Tuntuu, kuin siitä olisi jo elinikä, kun Alex Garlandin esikoisromaaniin perustuva The Beach saapui elokuvateatteriin. Osittain kirjailijan omiin kokemuksiin reppureissuissa perustuva Leonardo DiCaprion tähdittämä Danny Boylen elokuva vangitsi katsojansa hypnoottisella ja surrealistisella tunnelmallaan eikä elokuvaan ole sen kummemmin ajan hammas purrut myöhemminkään.

Nyt, 15 vuotta myöhemmin Alex Garland kokeilee siipiään itse ohjaajana ja esittelee meille eteeristä tunnelmaa täynnä olevan, hieman Blade Runner-henkisen pohdinnan siitä, mitä todellisuudessa tarkoittaa olla tiedostava kone. Tai mitä oikeastaan tarkoittaa olla ihminen. Domhnall Gleesonin esittämä nuori koodari Caleb kutsutaan eksentrisen työnantajansa, Nathanin, järjestämän kilpailun voittajana Nathanin vuoristolaaksossa eristyksessä sijaitsevaan kotiin. Allekirjoitettuaan vaitiolosopimuksen Nathan kertoo Calebille viikon kestävän vierailun todellisen tarkotuksen: hänellä on kone, jonka tietoisuudesta hän haluaa Calebin ottavan selvää. Tämän eräänlaisen pidemmälle viedyn Turingin testin kohde ei kuitenkaan ole ihan mikä tahansa tietokone, vaan kävelevä ja nuorta naista muistuttava androidi Ava.

Vahvat hahmot ja erikoinen asetelma korostavat ennestään tuttua ja Garlandille hyvin tyypillistä eteeristä tarinankerrontaa. Garland onkin selkeästi ottanut oppia hänen tekstejään aikaisemmin ohjanneilta ohjaajilta ja elokuvan tunnelmassa onkin helposti havaittavissa piirteitä niin Ole luonani aina -scifidraaman ohjanneelta Mark Romanekilta kuin myös Danny Boylelta, jonka kanssa Garlandin yhteistyö on jatkunut jo usean elokuvan ajan.

Synkän oloinen elokuva ei kuitenkaan murru missään vaiheessa, vaikka antaisi hyvät puitteet jopa raivokkaalle lopetukselle. Elokuvan loppu tuokin aivan uudenlaisen asetelman ja tilanteen, jossa katsoja joutuu miettimään ihan oikeasti, miten ja miksi asiat lopulta menivät niin kuin menivätkään. Onko koneella sittenkään sielu vai onko se vain tehtäväänsä varten ohjelmoituna pakotettu toimimaan niin kuin se toimii ja onko kaunis kuori vain pelkkää silmänlumetta.

Harvinaisen syvällinen ja aidontuntuinen scifielokuva vaatii hieman asiaan paneutumista ennen kuin avaa todellisen luonteensa. Jotkut sanovat varmasti, että Ex Machina on tylsä, mutta itselleni se on yksi parhaista viime vuosien scifielokuvista.

Harvemmin scifikirja saa niin paljon huomiota osakseen kuin Hugh Howeyn post-apokalytinen dystopia Siilo. Hämmentävän paljon kirjaa on näkynyt muidenkin kuin puhtaiden scifin ystävien kädessä ja kirjakaupoissakin kirja on ollut mukavasti esillä.

Alunperin kyseinen kirja ei takakannen perusteella kiinnostanut oikeastaan yhtään. Suljetun tilan dystopia ei oikein ole lajityyppinä mitenkään itseeni niin vetoava ja tästä syystä kirja jäikin useaan otteeseen hyllyyn. Jostain alennusmyynnistä se kuitenkin tarttui sitten lopulta mukaan ja vuoroaan se sai odottaa kirjahyllyssä pitkän tovin.

Vaikka Siilo alkaakin räväkästi, sen tarinan kerronta on paikkapaikoin lähes tylsyyden asteelle venyvän hidasta ja välillä sitä lukiessani alkoikin epätoivo hiipimään puseroon: miksi tässä ei tapahdu mitään. Politikoinnin sävyttämä ja hieman dekkaria muistuttava tarina on kuitenkin höystetty sen verran mielenkiitoisilla hahmoilla, että päätin kuitenkin kahlata kirjan luku kerralaan pikkuhiljaa läpi. Lyhyissä, vain muutaman sivun mittaisissa luvuissa etenevä kirja alkoi kuitenkin pikkuhiljaa saada otetta minusta ja kun kirja eteni toisen osansa loppupuolelle, alkoikin tapahtua.

