Tuntuu, kuin siitä olisi jo elinikä, kun Alex Garlandin esikoisromaaniin perustuva The Beach saapui elokuvateatteriin. Osittain kirjailijan omiin kokemuksiin reppureissuissa perustuva Leonardo DiCaprion tähdittämä Danny Boylen elokuva vangitsi katsojansa hypnoottisella ja surrealistisella tunnelmallaan eikä elokuvaan ole sen kummemmin ajan hammas purrut myöhemminkään.

Nyt, 15 vuotta myöhemmin Alex Garland kokeilee siipiään itse ohjaajana ja esittelee meille eteeristä tunnelmaa täynnä olevan, hieman Blade Runner-henkisen pohdinnan siitä, mitä todellisuudessa tarkoittaa olla tiedostava kone. Tai mitä oikeastaan tarkoittaa olla ihminen. Domhnall Gleesonin esittämä nuori koodari Caleb kutsutaan eksentrisen työnantajansa, Nathanin, järjestämän kilpailun voittajana Nathanin vuoristolaaksossa eristyksessä sijaitsevaan kotiin. Allekirjoitettuaan vaitiolosopimuksen Nathan kertoo Calebille viikon kestävän vierailun todellisen tarkotuksen: hänellä on kone, jonka tietoisuudesta hän haluaa Calebin ottavan selvää. Tämän eräänlaisen pidemmälle viedyn Turingin testin kohde ei kuitenkaan ole ihan mikä tahansa tietokone, vaan kävelevä ja nuorta naista muistuttava androidi Ava.

Vahvat hahmot ja erikoinen asetelma korostavat ennestään tuttua ja Garlandille hyvin tyypillistä eteeristä tarinankerrontaa. Garland onkin selkeästi ottanut oppia hänen tekstejään aikaisemmin ohjanneilta ohjaajilta ja elokuvan tunnelmassa onkin helposti havaittavissa piirteitä niin Ole luonani aina -scifidraaman ohjanneelta Mark Romanekilta kuin myös Danny Boylelta, jonka kanssa Garlandin yhteistyö on jatkunut jo usean elokuvan ajan.

Synkän oloinen elokuva ei kuitenkaan murru missään vaiheessa, vaikka antaisi hyvät puitteet jopa raivokkaalle lopetukselle. Elokuvan loppu tuokin aivan uudenlaisen asetelman ja tilanteen, jossa katsoja joutuu miettimään ihan oikeasti, miten ja miksi asiat lopulta menivät niin kuin menivätkään. Onko koneella sittenkään sielu vai onko se vain tehtäväänsä varten ohjelmoituna pakotettu toimimaan niin kuin se toimii ja onko kaunis kuori vain pelkkää silmänlumetta.

Harvinaisen syvällinen ja aidontuntuinen scifielokuva vaatii hieman asiaan paneutumista ennen kuin avaa todellisen luonteensa. Jotkut sanovat varmasti, että Ex Machina on tylsä, mutta itselleni se on yksi parhaista viime vuosien scifielokuvista.

9/10

On kovin harvinaista, että tänä päivänä tehdään vanhojen suurten science fiction-kirjailijoiden teksteihin elokuvia. Tokihan puheita on, varsin ahdistavana hirvityksenä tulevaisuudessa mahdollisesti siintää mm. Ronald Emmerichin versio Isaac Asimovin Säätiöstä. Sitä tuskin kukaan odottaa innolla, eikä varmasti osannut moni odottaa myöskään, että Stanislaw Lemin Futurologinen Kongressi kääntyisi elokuvaksi. Löyhästi alkuperäisteosta seuraileva elokuvaversio tuli itsellenikin ihan yllätyksenä; empä edes tiennyt sen olevan Lemin tekstiin pohjautuvaa, kun näin trailerin elokuvateatterissa reilu viikko sitten.

The Congressista on vähän vaikea puhua mitään, kertomatta elokuvan juonesta sen suuremmin. Mutta sellaisiahan hyvät elokuvat useasti ovat: tarina on pääosassa. Ja vaikka The Congress erottuukin visuaalisesti totutusta, siitä noin puolen ollessa varsin LSD-huuruisen oloista animaatiota, pysyy Robin Wrightin ympärille rakennettu tarina loistavasti kasassa.

Elokuvan alkupuolisko lupaa vakavaa ja syvällistä scifiä. Elokuvateollisuus on digitaalisoitumassa ja itseään esittävälle Robin Wrightille tehdään hyvin selväksi, että vanhenevan näyttelijän ura alkaa olla tien päässä. Niinpä näyttelijä suostutellaankin myymään itsensä digitoitavaksi, jotta elokuvastudio voi hyödyntää Robinia haluamallaan tavalla.

Elokuvan toinen osa sijoittuu alun tapahtumien jälkeen kahdenkymmenen vuoden päähän, kun Robinin on aika uusia sopimuksensa. Maailma on muuttunut ja sopimusta ollaankin uusimassa varsin erikoisissa puitteissa. Alkaa kirkassävyinen ja riehakkaan dekadenttinen matka Abrahaman osavaltioon, joka on valvottua animoitua aluetta...

