(julkaistu alunperin xl8r.com:issa)

Varmaan ensimmäistä kertaa elämässäni luen kirjan sen jälkeen kun olen nähnyt siitä tehdyn elokuvan. Elokuvan näkemisestä tässä tapauksessa on kylläkin jo vierähtänyt tovi enkä muistanut itse elokuvasta näemmä juuri mitään.

Philip K. Dickiä pidetään yhtenä "suurista" science fiction kirjailijoista. Olen tutustunut hänen tuotantoonsa ensimmäisen kerran jo hyvin varhaisella iällä, muistaakseni ala-asteikäisenä lainasin kirjastosta kyseisen kirjailijan Mahdoton Planeetta nimisen novellikokoelman. Ja se muuttu käsitykseni kirjallisuudesta koko elämäkseni. Vaikka vietinkin sitten elämässäni yli kymmenen vuotta koskematta juurikaan kaunokirjallisuuteen, jäi se joku kipinä palamaan sekä William Gibsonin että Philip K. Dickin tekstistä (joista silloin en oikein vielä ymmärtänyt kunnolla mitään) ja nyt myöhemmin olenkin ahminut kyseisten kirjailijoiden tuotoksia isolla kädellä.

Hämärän Vartija on alkukielisenään julkaistu vuonna 1969 ja vaikka kyseessä on ainakin näennäisesti futuristinen tarina, paistaa siinä läpi 60-luvun loppupuolen huumekulttuurin vaikutus hyvin voimakkaasti. Kirjan jälkisanoissa kirjailija itse tilittääkin tarinan yhteyksiä omaan elämäänsä ja kertoo, että kirjan synkimmätkin ihmiskohtalot perustuvat oikeisiin ihmisiin.

Hämärän Vartija on hyvin moniulotteinen kirja. Se on synkkä trippi huumeiden avulla hajoavaan mieleen ja persoonallisuuden hiipumiseen, mutta se on myös samalla mustanpuhuva dekkari sisältäen yllättäviä salaliittomaisia juonenkäänteitä. Lämpöä tarinasta ei kuitenkaan kovinkaan paljon löydy, vaan D-aineen orjuuttamat narkomaanit elävät elämäänsä päivän kerrallaan mustan puhuvassa paranoian sävyttämässä maailmassa.

Jokin näissä synkissä kirjoissa vetoaa minuun, en tiedä mikä se oikein on. Kaikessa mustuudessaan Hämärän Vartija on todellinen mestariteos.

6/10 tähteä.

Kun scifileffan pääosissa on ihan itse Johnny Depp, onhan se pakko mennä katsomaan. Poikkeukselliseksi Deppin hahmon tekee jo traileristakin (jota mikäli ette ole nähneet, älkää katsoko, jos aiotte tämän leffan katsoa) huomattava mielikuvituksellisen roolihahmon omaaminen, mies kun nähdään tällä kertaa ihan normaalin näköisenä jamppana.

Transcendence käsittelee elokuvana yhtä transhumanismin suurinta tavoitetta: ihmistietoisuuden tallentamista tietokoneelle. Valitettavasti, vaikka scifi onkin vavhasti tässä elokuvassa läsnä ja monin paikoin kovin aidon tuntuista, sortuu Transcendence valitettavan perinteiseen syntiin: tieteellä pelotteluun.

Casterin pariskunta Will ja Evelyn ovat transhumanistitutkijoita. Kun Will saa poloniumilla terästetyn luodin nahkaansa esitelmöinnin jälkeen, päättää vaimo yrittää mahdotonta: siirtää miehensä tietoisuuden tietokoneelle. Se onnistuu ja tietenkin sitten se kaikki leviää käsiin. Vai leviääkö?

Transcendence esittelee konsepteja keinoälyn ja tallennetun tietoisuuden saralta hyvin positiivisessakin mielessä, mutta nostaa myös esiin samalla sen ihmisen kehityksen suurimman esteen: pelon uutta kohtaan. Niinpä Will onkin sitten lopulta vähän niin kuin pahis ja kaikki pitää tuhota.