Siilo kuvaa maailmanlopun jälkeistä maailmaan nimensä mukaisesti siilomaisessa rakennelmassa asuvassa yhteiskunnassa. Historiasta ei siilon asukeilla ole tietoakaan ja autuaassa tietämättömyydessä asuvat ihmiset eivät oikeastaan ole edes niin kiinnostuneistakaan siitä, miksi siilossa asuvat. Mutta tähänkin tietysti löytyy poikkeus ja luopio, jonka ansiosta historian lehdet pikkuhiljaa paljastava (hieman itsestäänkin selvän) sisältönsä ja pikkuhiljaa alkaa dystopian aiheuttajat käymään lukijalle selväksi.

Helppolukuista dystopiaa varsin perinteisessä paketissa.

Oikeastaan ihan ala-asteikäisestä asti yksi suurimmista rakkauksistani tietokonepeleissä on olleet vanhat seikkailupelit, jotka tänä päivänä tunnetaan ehkä paremmin termistä point'n'click. Sierran ja LucasArtsin vanhat pelit viihdyttävät vieläkin aina silloin tällöin ja viime aikoina kyseinen peligenre on saanut hieman uutta virtaa pariltakin suunnalta: saksanmaalta ponnistava Daedalic studios tuottaa uutta materiaalia uuden sukupolven voimalla ja rapakon takaa taas päätään on nostanut Double Fine, legendaarisen LucasArtsin Tim Schaferin nykyinen studio. Heille, jotka eivät kyseistä herraa tunne, mainittakoon tässä nyt muutamia pelejä, joiden kanssa herra on ollut tekemisissä: Manic Mansion 1&2, Monkey Island 1-3, Grim Fandango ja mm. Brütal Legend.
Tim Schaferin käsialaa on myös Broken Age, joka rahoitettiin osittain joukkorahoituksella. Schaferin mukaan ajatuksena oli herättää joidenkin mukaan jo kuollut ("kuollut kaikkialla paitsi Saksassa", kuten herra itse totesi) point'n'click genre uudelleen henkiin ja lähestyä pelityyppiä uudella tavalla. Vaikka pikaisella vilkaisulla Broken Age muistuttaakin suhteellisen perinteistä point'n'clickiä, on siinä kuitenkin tosiaan jotain ihan täysin uutta.

Pelin tarinaa käydään läpi kahden eri päähenkilön näkökulmasta ja tämä onkin mukava poikkeus, vaikka ei ihan täysin uusi ajatus olekkaan. Hahmojen välillä voi vaihdella vapaasti, mutta ensimmäisessä osassa ei ainakaan hahmojen toiminnat vaikuta toisen hahmon tarinan edistymiseen. Lopussa asetelmä kuitenkin kääntyy sellaiseen suuntaan, että toisessa osassa saadaankin sitten varmasti tehdä tätä yhteistyösäätöä enenevissä määrin.

Broken Age on visuaalisesti hieman hämmentävän oloinen peli. Käsinmaalatut grafiikat eivät tänä päivänä enää ole arkipäivää peleissä ja siltä osin vaatiikin peli hieman totuttelua nykygrafiikkaan tottuneille, mutta jo parin kymmenen minuutin jälkeen alkaa grafiikan näyttävyys nousemaan esiin varsin miellyttävällä tavalla. Grafiikan ohella pelistä nousee esiin täysin uusi tapa esittää keskustelusekvenssit kuvakulmaa vaihtelevina jaksoina ja tästä hyvin pian pelaajalle alkaakin tulla erittäin elokuvamainen vaikutelma.

Broken Age on lajityypissään yllättävän raikas tuulahdus, joskin peliä vaivaa vähän liian helpot puzzlet sekä vähän kohtuuttoman lyhyt peliaika. Itselläni aikaa ensimmäisen osan läpipelaamiseen kului noin 4-5 tuntia eikä missään vaiheessa mikään puzzle saanut oikein repimään tukkaa päästä. Peli on kuitenkin näistäkin huolimatta tutustumisen arvoinen kaikille hyvin kirjoitetun seikkailun ystäville.