The Congress on varsin pienen budjetin elokuva (Wikipedia kertoo elokuvan syntyneen noin kahdeksalla miljoonalla dollarilla, mikä on vähemmän kuin esim. Iron Skyn budjetti), ja se valitettavasti näkyy visuaalisessa puolessa. Elokuva on puhtaasti joko elokuvaa tai animaatiota, siirtymävaiheita (vaikka ne niin herkullisia olisivatkin monen katsojan mielestä) ei käytännössä ole ollenkaan, vaan tyylistä toiseen siirrytään kylmänviileillä leikkauksilla. Animaatio-osuuden pitkä kesto saa otteen myös välillä herpaantumaan yhtenevästä tyylistä ja välillä animaatiot vajoavatkin hämmentävään, tylsyyttä kumpuavaan seesteisyyteen.

Vaikka The Congress kärsiikin selkeästi hieman tehotuotannon puutteesta ja liiallisesta taiteellisesta vapaudesta, on se silti uskomattoman hyvä elokuva. Sillä olisi potentiaalia muodostua vaikka ihan kulttiklassikoksi asti, jos vaan oikea yleisö sen löytää.

9/10 tähteä.

Vahvana henkilöohjaajana kunnostautunut Lars Von Trier käsittelee uusimmassa teoksessaan naisen seksuaalisuutta elokuvan nimen mukaisesti nymfomaanin näkökulmasta. Tarina alkaa, kun ikääntynyt mies löytää kotinsa kulmilta syrjäiseltä kujalta pahoinpidellyn naisen tajuttomana makaamassa maassa. Nainen kieltäytyy ambulanssin ja poliisin avusta, joten mies viekin naisen kotiinsa ja hoivatessaan tätä kuntoon päätyy keskustelu naisen menneisyyteen. Pitkän keskustelun aikana naisen historiaa valotetaan omituisten analogioiden siivittämänä aina lapsuudesta nykypäivään.

Von Trierin elokuvissa saa aina varautua varsin äärimmäisiin asioihin ja niin on myös Nymphomaniacin kanssa. Elokuvaa on syytelty mediassa puhtaaksi pornografiaksi ja ovatpahan jotkut kyselleet sen varsinaisen draamasisällön peräänkin. En sitten tiedä, mitä elokuvaa varsinkin jälkimmäistä kommenttia heitelleet ovat katsoneet; Nymphomaniac kun on varsin todentuntuista draamaa parhaimmillaan. On totta, että elokuva on hyvin graafisesti seksuaalinen, mutta eihän tätä aihetta voisi oikein muuten vakavasti esittääkkään.

Nymphomaniac on jaettu kahteen osaan, syynä tähän on ollut käytännössä elokuvan massiivinen neljän tunnin kesto. Jaossa on kuitenkin muutakin järkeä: siinä missä ensimmäinen puolikas on vielä suhteellisen viaton ja hyväntuulinen, on toinen puolikas taas puolestaan paljon synkempi ja jopa paikkapaikoin kuvottavan väkivaltainen. Tämä jako saakin varmasti monen astumaan miinaan katsottuaan ensimmäisen osan. Itselläkin oli ensimmäisen osan jälkeen vahva fiilis siitä, että Von Trierin ote on hieman höllääntynyt, eikä ohjaajan elokuville tyypillinen synkkyys ole enää niin vahvasti läsnä. Toinen osa sitten kyllä karistaa nämä harhaluulot pois.

Nymphomaniac on lähes mestariteosmainen kuvaus hirvittävän vaikeasta ja tabunomaisesta asiasta. Mitään ratkaisuja tai johtopäätöksiä se ei tarjoa katsojalleen, vaan antaa katsojalle oikeuden päättää itse omasta näkökulmastaan. En suosittele kuitenkaan elokuvaa kaikille, varsinkin herkkähermoisimmille tarjolla on paikkapaikoin ikävää katsottavaa. Mutta mikäli pidät muista Lars Von Trierin elokuvista, on tämä ihan pakollista katsottavaa.

6/10 tähteä.

Kun scifileffan pääosissa on ihan itse Johnny Depp, onhan se pakko mennä katsomaan. Poikkeukselliseksi Deppin hahmon tekee jo traileristakin (jota mikäli ette ole nähneet, älkää katsoko, jos aiotte tämän leffan katsoa) huomattava mielikuvituksellisen roolihahmon omaaminen, mies kun nähdään tällä kertaa ihan normaalin näköisenä jamppana.

Transcendence käsittelee elokuvana yhtä transhumanismin suurinta tavoitetta: ihmistietoisuuden tallentamista tietokoneelle. Valitettavasti, vaikka scifi onkin vavhasti tässä elokuvassa läsnä ja monin paikoin kovin aidon tuntuista, sortuu Transcendence valitettavan perinteiseen syntiin: tieteellä pelotteluun.

Casterin pariskunta Will ja Evelyn ovat transhumanistitutkijoita. Kun Will saa poloniumilla terästetyn luodin nahkaansa esitelmöinnin jälkeen, päättää vaimo yrittää mahdotonta: siirtää miehensä tietoisuuden tietokoneelle. Se onnistuu ja tietenkin sitten se kaikki leviää käsiin. Vai leviääkö?

