvanttivarkaan lukeminen venähtikin todella pitkälle aikaskaalalle, kun kirja odotteli uutta lukuinnostusta välillä yöpöydällä, välillä työpaikalla. Innoittaja saapui kuitenkin varsin tyypillisessä muodossa: koska olen päättänyt, että en lue useampaa kuin yhtä fiktiivistä kirjaa yhtäaikaa, oli Kvanttivaras saatava luettua loppuun uuden Alastair Reynoldsin tieltä.

Pahoittelen jo heti lähtöönsä, jos tämä kuvaus kysesestä kirjasta on hieman katkonainen ja epäjohdonmukainen. Luin tosiaan kirjaa yli puoli vuotta. Pitkä lukuaika ei kuitenkaan todellakaan johtunut kirjan heikkoudesta vaan päinvastoin Rajaniemi on kyllä kirjoittanut jotain todella onnistunutta ja hienoa.

En ole jostain syystä onnistunut tutustumaan kotimaiseen science fictioniin kovinkaan kunnolla. Tuntuu, että sekin vähä, mitä tarjontaa on, tahtoo keskittyä lähinnä lähitulevaisuuden ongelmiin ja uhkakuviin. Valitettavan paljon myös kotimaisen scifin saralla on tullut vastaan ikävää paatosta ja lukijan syyllistämistä, mikä ei itseäni lukijana niin kovasti viehätä. Rakastan itse sitä ihmetyksen tunnetta (eng. "sense of wonder") ja mielikuvituksen rajoja hipovaa teknologiatykitystä. Valoisia, tai ainakin edistyneitä tulevaisuuden kuvia, ei niinkään kauhuskenaarioita siitä, mitä tapahtuu kun kaikki menee pieleen.

Kvanttivaras tarjoileekin sekä ihmetyksen tunnetta että teknologiapornoa isolla kädellä. Heti alkuun esitellään varsin aivoja mutkalle vääntävä konsepti dilemmavankilasta, jonka tehtävänä on kasvattaa vankeja tekemään oikeita valintoja eräänlaisen pelin muodossa. Konsepti on varsin pään räjäyttävä ja nerokas ja se pistääkin heti alkuunsa lukijan mielikuvituksen koville.

Kvanttivarkaan päätapahtumat sijoittuvat määrittelemättömän ajan päähän tulevaisuuteen Marsin erääseen liikkuvaan kaupunkiin nimeltään Oubliette. Oublietten varsin keskeisenä piirteenä on eräänlainen tietoisuuden laajennus, ulkomuisti ja sen tukena toimiva tietynlainen yksityisyysprotokolla, gevulot. Nämä konseptit herättävätkin aluksi hieman hämmennystä, mutta niiden rakenne tulee varsin hyvin esille kirjan edetessä eteenpäin. Oubliettessä on käytössä myös eräänlainen aikaan perustuva järjestelmä, millä tasapainotellaan ihmisenä ja vastapainoisesti palvelustehtäviä suorittavana Hiljaisena koneena olemisen välillä. Jokainen Oublietten kansalainen kantaa mukanaan kelloa, josta näkyy jäljellä oleva aika, mitä ihmisenä saa viettää ennen siirtymistään Hiljaisen joukkoon. Hiljaisten joukkoon siirryttyään kansalaisen mieli siirretään erilaisiin tehtäviin erikoistuneiden koneiden ruumiiseen, jossa hiljaiselon aika sitten vietetään palvellen Oubliettea.

Päähenkilönä Kvanttivarkaassa esiintyy varsin lahjakas varas nimeltään Jean De Flambeau, joka pelastetaan Dilemmavankilasta suorittamaan varsin erikoinen tehtävä. Tehtävää valvomaan on pestattu Oortin pilvestä kotoisin oleva, tuskin enää ihmistä teknisesti muistuttava, enkelimäinen soturi Mieli ja hänen ainutlaatuinen aluksensa Perhonen. Kolmikolla on edessään varsin monivaiheinen ja -ulotteinen tehtävä, joka tarinan edetessä kietoutuu voimakkaasta De Flambeaun menneisyyteen.

Harvemmin kirjoissa, toisin kuin elokuvissa, nopeatempoiset taistelukohtaukset nousevat näin tyylikkäästi esiin. Yleensä kirjoissa taistelujen kuvaukset tuntuvat olevan aika pitkälti pakkopullaa, josta koitetaan päästä yli. Kvanttivaras tekee tässä kuitenkin raivokkaan poikkeuksen ja kirjan sisältämät muutamat nopeatempoiset yhteenotot ovatkin sellaista teknologiapornon tykitystä, että ne joutuu lukemaan useampaan kertaan ymmärtääksen, mitä oikein tapahtui. Parhautta on vieläpä paikkapaikoin esitettävät erilaiset näkemykset näiden mäiskeiden kohdalla, kun toinen osapuoli vierestä katsellessa näkee vain lopputuloksen ja toinen näkee varsin loppuun viedyn strategisen teknologiakamppailun.

Kvanttivaras annostelee todella laadukasta scifiseikkailua kovemman scifin ystäville sivu toisensa jälkeen. Mitä lähemmäs loppua kirja tulee, tulee myös lukijalle selväksi, että tarina ei pääty tämän kirjan päättyessä. Ja viimeisen sivun luettuani olikin pakko googlettaa tarinan jatkosta. Ilokseni sainkin huomata, että alkukielinen versio (Hannu Rajaniemihän tosiaan kirjoittaa nämä kirjat englannin kielellä) Fraktaaliprinssistä, sarjan seuraavasta osasta, onkin jo julkaistu. Käännöstä saadaan odotella vielä seuraavalle vuodelle ja odotankin jo innolla sen julkaisua. Kvanttivarkaan perusteella kun Rajaniemi nousi suoraan suosikkieni joukkoon.