(julkaistu alunperin xl8r.com:issa)

Varmaan ensimmäistä kertaa elämässäni luen kirjan sen jälkeen kun olen nähnyt siitä tehdyn elokuvan. Elokuvan näkemisestä tässä tapauksessa on kylläkin jo vierähtänyt tovi enkä muistanut itse elokuvasta näemmä juuri mitään.

Philip K. Dickiä pidetään yhtenä "suurista" science fiction kirjailijoista. Olen tutustunut hänen tuotantoonsa ensimmäisen kerran jo hyvin varhaisella iällä, muistaakseni ala-asteikäisenä lainasin kirjastosta kyseisen kirjailijan Mahdoton Planeetta nimisen novellikokoelman. Ja se muuttu käsitykseni kirjallisuudesta koko elämäkseni. Vaikka vietinkin sitten elämässäni yli kymmenen vuotta koskematta juurikaan kaunokirjallisuuteen, jäi se joku kipinä palamaan sekä William Gibsonin että Philip K. Dickin tekstistä (joista silloin en oikein vielä ymmärtänyt kunnolla mitään) ja nyt myöhemmin olenkin ahminut kyseisten kirjailijoiden tuotoksia isolla kädellä.

Hämärän Vartija on alkukielisenään julkaistu vuonna 1969 ja vaikka kyseessä on ainakin näennäisesti futuristinen tarina, paistaa siinä läpi 60-luvun loppupuolen huumekulttuurin vaikutus hyvin voimakkaasti. Kirjan jälkisanoissa kirjailija itse tilittääkin tarinan yhteyksiä omaan elämäänsä ja kertoo, että kirjan synkimmätkin ihmiskohtalot perustuvat oikeisiin ihmisiin.

Hämärän Vartija on hyvin moniulotteinen kirja. Se on synkkä trippi huumeiden avulla hajoavaan mieleen ja persoonallisuuden hiipumiseen, mutta se on myös samalla mustanpuhuva dekkari sisältäen yllättäviä salaliittomaisia juonenkäänteitä. Lämpöä tarinasta ei kuitenkaan kovinkaan paljon löydy, vaan D-aineen orjuuttamat narkomaanit elävät elämäänsä päivän kerrallaan mustan puhuvassa paranoian sävyttämässä maailmassa.

Jokin näissä synkissä kirjoissa vetoaa minuun, en tiedä mikä se oikein on. Kaikessa mustuudessaan Hämärän Vartija on todellinen mestariteos.

(julkaistu alunperin xl8r.com:issa)

Jo oikeastaan vuosia olen harkinnut Dyynin lukemista, kuuluuhan se ihan ehdottomasti science fictionin klassikkojen joukkoon. Jonkin verran kuitenkin karsastan ideaa, että lukisin jälkikäteen kirjan jostain sellaisesta, josta olen nähnyt elokuvan. Tämä periaate on ollut minulla oikeastaan siitä syystä, että lukemistani häiritsee suuresti se, että tiedän mitä kirjassa tulee tapahtumaan ennalta. Luettuani kuitenkin Arthur C. Clarken Avaruusseikkailu 2001:n siitä syystä, että ymmärtäisin, mitä elokuvassa lopulta oikeasti tapahtuu sekavan loppukohtauksen aikana, päätin rohkaista mieleni Dyyninkin suhteen, kun se päätyi käsiini kirjakaupan pokkarihyllystä.

Tutustuin Dyyniin oikeastaan ensimmäisen kerran tietokonepelin muodossa. Ajankohta oli joskus 90-luvun alkupuolella. Pelin juoni pohjautuu aika lailla suoraan David Lynchin elokuvaversioon kirjasta eikä niinkään itse kirjasarjaan, vaikka Lynch onkin aika orjallisesti tarinaa noudattanut (toisin kun siihen aikaan vielä oli elokuva-adaptioilla tapana).