Visuaalisesti komea elokuva olisi voinut olla niin paljon enemmänkin. Valitettavasti ei kuitenkaan se ei tavoita ainakaan minua, vaan luo vähän 90-luvun Ruohonleikkaaja -kulttiklassikkoa muistuttavan "mitäs mä sanoin jumalan leikkimisestä!" -saarnausfiiliksen. Se myös pelottelee ihan puhtaasti elokuvana scifi faneja: mitäs, jos mahdollisesti toteutuva William Gibsonin tekstiin perustuva Neurovelho -elokuvakin tehdään tällaiseksi? Aihepiiri liippaa kuitenkin kovin läheltä.

Sprawl trilogian viimeinen osa niputtaa yhteen kahden ensimmäisen osan tarinat. Siinä missä Neurovelho ja Kreivi Nolla ovat itsenäisiä teoksia ja toimivat sellaisenaankin yksinään, Mona Lisa on hyvin tarkasti aiempiin kirjoihin tukeutuva päätöstarina.

Vaikka varsinaiset päähenkilöt ovatkin pääosin uusia tuttavuuksia, vilisee Mona Lisa tuttuja nimiä aiemmista kirjoista. Aikaa Kreivin Nollan tapahtumista on kulunut melkein vuosikymmen ja vaikka pintapuolisesti maailman onkin hyvin saman näköinen, kyberavaruuden taustalla on tapahtunut paljon muutosta. Jockeyt puhuvat "siitä kun kaikki muuttui" ja tämän ilmiön taustoja hinkataankin Mona Lisassa varsin tarkasti.

Myös Mona Lisassa Gibson kertoo monta tarinaa: Yakuza-pomon tytär toimitetaan turvaan Englantiin, teini-ikäinen narkkarihuora Mona taas kalliille plastiikkakirurgille. Simstim-tähdeksi noussut Angie Michell kieriskelee menneisyydensä ja nykyisyydensä välissä tietämättä, että hänen päänsä menoksi juonitaan. Koiran Autiudella sijaisevalle tehtaalle toimitetaan omituiseen laitteeseen kiinnitetty koomapotilas, joka aiheuttaa tehtaalla paljon hälinää.

Kuten Kreivi Nollassakin, tarinat pikkuhiljaa kietotuvat toisiinsa ja etenevät kohti eeppistä loppuratkaisua. Juonittelua on tiedossa monelta osin ja salaisuudet aukeavat pikkuhiljaa. Ja tokihan sieltä taas vähitellen taustalta keskeiseen osaan nousee sama Tessier-Ashpoolin teollisuusimperiumin raato ja pikkuhiljaa vastaus löytyy kaikkiin niinhin kysymyksiin, mitä trilogia jätti auki aiemmissa osissa.

Kirjasta löytyy muutamia todellisia hyvälle scifille tyypillisiä "ihmetyksen tuntua" (eng. sense of wonder) tarjoilevia hetkiä, ehkä suurimpana (SPOILER ALERT!!) luku Angie Michellin todellisuuden sekoittumisesta kyberavaruuteen. Nämä hetket ovat juuri sitä, miksi luen scifiä.

Päätösosa ei ehkä yllä ihan Kreivi Nollan asteelle, mutta on saumaton huipentuma koko tarinalle. Tarinan päätös ei tosin kovinkaan yllättävä, mutta se on omalla laillaan hyvin täydellinen ja lopullisen oloinen.