(julkaistu alunperin xl8r.com:issa)

Täytyy tunnustaa, että kysinen kirjailija oli minulle täysin tuntematon ennen kun törmäsin tämän vuotisen Night Visions elokuvafestivaalin ohjelmaan. Leffan esittely jätti kyllä mielenkiinnon kyseistä elokuvaa kohtaan mutta jäi hieman kyseisellä festivaalilla esitetyn Tetsuo: The Bullet Man leffan aiheuttaneen hehkun alle pääni sisällä. Mutta eipä sitten tullut käytyä katsomassa edes tuota Tetsuoa kiitos influenssarokotteen ja liiallisen vapaa-ajan ohjelmiston, mitä olin itselleni järjestänyt. Mutta itse asiaan:

Tie on kertomus post-apokalyptisesta maailmasta, jossa isä ja poika matkaavat tiellä ja yrittävät pysyä hengissä. Kirjan pääpaino on isän ja pojan arjen kuvaamisessa, ja turhat sivuseikat, kuten miten maailmanloppu tuli jätetään kertomatta (ainakin suoraan, post-apokalyptiselle fantasialle omistautuneet varmasti osaavat noukkia vihjeet tarinan sisältä maailmanlopun laadusta). Arjen raskaisiin toimiin kuuluu tiellä eteenpäin kulkemisen lisäksi jo tyhjäksi ryöstetystä maailman roskien joukosta ruuan esiin haalimisen lisäksi myös sateelta ja kylmältä sekä ihmissyöjä/ryöstelijäjengeiltä suojautuminen.

McCarthyn maailmankuva on lähes inhorealistinen. Lähes siksi, että tämänkaltaisen maailmanlopun koittaessa ydintalven ensimmäisinä vuosina maailma olisi varmasti tämänkaltainen. Kirjailija on saanut kiteytettyä myös mukaan ihmisluonnon syvimpiä olemuksia aina eläimellisistä vaistoista rakkaistamme välittämisen ja turhautumisen äärimmäisiin muotoihin.

Tuhkanharmaan arjen sekaan on myös upotettu varsin shokeeraavaa materiaalia, ja siksi en suosittelekkaan kirjaa ihan heikkohermoisimmille. Shokeeraamista ei Tiessä ole kuitenkaan lisätty tarkoituksettomasti, vaan asiat ovat todellisia osia tarinan maailmaa.

Varsinaisia lukuja ei kirjassa ole, vaan koko tarina on kerrottu lyhyiden noin puolesta yhteen sivun mittaisten kappaleiden muodossa. Tällainen jäsennys ainakin saa itseni jämähtämään kirjaan tavallista kovempaa ja sitä kautta lukuhetket saattavat venähtää huomaamatta yllättävänkin pitkiksi (ja tästä syystä esim. yöunet välillä jäävät vähäiseksi).

Yhtä seikkaa lukuunottamatta (mitä en juonta paljastamatta tässä voi mainita) Tie on parhaita post-apokalyptisia teoksia mihin olen koskaan törmännyt. Se on todellinen, raaka eikä säästele lukijaansa yhtään. Innolla jään odottamaan kirjan pohjalta tehtyä elokuvaa, jota tähdittää LOTR-elokuvista tuttu Viggo Mortensen. Elokuvan ensi-ilta on jotenkin omituisesti joulupäivänä 25.12.2009

(julkaistu alunperin xl8r.com:issa)

Varmaan ensimmäistä kertaa elämässäni luen kirjan sen jälkeen kun olen nähnyt siitä tehdyn elokuvan. Elokuvan näkemisestä tässä tapauksessa on kylläkin jo vierähtänyt tovi enkä muistanut itse elokuvasta näemmä juuri mitään.

Philip K. Dickiä pidetään yhtenä "suurista" science fiction kirjailijoista. Olen tutustunut hänen tuotantoonsa ensimmäisen kerran jo hyvin varhaisella iällä, muistaakseni ala-asteikäisenä lainasin kirjastosta kyseisen kirjailijan Mahdoton Planeetta nimisen novellikokoelman. Ja se muuttu käsitykseni kirjallisuudesta koko elämäkseni. Vaikka vietinkin sitten elämässäni yli kymmenen vuotta koskematta juurikaan kaunokirjallisuuteen, jäi se joku kipinä palamaan sekä William Gibsonin että Philip K. Dickin tekstistä (joista silloin en oikein vielä ymmärtänyt kunnolla mitään) ja nyt myöhemmin olenkin ahminut kyseisten kirjailijoiden tuotoksia isolla kädellä.