Mutta asiaan, eli itse kirjaan: Dyyni on ensimmäinen osa kolme kirjaa kattavasta kirjasarjasta Dyynin kirjat. Se on preludi tarinan varsinaisille päätapahtumille ja kertoo hyvin pitkälti monitahoista tarinaa intergalaktisen politiikan juonittelun ja mystiikan täyttämän maailmankaikkeuden keskellä. Vaikka kirjan varsinainen päähenkilö onkin Atreidesin suvun perillinen, nuori herttuan poika Paul, syvennytään Dyynissä myös hyvin syvällisesti muihin hahmoihin ja heidän ajatusmaalimaansa.

Dyynin maailma on suhteellisen mustavalkoinen, ainakin tässä ensimmäisessä kirjassa. Kirjassa annetaan hyvin ymmärtää ketkä ovat hyviä tyyppejä ja keiden kohtalona on olla varsinaisia pahiksia, joskin poikkeuksiakin toki löytyy Dyynin runsaasta henkilökaartista.

Dyynistä on vaikea muodostaa vielä kunnollista mielipidettä ensimmäisen osan jälkeen. Selkeästi tämä kirja toimii lähinnä introna tarinan keskeisimmille tapahtumille, joten palaan ajatuksieni Dyynistä kanssa taas, kun olen lukenut seuraavan osan.

Kyberpunk. Mitä se nyt sitten oikeastaan on? Valitettavan usein ihmiset viittavat kyberpunkkiin puhuessaan post-apocalyptic scifistä. Vaikka Mad Maxit sitä periaatteessa edustavatkin, ei kyberpunkin ydin kuitenkaan ole tuossa varsin rajallisessa maailmassa.

Käytännössä koko kyberpunk-termi luotiin 80-luvulla kuvaamaan tietyn kirjailijaryhmän, joka kantoi nimeä Peililasiryhmä, tuotoksia, joissa toistuivat vahvasti samat, uudenlaisen scifin teemat. Näistä kirjailijoista ehkäpä tunnetuin on William Gibson ja hänen kolme kirjaa (Neurovelho, Kreivi Nolla ja Mona Lisa) sisältävää Sprawl-trilogiaa pidetään kyberpunkin lähes raamattumaisena perusteoksena.

Gibsonin maailmankuva on pelottavan todentuntuinen tulevaisuusvisio ei-niin-kaukaisesta tulevaisuudesta. Suuren sodan runteleman maailman todellista valtaa pitävät suuryhtiöt, jotka käyvät pinnan alla omaa sotaansa niin huipputyöntekijöistä kuin resursseistakin. Sotaa käydään niin maan päällä, avaruudessa kuin virtuaalitodellisuudessakin. Jälkimmäisessä sotilaina toimivat jockeyt, uuden ajan samurait, joiden työvälineinä ovat kyberavaruusdekit ja erilaiset softat. Tänä päivänä Gibsonin asetelma on scifin ystäville jo ihan tuttu ja monet kirjoissa esitellyistä konsepteista ovat jo lähes arkipäivää, mutta 80-luvulla tämä kaikki oli ihan uutta ja ihmeellistä. On pelottavaa huomata, kuinka tarkasti Gibson on ennustanut tulevaisuuden kehitystä jo 30 vuotta sitten.

Luin neurovelhon ensimmäisen kerran joskus yläasteikäisenä, mutta siihen aikaan kertomakirjallisuus ei oikein vielä antanut itselleni mitään. Vuosien varrella kirjahyllyyn kuitenkin alkoi ilmestyä useampiakin Gibsoneita ja Neurovelho saikin uuden mahdollisuuden vajaa vuosikymmen sitten. Ja se räjäytti tajuntani. Kirja on vaikuttanut kirjalliseen makuuni varmasti ainakin lähes yhtä paljon kuin Alastair Reynoldsin teokset.