--

Usein, kun keskustelen ihmisen kanssa scifistä, nousee esiin vahva väärin ymmärrys siitä, mitä kyberpunk todellisuudessa on. Monilla on sellainen vahva käsitys siitä, että Mad Max henkinen post-apocalyptic scifi on kyberpunkkia ja että kyberpunkissa kaiken pitäisi olla jotenkin kotitekoista ja rähjäistä. Vaikka varsinkin tässä viimeisessä osassa tuotakin puolta esitellään, mielestäni silloin ei kuitenkaan ole kysymys kyberpunkista. Kyberpunk on yhteiskunnallista ja teknologiakeskeistä scifiä, joka ammentaa voimaansa mm. ihmisen ja koneen välisen rajan hämärtymisestä ja uuden uljaan yhteiskunnan synkemmistä piirteistä. Se ei ole ruosteisia autoja aavikolla ja koiranruuan syömistä kylmänä suoraan purkista vaan se on kromin hehkuista teknopornoa pitkälle viedyllä estetiikantajulla ja yhteiskunnan reformin hekumaa ja dekadenssia. Kyberpunk on niin paljon enemmän, se on samalla optimistista ja pessimististä näkymää tulevasta, se on rumuuden ja kauneuden estetiikan tanssia käsi kädessä. Mutta ennen kaikkea se on ylistystä teknologialle.

Sprawl trilogian toisessa osassa Gibson pääsee tosissaan vauhtiin. Siinä missä Neurovelho oli suhteelisen tiivis tarina, levittäytyy Kreivi Nolla huomattavasti laajemmaksi. Ja tarjolla on se tarinankerronnallinen herkku, mikä sai minut aikoinaan rakastumaan Gibsonin kirjoihin: Kreivi Nolla ei ole vain yksi tarina, vaan nippu toisistaan lähes irtonaisia tarinoita, jotka niputtuvat loppua kohden yhteen.

Kreivi Nolla esittelee kunnolla sen maailman, mikä tunnetaan gibsonilaisena kyberpunkkina. Suuryhtiöt käyvät sotaa ja hallitsevat maailmaa, tiedemiehistä käydään veristä kauppaa. Yhteiskuntaluokkien välinen kuilu on kasvanut lähes ylipääsemättömäksi ja pohjamudassa muhivat rikolliset ja voimakkaat alakulttuurit. Tämä maailmankuva pistääkin mielikuvituksen laukkaamaan ja se on selkeästi toiminut innoittajana monelle toisellekin kirjailijalle.

Gibsonin välillä lähes runolliselle asteelle venyvä kielenkäyttö maalailee välillä hyvin abstraktejakin kielikuvia vertausten muodossa. Luin kirjasarjan suomennettuna, mutta myös alkukieliset versiot ovat minulle tuttuja ennestään. Monet lauseet pysäyttävätkin lukijan oikein hämmästelemään, mitä kirjailija oikein tahtoi sanoa. Vai mitä mieltä olette:

The box was a universe, a poem, frozen on the boundaries of human experience

Kirjan näennäiset päähenkilöt ovat varsin sekalainen sakki: Kaunis taide-ekspertti Marly päätyy superrikkaan Virekin palkkaamana jäljittämään  omituista taideteosta. Bobby haluaisi olla ihan oikea konsolijockey ja sattumalta ajautuu ajamaan pätkän varsin merkityksellistä softaa, joka ajaa nuoren miehen elämän muutokseen. Kokenut palkkasoturi Turner palkataan Kalkuttassa tapahtumeen palasiksi räjähtämisen jälkeen hoitamaan tiedemiehen loikkausta yhtiöltä toiselle, mutta kaikki ei mene ihan suunnitelmien mukaan. Nämä henkilöt kuitenkin ovat toissijaisia päähenkilöitä. Kirjan edetessä loppuaan kohden on taas mitä ilmeisemmin selvää, että tarinaa kerrotaan jostain suuremmasta. Ja entisen Tessier-Ashpoolin teollisuusimperiumin perilliset nousevat taaskin lopulta tarinan merkittävimpään rooliin.

Olen aina pitänyt Neurovelhoa jotenkin harjoitusteoksena ja vähän liian suoraviivasena, kun vertaa kahteen muuhun Sprawl-kirjaan. Kreivi Nolla tarjoilee sitä oikeaa kyberpunkkia antaumuksella alusta loppuun paljon laajemmassa skaalassa ja kyseessä onkin mielestäni SE teos koko genressä.