Hämärän Vartija on alkukielisenään julkaistu vuonna 1969 ja vaikka kyseessä on ainakin näennäisesti futuristinen tarina, paistaa siinä läpi 60-luvun loppupuolen huumekulttuurin vaikutus hyvin voimakkaasti. Kirjan jälkisanoissa kirjailija itse tilittääkin tarinan yhteyksiä omaan elämäänsä ja kertoo, että kirjan synkimmätkin ihmiskohtalot perustuvat oikeisiin ihmisiin.

Hämärän Vartija on hyvin moniulotteinen kirja. Se on synkkä trippi huumeiden avulla hajoavaan mieleen ja persoonallisuuden hiipumiseen, mutta se on myös samalla mustanpuhuva dekkari sisältäen yllättäviä salaliittomaisia juonenkäänteitä. Lämpöä tarinasta ei kuitenkaan kovinkaan paljon löydy, vaan D-aineen orjuuttamat narkomaanit elävät elämäänsä päivän kerrallaan mustan puhuvassa paranoian sävyttämässä maailmassa.

Jokin näissä synkissä kirjoissa vetoaa minuun, en tiedä mikä se oikein on. Kaikessa mustuudessaan Hämärän Vartija on todellinen mestariteos.

(julkaistu alunperin xl8r.com:issa)

Jo oikeastaan vuosia olen harkinnut Dyynin lukemista, kuuluuhan se ihan ehdottomasti science fictionin klassikkojen joukkoon. Jonkin verran kuitenkin karsastan ideaa, että lukisin jälkikäteen kirjan jostain sellaisesta, josta olen nähnyt elokuvan. Tämä periaate on ollut minulla oikeastaan siitä syystä, että lukemistani häiritsee suuresti se, että tiedän mitä kirjassa tulee tapahtumaan ennalta. Luettuani kuitenkin Arthur C. Clarken Avaruusseikkailu 2001:n siitä syystä, että ymmärtäisin, mitä elokuvassa lopulta oikeasti tapahtuu sekavan loppukohtauksen aikana, päätin rohkaista mieleni Dyyninkin suhteen, kun se päätyi käsiini kirjakaupan pokkarihyllystä.

Tutustuin Dyyniin oikeastaan ensimmäisen kerran tietokonepelin muodossa. Ajankohta oli joskus 90-luvun alkupuolella. Pelin juoni pohjautuu aika lailla suoraan David Lynchin elokuvaversioon kirjasta eikä niinkään itse kirjasarjaan, vaikka Lynch onkin aika orjallisesti tarinaa noudattanut (toisin kun siihen aikaan vielä oli elokuva-adaptioilla tapana).

Mutta asiaan, eli itse kirjaan: Dyyni on ensimmäinen osa kolme kirjaa kattavasta kirjasarjasta Dyynin kirjat. Se on preludi tarinan varsinaisille päätapahtumille ja kertoo hyvin pitkälti monitahoista tarinaa intergalaktisen politiikan juonittelun ja mystiikan täyttämän maailmankaikkeuden keskellä. Vaikka kirjan varsinainen päähenkilö onkin Atreidesin suvun perillinen, nuori herttuan poika Paul, syvennytään Dyynissä myös hyvin syvällisesti muihin hahmoihin ja heidän ajatusmaalimaansa.

Dyynin maailma on suhteellisen mustavalkoinen, ainakin tässä ensimmäisessä kirjassa. Kirjassa annetaan hyvin ymmärtää ketkä ovat hyviä tyyppejä ja keiden kohtalona on olla varsinaisia pahiksia, joskin poikkeuksiakin toki löytyy Dyynin runsaasta henkilökaartista.

Dyynistä on vaikea muodostaa vielä kunnollista mielipidettä ensimmäisen osan jälkeen. Selkeästi tämä kirja toimii lähinnä introna tarinan keskeisimmille tapahtumille, joten palaan ajatuksieni Dyynistä kanssa taas, kun olen lukenut seuraavan osan.

9/10

On kovin harvinaista, että tänä päivänä tehdään vanhojen suurten science fiction-kirjailijoiden teksteihin elokuvia. Tokihan puheita on, varsin ahdistavana hirvityksenä tulevaisuudessa mahdollisesti siintää mm. Ronald Emmerichin versio Isaac Asimovin Säätiöstä. Sitä tuskin kukaan odottaa innolla, eikä varmasti osannut moni odottaa myöskään, että Stanislaw Lemin Futurologinen Kongressi kääntyisi elokuvaksi. Löyhästi alkuperäisteosta seuraileva elokuvaversio tuli itsellenikin ihan yllätyksenä; empä edes tiennyt sen olevan Lemin tekstiin pohjautuvaa, kun näin trailerin elokuvateatterissa reilu viikko sitten.