Transcendence esittelee konsepteja keinoälyn ja tallennetun tietoisuuden saralta hyvin positiivisessakin mielessä, mutta nostaa myös esiin samalla sen ihmisen kehityksen suurimman esteen: pelon uutta kohtaan. Niinpä Will onkin sitten lopulta vähän niin kuin pahis ja kaikki pitää tuhota.

Visuaalisesti komea elokuva olisi voinut olla niin paljon enemmänkin. Valitettavasti ei kuitenkaan se ei tavoita ainakaan minua, vaan luo vähän 90-luvun Ruohonleikkaaja -kulttiklassikkoa muistuttavan "mitäs mä sanoin jumalan leikkimisestä!" -saarnausfiiliksen. Se myös pelottelee ihan puhtaasti elokuvana scifi faneja: mitäs, jos mahdollisesti toteutuva William Gibsonin tekstiin perustuva Neurovelho -elokuvakin tehdään tällaiseksi? Aihepiiri liippaa kuitenkin kovin läheltä.

10/10 tähteä.

Musiikkivideoista kuuluisuuteen noussut Spike Jonze on tehnyt vuosien varrella minussa varsin ristiriitaisia tunteita herättäneitä elokuvia. Suorastaan sekopäinen Being John Malcovich hämmensi ja nauratti kovin, Where The Wild Things Are sai melkein heittämään telkkarin parvekkeelta kyseisen rainan ollessa yksi huonoimmista elokuvista mitä olen nähnyt. Yhdistäviä tekijöitä näillä elokuvilla on toki hyvin eteerinen tunnelma ja voimakas musiikin käyttäminen, mutta ne eivät aina tee hyvää elokuvaa.

Trailerin perusteella Her on myös hyvin samaa kamaa. Klassisen tyylistä pianomusiikkia ja eteeristä tunnelmaa. Ja kun pääosaan mätkäistään vielä vähintäänkin ristiriitaisia tunteita herättävä Joaquin Phoenix, en oikein osannut odottaa elokuvalta yhtään mitään. Tarina vaikutti kuitenkin sen verran mielenkiintoiselta, että pakkohan tuo olisi kai käydä istumassa teatterissa läpi?

Her on hipsterhenkinen ihmissuhdedraama, mutta se on myös samalla käsittämättömän paljon uskottava tieteiselokuva. Vaikeaa avioeroa läpikäyvän Theodoren elämä saa uutta sisältöä, kun hän hankkii ihan oikeasti tuntevan keinoälykäyttöjärjestelmän. Pian alkaakin olla selvää, että käyttöjärjestelmän, joka nimeää itsensä Samanthaksi, ja Theodoren välille alkaa muodostua vakavampikin suhde.

Näyttelijätyö on monin paikoin ilmiömäistä, mikä onkin tarpeen näin tunnepainotteisessa elokuvassa. Joaquin Phoenix on tehnyt aikamoisen suorituksen Theodoren roolissa, mutta ehkä mielenkiintoisin roolisuoritus on Samanthan äänenä toimineena Scarlett Johanssonilla, näyttelijän taidot kun pistetään aika kovalle koetukselle pelkästään ääntä sisältävässä roolissa.

Her antaa myös paljon scifin ystäville ja elokuvaa tehdessä onkin ajateltu hyvin paljon ja tarkkaan sitä, millainen tulevaisuutemme voisi olla. Mitään maailmaa mullistavaa katastrofia ei ole tapahtunut, tekniikka on kehittynyt tasaisesti ja me ihmiset olemme edelleen aika lailla samanlaisia. Pieniä teknisiä yksityiskohtia elokuvasta kuitenkin löytyy paljon, joiden avulla on tulevaisuus saatu tuntumaan huomattavan todentuntuiselta. Myös puvustuksen puolella on kiinnitetty huomiota hienovaraisesti tulevaisuusaspektiin, ja varsinkin miesten vaatteissa näkyykin hieman erikoisuuksia, jotka antavat oman lisänsä kokonaisuuteen.

Tarkemmin elokuvan juonta paljastamatta, loppua kohden saa tarina omalla laillaan sekä odotettavia, mutta myös yllättäviä käänteitä. Kaikki tuntuu kuitenkin uskottavalta ja lopulta ehkä ainoalta todelliselta vaihtoehdolta, miten asiat tällaisessa tilanteessa kulkisivat. Ja se toden tuntu myös riipaisee välillä ikävästi.

Her on uskomattoman raikas tuulahdus pitkää scifiä vaivanneeseen aivottomuuteen. Se jopa haastaa katsojaansa ja porautuu samalla ihmisen tunteisiin. Aina ei tarvitse tulevaisuutta esittää raajan mittaisia plasmakiväärejä heiluttavien exoskeleton-vahvistettujen ja testosteronia tihkuvien toimintasankareiden kautta, välilä riittää ihan pieni ripaus romantiikkaakin.

Hämmästelin tuossa jokin aika sitten IMDB:tä läräillessäni, miksi elokuva nimeltä Mr Nobody oli saanut minulta 10 tähteä. Kyseessä on siis neljän vuoden takainen elokuva, jota tähdittämässä nähtiin Jared Leto. Trailerin katsottuani muistin kyllä kyseisen elokuvan ja juonen noin pääpiirteittäin, mutta en vieläkään voinut käsittää tuota ihan käsittämätöntä tähtimäärää. Ja kun vanhat arvostelutkin tuhoutuivat vanhan blogin myötä, niin en voinut edes tarkastaakaan asiaa oikein mistään. Eli eihän siihen auta sitten muuta kuin katsoa elokuva uusiksi.