Neurovelho kertoo entisen kyberavaruusjocleyn, Casen, näkökulmasta mustanpuhuvaa tarinaa hyvin erikoislaatuisesta operaatiosta, joka alkaa päähenkilön ajauduttua käytännössä pakotettuna hämyisen Armitage-nimisen miehen vetämään operaatioon mukaan. Mukana operaation ytimessä on myös Molly-niminen, kyberneettisesti viritelty palkkasoturi, jonka kanssa Case kehittää hyvin nopeasti suhteen. Soppa alkaa saada tehtävän edetessä varsin eeppisiä mittakaavoja, kun Caselle alkaa selvitä, mistä kyseisessä operaatiossa on ihan tarkalleen kyse. Minulla ei ole ollut tapana paljastaa juonesta näinkään paljoa kirjoittaessani kirjoista, mutta tällä kertaa teen poikkeuksen. Kirjan mielenkiintoisin ja koko tarinan keskeisimpänä hahmona kun on pakkomielteinen keinoäly, joka kantaa Torinon koodin mukaista nimeä Wintermute. Wintermute on mielestäni yksi mielenkiintoisimmista hahmoista, joihin olen koskaan törmännyt missään scifissä.

Neurovelho on poikkeuksellisen moniulotteinen ja laaja teos ja vaikka kirja onkin vajaan 300 sivua pitkä, sen sisällön määrä on aivan uskomattoman laaja. Se maalaa varsin massiivisen kuvan siitä, mihin maailma on menossa ja alustaa sitä tulevien tarinoiden saralle. Kirja päättyy varsin eeppisissä tunnelmissa, joka tulee varmasti jokaiselle lukijalle yllätyksenä.

Neurovelho on yksiselitteisesti yksi parhaista koskaan lukemistani kirjoista. Se on niin kovaa scifiä kuin scifi vain voi olla ja tihkuu teknologista raivoaan joka ainoalla sivulla. Se on paikkapaikoin hyvin synkkä, mutta myös maalaileva kirja, jolle on vaikea löytää mitään vertailukohtaa.

Lisähuomiona mainittakoon, että Neurovelhoa on yritetty saada elokuvaksi jo reilusti toista vuosikymmentä. Nyt aika näyttää kuitenkin olevan valmis ja Seven Artsin tuotantoprojekti nytkähtelee pikkuhiljaa kohti tuotantoa. Elokuvan ohjausvastuu on annettu Vincenzo Natalille, joka tunnetaan mm. esikoiselokuvastaan Cube. Seven Arts on myös kertonut, että Armitagen roolia on tarjottu Liam Neesonille (OH HELL YES, PLEASE!) ja Casen roolia Mark Wahlbergille.

Nyt, kun sain Neurovelhon luettua, yöpöydällä on vuorossa Sprawl-trilogian seuraava osa: Kreivi Nolla. Tulossa myös siis muutama sananen näillä näkymin koko Sprawl-sarjasta.

Baz Luhrmann se ei vaan pelkää haasteita. Moni muu ohjaaja olisi kauhuissaan tarttua suuriin kirjallisuuden klassikoihin epäonnistumisen tarkoittaessa varsin suurta negatiivista huomiota ja ei toivottua mainetta. Onnistuessaan kuitenkin parhaimmillaan kirjaklassikosta voi syntyä elokuvaklassikko ja ohjaajan nimi kirjoitetaan ikuisen kunnian kera elokuvataivaan tähtiin. Niinhän?

Luhrmann muistetaan ehkä parhaiten jo aiemmasta tarttumisestaan yhteen kirjallisuuden/näyttämötaiteen suurimmista klassikoista hänen 1996 vuoden nykypäivään varsin poikkeuksellisen näyttävällä tavalla siirretystä Romeo ja Julia tarinastaan elokuvassa Romeo + Juliet. Myös pariisilaiskabareen, Moulin Rougen, historiaa ja fiktiota sekoittelevan musikaalin muistavat varmasti suurin osa katsojista.

Tällä kertaa Luhrmann tarttuu yhteen suurimmista amerikkalaisista klassikoista, kun hän tuo valkokankaalle neljännen version F. Scott Fizgeraldin The Great Gatsbystä (suom. Kultahattu). Kyseesähän on yksi näistä "The Great American Novel"-statuksen saavuttaneista kirjoista ja sitä on useidenkin tahojen suunnalta tituleerattu yhdeksi maailman parhaista kirjoista. Rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, etten ole kirjaa itse lukenut.