The Congressista on vähän vaikea puhua mitään, kertomatta elokuvan juonesta sen suuremmin. Mutta sellaisiahan hyvät elokuvat useasti ovat: tarina on pääosassa. Ja vaikka The Congress erottuukin visuaalisesti totutusta, siitä noin puolen ollessa varsin LSD-huuruisen oloista animaatiota, pysyy Robin Wrightin ympärille rakennettu tarina loistavasti kasassa.

Elokuvan alkupuolisko lupaa vakavaa ja syvällistä scifiä. Elokuvateollisuus on digitaalisoitumassa ja itseään esittävälle Robin Wrightille tehdään hyvin selväksi, että vanhenevan näyttelijän ura alkaa olla tien päässä. Niinpä näyttelijä suostutellaankin myymään itsensä digitoitavaksi, jotta elokuvastudio voi hyödyntää Robinia haluamallaan tavalla.

Elokuvan toinen osa sijoittuu alun tapahtumien jälkeen kahdenkymmenen vuoden päähän, kun Robinin on aika uusia sopimuksensa. Maailma on muuttunut ja sopimusta ollaankin uusimassa varsin erikoisissa puitteissa. Alkaa kirkassävyinen ja riehakkaan dekadenttinen matka Abrahaman osavaltioon, joka on valvottua animoitua aluetta...

The Congress on varsin pienen budjetin elokuva (Wikipedia kertoo elokuvan syntyneen noin kahdeksalla miljoonalla dollarilla, mikä on vähemmän kuin esim. Iron Skyn budjetti), ja se valitettavasti näkyy visuaalisessa puolessa. Elokuva on puhtaasti joko elokuvaa tai animaatiota, siirtymävaiheita (vaikka ne niin herkullisia olisivatkin monen katsojan mielestä) ei käytännössä ole ollenkaan, vaan tyylistä toiseen siirrytään kylmänviileillä leikkauksilla. Animaatio-osuuden pitkä kesto saa otteen myös välillä herpaantumaan yhtenevästä tyylistä ja välillä animaatiot vajoavatkin hämmentävään, tylsyyttä kumpuavaan seesteisyyteen.

Vaikka The Congress kärsiikin selkeästi hieman tehotuotannon puutteesta ja liiallisesta taiteellisesta vapaudesta, on se silti uskomattoman hyvä elokuva. Sillä olisi potentiaalia muodostua vaikka ihan kulttiklassikoksi asti, jos vaan oikea yleisö sen löytää.

Vihdoin se pitkä odotus on ohi. Walesilaisen science fiction kirjailijan, Alastair Reynoldsin, Poseidonin Lapset sarjan loista osaa, Terästuulen yllä, sai odottaa tavallisesta vuotuisesta julkaisutahdista kaksinkertaisen määrän kirjailijan käytettyä yhden vuoden Doctor Who 50-vuotisjuhlallisuuksiin liittyvän Harvest Of Time -kirjan kirjoittamiseen. Terästuulen yllähän toki julkaistiin alkukielisenä jo viime vuoden kesällä, mutta Liken harras käännösprosessi kestää aina sen noin suunnilleen vuoden (ja hyvä niin, kaikki Reynoldsin suomennokset tehtaillut Hannu Tervaharju kun tekee varsin tarkkaa ja upeaa työtä paikkapaikoin vähän haastavankin science fiction sanaston parissa.)

Siinä missä sarjan ensimmäinen osa, Muistoissa sininen maa, oli hieman tyypillisestä poikkeavaa Reynoldsia, tapahtumien sijoittuessa lähinnä maan lähipiiriin ja pääasiassa planeettojen ja kuiden pinnalle, Terästuulen yllä on taas hyvin vahvasti sitä tuttua ja turvallista uutta avaruusoopperaa, jossa väkevä teknologiavuodatus kohtaa vuosikymmenien mittaisiksi venyvien avaruusmatkat. Pääpaino onkin tässä kirjassa taas pitkän matkan tekemisessä ja osittain siihen liittyvissä ongelmissa.