Mr Nobody kertoo osittain myös scifi-elokuvana tarinan Nemo Nobodystä, pojasta joka vaikean valinnan edessä vanhempien erotessa päättää olla tekemättä valintaa siitä, kumman vanhemmista mukaan lähtee. Tästä alkaa joukko tapahtumien sarjoja, jotka esitetään Nemon näkökulmasta hänen tehdessään kaikki vaihtoehtoiset valinnat. Hieman monimutkaiselta kuulostava juoni esitetään 2100-luvun taitteessa viimeisiä päiviään viettävän Nemon kertomuksena sekä hypnoosissa jonkinlaiselle psykiatrille sekä kuolinvuoteellaan toimittajalle. Joko hämmästyttää?

Tarina kerrotaan varsin visuaalisessa paketissa, näyttävien leikkaus- ja erikoistehostekikkojen avulla saadaan monimuotoisuutta kerrontaan siirtymällä saumattomasti keskustelukohtauksesta montaasimaiseen fiilistelyyn ja välillä täysin toisiin tapahtumiin. Nämä leikkaukset välillä liittyvät myös itse elokuvan juoneen, eikä katsoja aina pysykkään ihan täysillä mukana siinä, mitä elokuvassa todellisuudessa tapahtuu.

Mr Nobody käsittelee myös hyvin vaikeita elämän asioita eroista ja masennuksista aina perheenjäsenen kuolemaan saakka. Se kertoo myös samalla kauniita rakkaustarinoita ja surullisia kohtaloita. Ja silti päätunnelataus tuntuu pysyvän liimattuna siihen ihmetykseen ja hämmennykseen.

Elokuva tarjoilee lopuksi helpon ratkaisun sellaista kaipaaville koko elokuvan hieman sekavaan juoneen. Mutta oliko sekään sitten lopulta se todellisuus ja kuka sitten oli tämä tarinan kertoja lopulta? Ainakin meillä tämä elokuva herätti varsin paljon keskustelua ihan itse elokuvaa ja myös elokuvan filosofisempaa sisältöä koskien.

Kyseessähän on siis tylsä draama, jota en suosittele niille, joiden mielestä esim. Piin Elämä on täyttä p***aa ja elokuva ei ole katsomisen arvoinen, jos siinä ei vähintään yksi säiliöauto räjähdä (tässä muuten räjähtää myös yksi säiliöauto ja avaruusasemakin nähdään tuhoutumassa jonkinlaisena sinisenä tulipallona). Mutta jos vähääkään kiinnostaa monisäikeisempi ja "älykkäämpi" nykyelokuva, on Mr Nobody mielestäni pakko katsoa. Kyseessä on hieman kaikessa hiljaisuudessa Lars Von Trierin Melancholian tavoin ohitettu moderni klassikko.

Annan tälle edelleen 10/10 tähteä.

Muutamien viimeiaikaisten kokemuksien perusteella on minulla mennyt taas vähän usko kotimaiseen elokuvaan. Varsinkin kotimaisten "huippuohjaajien" elokuvat kun tuntuva noudattava aina samaa rakenteellista kaavaa, kertoi elokuva sitten parisuhteesta tai pirinisteistä.

Suomalaisen rikollisista kertovan elokuvan osalta ei tahdo tulla mieleen mitään muuta edes etäisesti onnistunutta elokuvaa Bad Luck Loven lisäksi. Se onkin todella harmi, kun aiheen tiimoilta on kyllä yritetty useaankin otteeseen tehdä elokuvaa. Ennakkoluulot ja odotukset olivatkin todella karmaisevia, kun luin Pystyssä-elokuvan synopsista. Yksi termi kuitenkin pisti silmään niin paljon, että sai meidät lähtemään elokuvateatteriin: independent-elokuva.

Huoraamisesta, kiristyksestä ja väkivallasta kertova Pystyssä on sekä tavallinen että erilainen suomalainen elokuva. Sen tarinankerronta on hyvin tutun oloista, lineaarista ja hidassoutuista rullausta kohti pakollista loppuhuipennusta. Rakenne on kohtuullisen kaavamainen, joskin tummanpuhuva sävy ei rikkoonnu kuin aivan muutamissa kohdissa.

Näyttelijät olivat itselleni tuntemattomia. IMDB kertookin näyttelijöiden olevan suhteellisen vähäisesti kokemusta saaneita ja se valitettavasti välillä näkyykin, joskaan ei liiaksi haitallisella tasolla. Ohjaaja Mara Jelinko on yllättävän hyvin saanut pidettyä näyttelijöiden suoritukset kasassa ja tarinan hahmot ovatkin kovin aidon tuntuisia.