Kyberpunk. Mitä se nyt sitten oikeastaan on? Valitettavan usein ihmiset viittavat kyberpunkkiin puhuessaan post-apocalyptic scifistä. Vaikka Mad Maxit sitä periaatteessa edustavatkin, ei kyberpunkin ydin kuitenkaan ole tuossa varsin rajallisessa maailmassa.

Käytännössä koko kyberpunk-termi luotiin 80-luvulla kuvaamaan tietyn kirjailijaryhmän, joka kantoi nimeä Peililasiryhmä, tuotoksia, joissa toistuivat vahvasti samat, uudenlaisen scifin teemat. Näistä kirjailijoista ehkäpä tunnetuin on William Gibson ja hänen kolme kirjaa (Neurovelho, Kreivi Nolla ja Mona Lisa) sisältävää Sprawl-trilogiaa pidetään kyberpunkin lähes raamattumaisena perusteoksena.

Gibsonin maailmankuva on pelottavan todentuntuinen tulevaisuusvisio ei-niin-kaukaisesta tulevaisuudesta. Suuren sodan runteleman maailman todellista valtaa pitävät suuryhtiöt, jotka käyvät pinnan alla omaa sotaansa niin huipputyöntekijöistä kuin resursseistakin. Sotaa käydään niin maan päällä, avaruudessa kuin virtuaalitodellisuudessakin. Jälkimmäisessä sotilaina toimivat jockeyt, uuden ajan samurait, joiden työvälineinä ovat kyberavaruusdekit ja erilaiset softat. Tänä päivänä Gibsonin asetelma on scifin ystäville jo ihan tuttu ja monet kirjoissa esitellyistä konsepteista ovat jo lähes arkipäivää, mutta 80-luvulla tämä kaikki oli ihan uutta ja ihmeellistä. On pelottavaa huomata, kuinka tarkasti Gibson on ennustanut tulevaisuuden kehitystä jo 30 vuotta sitten.

Luin neurovelhon ensimmäisen kerran joskus yläasteikäisenä, mutta siihen aikaan kertomakirjallisuus ei oikein vielä antanut itselleni mitään. Vuosien varrella kirjahyllyyn kuitenkin alkoi ilmestyä useampiakin Gibsoneita ja Neurovelho saikin uuden mahdollisuuden vajaa vuosikymmen sitten. Ja se räjäytti tajuntani. Kirja on vaikuttanut kirjalliseen makuuni varmasti ainakin lähes yhtä paljon kuin Alastair Reynoldsin teokset.

Neurovelho kertoo entisen kyberavaruusjocleyn, Casen, näkökulmasta mustanpuhuvaa tarinaa hyvin erikoislaatuisesta operaatiosta, joka alkaa päähenkilön ajauduttua käytännössä pakotettuna hämyisen Armitage-nimisen miehen vetämään operaatioon mukaan. Mukana operaation ytimessä on myös Molly-niminen, kyberneettisesti viritelty palkkasoturi, jonka kanssa Case kehittää hyvin nopeasti suhteen. Soppa alkaa saada tehtävän edetessä varsin eeppisiä mittakaavoja, kun Caselle alkaa selvitä, mistä kyseisessä operaatiossa on ihan tarkalleen kyse. Minulla ei ole ollut tapana paljastaa juonesta näinkään paljoa kirjoittaessani kirjoista, mutta tällä kertaa teen poikkeuksen. Kirjan mielenkiintoisin ja koko tarinan keskeisimpänä hahmona kun on pakkomielteinen keinoäly, joka kantaa Torinon koodin mukaista nimeä Wintermute. Wintermute on mielestäni yksi mielenkiintoisimmista hahmoista, joihin olen koskaan törmännyt missään scifissä.

Neurovelho on poikkeuksellisen moniulotteinen ja laaja teos ja vaikka kirja onkin vajaan 300 sivua pitkä, sen sisällön määrä on aivan uskomattoman laaja. Se maalaa varsin massiivisen kuvan siitä, mihin maailma on menossa ja alustaa sitä tulevien tarinoiden saralle. Kirja päättyy varsin eeppisissä tunnelmissa, joka tulee varmasti jokaiselle lukijalle yllätyksenä.