No mitä sitten odottaa etukäteen, kun menee katsomaan Baz Luhrmannin elokuvaa? Tähän mennessä Luhrmannin elokuvat ovat tarjonneet nopeatempoisella otteella näyttävästi visuaalista katsottavaa kaikin puolin viimeistellyssä kuoressa. Ja niin tälläkin kertaa. The Great Gatsby edustaa varsinkin ulkokuorensa puolesta äärimmäisen näyttävällä tavalla loppuun vietyä visuaalista ilmettä. Musiikillisella linjalla on pyritty tasapainoilemaan nykyaikaisen musiikin sekä jazz-ajan soundien välillä, pääosin soundtrack koostuu kuitenkin orginaalista musiikista.

Visuaalisesta puolesta parhaiten esiin nousevat ajan mukaisesti lavastus ja tietenkin se 20-luvun puvustus. Vaikka ajan mukaisesti tyyli on ollut hyvin tarkkaa, on silti molemmilla saroilla päätetty revitellä mm. värien käytössä näyttävästi ja elokuva onkin todella kaunista katsottavaa. Kaunista on myös katsella välillä todella näyttävää kameratyöskentelyä, joka saa taltioitua varsinkin vauhdikkaiden juhlakohtausten tunnelman todella loistavasti.

Ja koska visuaaliset puitteet on kohdallaan, on elokuvan tunnelmaan helppo uppoutua. Tunnelma muuttuu elokuvan rytmin mukana, joka liittyy ilmeisesti jollain lailla (täysin mutuiltuna) kirjan luvuttamiseen/jaksoittamiseen. Tarina koostuu useasta osakokoaisuudesta, joista jokaisen yleinen tunnelma on hyvin harkittua.

Näyttelijäkaarti on kohtuullisen nimekästä, itse Gatsbyn roolissa nähdään kuitenkin elokuvan kirkkain tähti: Leonardo DiCaprio. Leosta onkin kasvanut pikkuhiljaa yksi itseäni eniten kiinostava näyttelijä, mies on tuntunut onnistuvan niin roolissa kuin roolissa, olipa sitten kyse historian siipiä havisuttaneista merkkihenkilöistä tai vaikkapa vammaisista lapsista. Mies tuntuu olevan aina tae käsittämättömän taitavasta näyttelemisestä. Elokuvan kertojan roolissa ja varsinaisessa pääosassa esiintyvä Tobey Maguire ei tunnu jotenkin pääsevän vuosienkaan jälkeen irti Hämähäkkimiehen roolihahmosta, mutta tämä hahmo tuntuu toimivan myös tässä elokuvassa vähintäänkin kohtuullisesti. Muutenkin näyttelijäpuolella mitään alisuoriitumista ei esiinny ja elokuva onkin sillä saralla varsin hyvää keskitasoa.

Baz Luhrmann teki siis sen taas. Vaarallisen suosittuun kirjaan tarttuminen palkitsi ja käsissä on taas onnistunut elokuva. On upeaa huomata, että visuaalisesti näyttävää elokuvaa on myös mahdollista tehdä muussakin genressä kuin ainoastaan toimintaelokuvien saralla. Valitettavasti tämäkin tahtoo olla vähän helmiä sioille -tyyppinen juttu. Visuaalisuutta kaipaava ydinkohdeyleisö kun valitettavasti tuntuu löytyvän pääasiallisesti sieltä toimintapuolelta. 2000-luvun uudet ohjaajat tekevät kuitenkin kaikkensa muuttaakseen tämänkin asian ja mm. Luhrmannin ja Aronofskyn johdolla mennäänkin toivottavasti kohti monipuolisempaa visuaalisen elokuvan kirjoa.

8/10 tähteä

The Great Gatsby @ IMDB