Pystyssä on poikkeuksellisen hyvä kotimaiseksi rikolliselokuvaksi. Se on konstailematon ja kertoo asioita ilman louhimieheläistä inhorealismia. Kyseessä onkin ehkäpä yksi parhaista kotimaisista lajityyppinsä elokuvista, mitä olen nähnyt. Valitettavasti se ei kuitenkaan ole paljon, suomalainen tuotanto kun tässä genressä on vuosikymmeniä jäljessä ulkomaisia sisariaan. Annan tälle IMDB:ssä 8 tähteä, joista 2 tulee pelkästään siitä suhteesta, mikä suomalaisen elokuvan tila on tällä hetkellä. Jos kyseessä olisi missä tahansa muussa maassa tehty elokuva, tähtiä Pystyssä saisi 6.

Baz Luhrmann se ei vaan pelkää haasteita. Moni muu ohjaaja olisi kauhuissaan tarttua suuriin kirjallisuuden klassikoihin epäonnistumisen tarkoittaessa varsin suurta negatiivista huomiota ja ei toivottua mainetta. Onnistuessaan kuitenkin parhaimmillaan kirjaklassikosta voi syntyä elokuvaklassikko ja ohjaajan nimi kirjoitetaan ikuisen kunnian kera elokuvataivaan tähtiin. Niinhän?

Luhrmann muistetaan ehkä parhaiten jo aiemmasta tarttumisestaan yhteen kirjallisuuden/näyttämötaiteen suurimmista klassikoista hänen 1996 vuoden nykypäivään varsin poikkeuksellisen näyttävällä tavalla siirretystä Romeo ja Julia tarinastaan elokuvassa Romeo + Juliet. Myös pariisilaiskabareen, Moulin Rougen, historiaa ja fiktiota sekoittelevan musikaalin muistavat varmasti suurin osa katsojista.

Tällä kertaa Luhrmann tarttuu yhteen suurimmista amerikkalaisista klassikoista, kun hän tuo valkokankaalle neljännen version F. Scott Fizgeraldin The Great Gatsbystä (suom. Kultahattu). Kyseesähän on yksi näistä "The Great American Novel"-statuksen saavuttaneista kirjoista ja sitä on useidenkin tahojen suunnalta tituleerattu yhdeksi maailman parhaista kirjoista. Rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, etten ole kirjaa itse lukenut.

No mitä sitten odottaa etukäteen, kun menee katsomaan Baz Luhrmannin elokuvaa? Tähän mennessä Luhrmannin elokuvat ovat tarjonneet nopeatempoisella otteella näyttävästi visuaalista katsottavaa kaikin puolin viimeistellyssä kuoressa. Ja niin tälläkin kertaa. The Great Gatsby edustaa varsinkin ulkokuorensa puolesta äärimmäisen näyttävällä tavalla loppuun vietyä visuaalista ilmettä. Musiikillisella linjalla on pyritty tasapainoilemaan nykyaikaisen musiikin sekä jazz-ajan soundien välillä, pääosin soundtrack koostuu kuitenkin orginaalista musiikista.

Visuaalisesta puolesta parhaiten esiin nousevat ajan mukaisesti lavastus ja tietenkin se 20-luvun puvustus. Vaikka ajan mukaisesti tyyli on ollut hyvin tarkkaa, on silti molemmilla saroilla päätetty revitellä mm. värien käytössä näyttävästi ja elokuva onkin todella kaunista katsottavaa. Kaunista on myös katsella välillä todella näyttävää kameratyöskentelyä, joka saa taltioitua varsinkin vauhdikkaiden juhlakohtausten tunnelman todella loistavasti.

Ja koska visuaaliset puitteet on kohdallaan, on elokuvan tunnelmaan helppo uppoutua. Tunnelma muuttuu elokuvan rytmin mukana, joka liittyy ilmeisesti jollain lailla (täysin mutuiltuna) kirjan luvuttamiseen/jaksoittamiseen. Tarina koostuu useasta osakokoaisuudesta, joista jokaisen yleinen tunnelma on hyvin harkittua.

Näyttelijäkaarti on kohtuullisen nimekästä, itse Gatsbyn roolissa nähdään kuitenkin elokuvan kirkkain tähti: Leonardo DiCaprio. Leosta onkin kasvanut pikkuhiljaa yksi itseäni eniten kiinostava näyttelijä, mies on tuntunut onnistuvan niin roolissa kuin roolissa, olipa sitten kyse historian siipiä havisuttaneista merkkihenkilöistä tai vaikkapa vammaisista lapsista. Mies tuntuu olevan aina tae käsittämättömän taitavasta näyttelemisestä. Elokuvan kertojan roolissa ja varsinaisessa pääosassa esiintyvä Tobey Maguire ei tunnu jotenkin pääsevän vuosienkaan jälkeen irti Hämähäkkimiehen roolihahmosta, mutta tämä hahmo tuntuu toimivan myös tässä elokuvassa vähintäänkin kohtuullisesti. Muutenkin näyttelijäpuolella mitään alisuoriitumista ei esiinny ja elokuva onkin sillä saralla varsin hyvää keskitasoa.