Neurovelho on yksiselitteisesti yksi parhaista koskaan lukemistani kirjoista. Se on niin kovaa scifiä kuin scifi vain voi olla ja tihkuu teknologista raivoaan joka ainoalla sivulla. Se on paikkapaikoin hyvin synkkä, mutta myös maalaileva kirja, jolle on vaikea löytää mitään vertailukohtaa.

Lisähuomiona mainittakoon, että Neurovelhoa on yritetty saada elokuvaksi jo reilusti toista vuosikymmentä. Nyt aika näyttää kuitenkin olevan valmis ja Seven Artsin tuotantoprojekti nytkähtelee pikkuhiljaa kohti tuotantoa. Elokuvan ohjausvastuu on annettu Vincenzo Natalille, joka tunnetaan mm. esikoiselokuvastaan Cube. Seven Arts on myös kertonut, että Armitagen roolia on tarjottu Liam Neesonille (OH HELL YES, PLEASE!) ja Casen roolia Mark Wahlbergille.

Nyt, kun sain Neurovelhon luettua, yöpöydällä on vuorossa Sprawl-trilogian seuraava osa: Kreivi Nolla. Tulossa myös siis muutama sananen näillä näkymin koko Sprawl-sarjasta.

Scifi on selkeästi nostamassa päätään niin elokuvien kuin myös pelien puolella pitkän taustallaolon jälkeen. Pelimaailmassa on toki saatu nauttia varsin hyvinkin kirjoitettua tarinankerrontaa mm. Mass Effect-sarjan myötä, mutta vähissä ovat silti varsinkin nimenomaan hyvin kirjoitetut pelit sillä saralla. Aivokuolemaan altistavia räiskintöjä, joissa taustatarina on lähinnä pakollinen paha viitekehyksen luomiseksi sarjatulen tuuppaamiseen hirviöön, tuntuu nyt tippuvan toki suunnilleen kerran kuukaudessa, mutta niistä ei ole nyt kyse.

Runsaasti omaa mielenkiintoani kutkuttelee kuitenkin tänään korviini kantautunut uutinen pelistä nimeltä Cyberpunk 2077. Kyseessä on pelin tekijöiden mukaan 80-luvulla julkaistusta Cyberpunk 2020-roolipelistä, joka taas puolestaan ammesi pelattavaan muotoon maailmankuvansa ja aihepiirinsä senaikaisesta kyberpunk-kirjallisuudesta. Roolipelin alkuperäisessä muodossa piirteitä olikin lainattu runsaasti mm. William Gibsonin ja Bruce Sterlingin kaltaisen kirjailijoiden visioista.

Traileri esittelee varsin rajusti hidastetun pätkän tulitaistelua varsin futuristisessa ympäristössä. Trailerin pääosassa näyttää olevan jonkinlainen naisen muotoinen androidi/kyborgi, joka ei paljon luotisateesta hetkahda. Kiva, varsin näyttävää, mutta hieman jää vaivaamaan, että missä se varsinainen kyberpunk oikein on. Tokihan kyberpunkissa on puhuttu paljon kyborgeista ja transhumanismista yleensä ja kaupungitkin ovat kasvaneet monessa teoksessa varsin kolossaalisiksi, mutta kun ollaan realistisia, niin niinhän ne tekevät lähes kaikessa tulevaisuuteen sijoittuvassa scifissä nykyään. Mitään viitteitä tavallista enemmän kyberpunkkin viittaavasta en siis trailerissa huomioinut, toisin kuin esim. taannoisen Syndicate-pelin (jota en muuten vieläkään ole jostain syytä ostanut) myötä.

Traileri on kuitenkin varsin komeaa katsottavaa ja toivonkin, että pelintekijöillä on ollut vähän runsaammin visioita varsinaisen kyberpunkin saralta kuin traileri antaa ymmärtää. Trailerin mukaan ensi kuussa pelista tulee lisää tietoa, joten odottelenkin jo innolla näitä tietoja.