Baz Luhrmann teki siis sen taas. Vaarallisen suosittuun kirjaan tarttuminen palkitsi ja käsissä on taas onnistunut elokuva. On upeaa huomata, että visuaalisesti näyttävää elokuvaa on myös mahdollista tehdä muussakin genressä kuin ainoastaan toimintaelokuvien saralla. Valitettavasti tämäkin tahtoo olla vähän helmiä sioille -tyyppinen juttu. Visuaalisuutta kaipaava ydinkohdeyleisö kun valitettavasti tuntuu löytyvän pääasiallisesti sieltä toimintapuolelta. 2000-luvun uudet ohjaajat tekevät kuitenkin kaikkensa muuttaakseen tämänkin asian ja mm. Luhrmannin ja Aronofskyn johdolla mennäänkin toivottavasti kohti monipuolisempaa visuaalisen elokuvan kirjoa.

8/10 tähteä

The Great Gatsby @ IMDB

Aku Louhimiehestä on tullut varsinainen suomalaisen elokuvan moderni kiintotähti. Toinen toistaan paremmin menestyneiden draamojen sarja ei tunnu vain loppuvan. Mitään varsinaista syytä kuitenkaan tälle menestykselle en pysty oikein osoittamaan. Kuutamolla-elokuvasarjan myötä maineeseen nouseen ohjaajan elokuvista kun oikeastaan ainoana poikkeuksellisena piirteenä nousee aina silloin tällöin jostain syövereistä nouseva synkkyys.

8-pallo porautuu lähiörappion syvimpään syöveriin kertoen tarinan vankilasta vapautuvasta Pikestä. Pike on pienen, vankilassa syntyneen lapsen äiti ja on päättänyt aloittaa kaiken puhtaalta pöydältä ja olla tällä kertaa epäonnistumatta. Kun kuvioihin mukaan tulevat vanhat ystävät ja vieläpä vanha rakaskin, ei se kaidalla tiellä pysyminen sitten olekkaan enää niin helppoa.

Huumekulttuurin rumempia puolia esittelevä 8-pallo onkin varsin rujo elokuva. Väkivaltaa kuvataan varsin visuaalisesti ja en menisikään suosittelemaan elokuvaa lapsille tai heikkohermoisille.  Valitettavasti tähän mustanpuhuvaan kääreeseen ei olekkaan sitten saatu paketoitua juurikaan mitään muuta. Vaikka nimirooleissa onkin suhteellisen nimekästä ja osaavaa kaartia, ei käsikirjoitus ole antanut oikein syvyyttä hahmoille. Hahmojen taustoja ei valoteta oikein kunnolla ja kaikki henkilöt tuntuvatkin kovin ontoilta.

Kasipallon katsoo tasan kerran, sekin on suhteellisen paljon, kun katsoo keskiarvolla Louhimiehen elokuvia (nim. mielummin tunti turpaan/vartti harpilla naamaan kuin yksikään Levottomat-elokuva). Potentiaalisesta hyvästä tarinasta ei nyt oikein saatu mitään irti.

4/10

Leo Tolstoin kirjaklassikosta odottaisi tehtävän giljoonalla dollarilla varsin eeppinen suurteos, jossa lavasteiksi rakennettaisiin kokonaisia kaupunkeja, palkattaisiin statisteiksi tuhansia ihmisiä ja kaikki olisi suurta ja ihmeellistä. Eikö? Ei.

Anna Karenina on normaalista eeppisestä kerronnasta hyvin erikoisella tavalla poikkeava pirteä tuulahdus. Ihan aina (eikä edes niin usein) historiallistakaan elokuvaa ei ole tarve tehdä ultrarealistisella todellisuuden kuvauksella, kuten Lars Von Trierin Dogville ja Manderlay hyvin todistivat. Anna Karenina toistelee vähän samanlaista teatterilavastustyylistä esitystapaa, vieden sen tosin Von Trieriin nähden täysin päinvastaiseen suuntaan. Siinä missä Von Trier luotti minimalistiseen lavastukseen lattiaan maalattuine rakennusten ääriviivoineen ja "vähemmän on enemmän"-ajatteluun, Anna Karenina taas esittelee puitteet varsin revittelevinä teatterilavasteina. Elokuvan päätapahtumat ovatkin sijoitettu rajusti kohtausten välillä muunneltuun samaan lavasteeseen, jonka perustana on 1800-luvun teatteri.

Mistään varsinaisesta teatteriversiosta ei kuitenkaan ole kyse ja lavasteiden teatterimainen käyttökin tuntuu välillä unohtuvan, kun elokuva harhailee realismin puolelle. Loppua kohden teatterimaisuus kuitenkin palaa taas takaisin. Tuntuu kuitenkin vähän oudolta tuon elokuvan niin vahva erilaisuus kun vertaa alku- ja loppuosioita elokuvan keskivaiheeseen. Onko tämä sitten hyvä vai huono asia? En osaa päättää.

En ole alkuperäistä teosta lukenut ja suunnitelmissakin on korkeintaan Qwirk Booksin steampunk mashup-version, Android Kareninan, lukeminen. Sen verran kuitenkin Tolstoista tiedän, että kirjailijalla oli tapana kirjoittaa hyvin suuressa skaalassa ja mm. henkilöhahmoja teoksissa on satapäin. Se tulee esille myös elokuvassa: ensimmäisen puolen tunnin aikana esitellään varsin suuri joukko erilaisia hahmoja ja onkin vähän haasteellista koittaa pitää kiinni siitä, kuka tai mikä olisi sellainen hahmo, johon pitäisi keskittyä suuremmin ja mitkä hahmoista ovat pelkkää taustahälinää. Pikkuhiljaa keskeiset hahmot nousevat kuitenkin esiin ja elokuvan katsominen alkaa helpottua huomattavasti.

Elokuva vilisee joukoittain tuttuja naamoja niin elokuvien kuin tv-sarjojenkin puolelta. Nimirooliin valittu Keira Knightley vähän kauhistutti etukäteen, kyseinen näyttelijä kun on yleisesti ottaen ollut vähintäänkin ärsyttävä. Knightley vetää Annan roolin kuitenkin varsin vakuuttavasti läpi ja varsin näyttävä on myös Jude Law'n roolisuoritus Annan vaikeasta mielestä kärsivänä aviomiehenä. Muutenkin näytteleminen on selkeästi ollut ohjaajalle varsin tärkeässä osassa ja roolisuoritukset ovat varsin onnistuneita läpi elokuvan.

Vähän toisella lailla tehty klassikkoteos oli tuplaleffasunnuntaimme parempi valinta. Anna Karenina sopii myös muillekkin, kuin romantiikan nälkäisille akkalaumoille, joita teatteri oli täynnä sunnuntaina.

8/10 tähteä.

Anna Karenina @ IMDB

Finnkino tarjoilee Helsingissä vähän monipuolisemmin elokuvia kinopalatsissa kuin eepisessä, monoliittimaisessa blockbusterareenassa, Tennispalatsissa. Kinopalatsi onkin profiloitunut vähän pienempien elokuvien kodiksi ja sitä kautta varsinkin indieleffojen päänäyttämöksi.

Skotlantilaista indie-elokuvaa edustaakin Enkelten Siivu (The Angels's Share) nimeä kantava komidraama, joka kertoo tarinan laumasta skotlantilaisia pikkurikollisia. Porukka saa yhteiskuntapalvelun toiminnanvetäjän opastuksen myötä maun viskiin ja ajautuvat sitä myötä aikamoiseen seikkailuun.

Jossain tuli vastaan varsin epäonnistunut vertaus, missä elokuvaa nimitettiin Skotlannin Trainspottingiksi. Tässä nimittelyssä on pari sudenkuoppaa: Ensinnäkin: Trainspotting on yhtä skotlantilainen elokuva kuin tämäkin, tapahtumat, kirjoittaja ja osa näyttelijöistäkin ovat skotlantilaisia (ihan oikeasti, katsooko kukaan enää elokuvia ennen kuin vertaa?) ja toiseksi: kyseessä ei ole lähellekkään niin raivokkaan revittelevä musta komedia, kuin trainspotting, vaan kyseessä on ihan eri genren elokuva.

Kyseessä ei siis ole revittelevä musta komedia, vaan mustanpuhuva draamakomedia. Ensimmäisen puoli tuntia tuntuu jopa, että komediallinen elementti on jätetty elokuvasta kokonaan pois ja kyseessä on pelkästään mustanpuhuva ja haudanvakava draama yhteiskunnan hylkiöistä. Tapahtumien lähtiessä käyntiin komediallinen elementti kuitenkin hiipii pikkuhiljaa elokuvaan mukaan ja kiihtyy kiihtymistään elokuvan loppua kohden. Tämä varsin erikoinen kerrotatyyli toimii ihan uskomattaman hyvin ja elokuva tuntuukin kokoajan vain paranevan loppua kohden. Enkelten siivu yhdistelee taitavasti eri elokuvagenrejen parhaita piirteitä ja poikkeuksellisen onnistuneesti on samanaikaisesti synkkä, hauska ja lämminhenkinen.

Vaikka päänäyttelijäkaarti onkin suhteellisen tuoretta verta, on joukkoon saatu mahdutettua myös pitkänlinjan tunnetumpiakin näyttelijöitä. Näyttelijäsuoritukset ovat kautta linjan varsin onnistuneita ja hahmot kohtuullisen uskottavia.

Enkelten siivu on varsinainen helmi indie-leffojen joukossa. Suosittelen.

7/10

Varsin mielenkiintoinen kokemus kyllä käydä Vantaan Flamingossa elokuvissa lauantai-iltana 23:00 alkavassa näytöksessä, ei voi muuta sanoa. Vietimme sukulointiviikonloppua siskonpoikani, Paavon, seurassa ja päätimme lähteä keilaamaan ja elokuviin vielä lauantain myöhäisiltaan. Flamingo houkutti vähän tyhjemmän salinsa ja pysäköintimahdollisuuksiensa takia ja otimmekin suunnan kohti Vantaata. Oman eksoottisen sävynsä elokuvavisiittiin toivat pienessä nousuhumalassa olevat noin parikymppiset nuoret miehet, joille elokuvissa käymisen etiketti oli todennäköisesti vieras konsepti. Kun tulee käytyä paljon elokuvateatterissa, niin sitä kiinnittää näihin häiriköihin suhteellisen paljon huomiota. Alun leffan päälle puhumisen ja muun örisemisen jälkeen kuitenkin häirikötkin alkoivat ilmeisesti katsoa leffaa ja päästiin itse asiaan.

Looper on uutuuttaan rahiseva scifijännäri, joka käsittelee aikamatkailua ja siihen liittyviä dilemmoja. 2040-luvulle sijoittuvan elokuvan päähenkilönä nähdään Joseph Gordon-Levittin esittämä Joe, joka hoitelee tulevaisuuden rikollisten likapyykkiä. Aikamatkailua ei ole vielä keksitty elokuvan tapahtumien aikaan, mutta tulevaisuudessa on. Toki se on välittömästi kielletty, mutta eihän se rikollisia estä. Tulevaisuudessa kun ruumiiden hävittäminen on käytännössä mahdollista elokuvassa hyvin nopeasti viitatun bodytaggingin takia, rikollisjärjestöjen teloitukset hoidetaankin lähettämällä teloitettava menneisyyteen. Menneisyydessä sitten Joen kaltaiset Looperit teloittavat ajassa palanneen uhrin välittömästi, keräävät mukana lähetetyt hopeaharkot taskuunsa ja hävittävät ruumiit.

Tulevaisuudessa alkaa kuitenkin tapahtua jotain outoa ja loopperien sopimuksia aletaan lopettaa loopin sulkemiseksi kutsutulla käytännöllä. Loopin sulkemisella tarkoitetaan toimintamallia, missä looperin 30 vuotta vanhempi minä lähetetään takaisin teloitettavaksi ja looperille tarjotaan viimeisestä keikastaan iso kasa kultaa. Kuten arvata saattaakin, myös Joen looppi päätetään sulkea. Ja tietenkin 30 vuotta vanhempi minä pääsee karkuun.

Jo lähes alkumetreiltä on hyvin selvää, miten Looper tulee päättymään. Siitä, ja joistain varsin tehokkaasti huomiotta jätetyistä aikamatkailuun liittyvistä ongelmista (mm. kaaosteoreettisesta vaikutuksesta jne.), Looper tuntuu varsin hyvin kirjoitetulta. Elokuva kerrotaan myös osittain keskittyen draamaan ja hahmojen syventämiseen. Huumoria Looperissa on varsin vähän ja sekin vähä varsin mustaa.

Looper edustaa aivan selvästi toimintafilmeissä viime aikoina noussutta uutta ilmiötä, jossa tehosteita ja toimintaa jätetään enemmän ja enemmän taustalle ja itse tarinaan ja kerrontaan keskitytään entistä enemmän. Jo tuosta Dredd 3D:stä kirjoittaessani mainitsin elokuvan Drive ja siihen täytyy myös viitata tässä yhteydessä. Vaikka Looper ei edustakkaan ihan kaikkein älykkäintä kärkeä tässä uudessa toimintadraama lajityypissä, siinä on selkeästi piirteitä uudenlaisesta näkemyksestä tehdä toimintaelokuvaa. Pikkuhiljaa alkaa näyttää siltä, että Steven Seagalin ja Jason Stathamin kaltaisten tähtien kulta-aika onkin vihdosta viimein ohi. Tokihan Looperin toisessa pääroolissa nähtävältä Bruce Willisiltä saadaan näyte perus-Bruce kohtauksesta, jonka päätteeksi herra onkin sitten ihan veren ja lian peitossa. Mihinkään nykyään niin muodikkaaseen goreen ei kuitenkaan tässä elokuvassa mennä eikä oikeastaan missään kohden elokuvaa voikkaan sanoa mitenkään yltiöraa'aksi.

Näyttelijävalinnat tuntuvat toimivan tässäkin elokuvassa oikein hyvin. Rajoittavana tekijänähän on toki ollut mm. edes vähäinen yhdennäköisyyden tarve päänäyttelijöiden välillä, missä ei kyllä olla mielestäni onnistuttu ihan parhaalla mahdollisella tavalla. Näyttelijät ovat kuitenkin muuten uskottavia rooleissaan, Gordon-Levitt nuorena menijänä ja Willis tyypillisenä synkistelijänä.

Looper on mukava piristys toimintascifin saralla, kiva nähdä välillä jotain muutakin kuin pelkästään aivokuolemamäiskettä tälläkin saralla. Mikään varsinainen mestariteos se ei toki ole, mutta viihdyttää varmasti suurinta osaa katsojista.

Netflix palvelu tuli meidänkin kotiimme, kohtuulliseen kahdeksan euron hintaan kun saa rajattoman katseluoikeuden suhteellisen laajaan bufferiin elokuvia ja tv-sarjoja. Teknisen taistelun sen käyttöönottamisesksi olohuoneessamme, tietokoneen puuttumisen sieltä vuoksi, jälkeen (Xbox vaatii Gold jäsenyyden: ei ole tulossa, Samsungin Allshare Cast Dongle ei oikein tahdo pysyä pystyssä, jne. Lopulta ratkaisu löytyi Nintendo Wiin clientistä) onkin kyseistä palvelua tullut käytettyä niin paljon, että digiboxi alkaa pikkuhiljaa tukketua katsomatta jääneistä nauhoituksista. Netflix tarjoaa myös suhteellisen hyvän kattauksen science fictionia, joista tosin olen nähnyt suurimman osan. Jokusia kuitenkin ennalta näkemättömiä teoksia sieltäkin löytyy ja niistä eilen päätyikin katsottavaksi The Astronaut Farmer vuodelta 2006.