Reynoldsin kirjoissa on puhtaista keinoälyistä puhuttu suhteellisen vähän, lukuunottamatta tietysti Prefektissä esiintynyttä Kellontekijää sekä muutamia vähän pienempiä hahmoja. Tällä kertaa kuitenkin keinoälyt nousevat tarinassa keskeiseen osaan ja Reynolds käsitteleekin näitä kahdesta erilaisesta kulmasta: hollywood-henkisenä puhtaana keinoälynä, joka on suoralla törmäyskurssilla ihmiskunnan kanssa sekä empaattisena simulaationa joskus eläneestä ihmisestä, jolle yhteiselo elollisten kanssa on elämäntehtävä.

Kyseessähän on (ainakin) viisiosaisen kirjasarjan toinen osa, ja se toisaalta myös näkyy hieman kirjan loppuratkaisussa. Hieman tyngäksi jäänyt loppu tulee vähän kuin veitsellä leikaten jättäen kuitenkin käytännössä kaksi vaihtoehtoa seuraavan kirjan lähtöasetelmalle riippuen siitä, mitä tarinaa halutaan kertoa enemmän.

Kyseessä on taas varsin tyypillinen Reynoldsin mahtipontinen avaruusooppera. Paikkapaikoin hidassoutuinen politikointikin on mukavasti sokeroitu ihmeellisillä visioilla siitä, mitä tieteellä on tarjota mahdollisesti tulevaisuudessa. Tälläisiä kirjoja lukisi vaikka loputtomasti.

Vajaa kuukausi sitten saatiin nähtäväksemme vihdosta viimein se toinen traileri Christopher Nolanin tulevasta avaruuseeppoksesta, Interstellarista. Traileri antaa vähän enemmän muruja käteen siitä, mitä tuleman pitää. Harvemmin tulee tosiaan ihmeteltyä sen kummemmin tässä blogissa trailereita, mutta Interstellar herättää kyllä tiettyjä hälyytyskelloja. Puitteiden ja trailerin perusteella kun elokuvalla on mahdollisuudet olla jopa paras koskaan tehty science fiction-elokuva.

Jostain syystä Like hyppäsi taannoin yhden Alastair Reynoldsin kirjan yli ja jätti suomentamatta Century Rain nimeä kantavan teoksen. Kirja tarttui kuitenkin mukaani lomareissullamme Lontooseen Forbidden Planet kirjakaupasta. Paikka on muuten kaikkien scififanien must see-kohde Lontoossa, kyseessä on Euroopan suurin pelkästään science fictioniin keskittyvä kirja- ja sarjakuvakauppa.

Century Rain eroaa pääosin Reynoldsin normaalista kovasta avaruusoopperalinjasta, tarinan pääpainon ollessa rinnakkaistodellisuus/aikamatkailutyyppinen (ihan tarkalleen ottaen olematta kumpaakaan näistä) dekkari, jonka tapahtuminen pääpaino sijoittuu 50-luvun Pariisiin. Toki varsinkin kirjan loppupuolella sitten on tarjolla myös niitä perinteisempiäkin Reynoldsin elementtejä: avaruusaluksia, jakautuneita sivilisaatioita ja lisää avaruusaluksia.

Reynolds on ollut aina mestari esittelemään teknisen käsityskykymme ulkopuollella olevaa vierasta teknologiaa, osansa tähän varmasti antaa miehen ammatilliset tausta Euroopan Avaruusjärjestössä (ESA) ja tälläkin kertaa esitellään osittain varsin loppuunkulutettu idea vieraan sivilisaation rakentamasta madonreikäverkostosta, jonka hyödyntäminen on juuri ja juuri teknologisen osaamisemme rajamailla. Kyseessä muuten on ainut (ainakin muistini mukaan) Reynoldsin teos, jossa avaruusmatkailua harrastetaan valoa nopeammin.

Tuttuun tapaan päähenkilönä löytyy perinteisen dekkarimiessankarin ohella myös vahva naishahmo, joka lähes kafkamaisen tilanteen takia pakotetaan matkaamaan toiseen aikaan suorittamaan vähintäänkin hämäräperäistä tehtävää. Tarinan edetessä alkaa tehtävän taustat aueta hieman paremmin ja alkaakin selvitä, että kyse on vähän suuremmastakin asiasta kuin kuolleesta agentista tai kasasta paperia.

On surullista sanoa, että vaikka kuinka Century Rain onkin loistava kirja, on ymmärrettävää, että miksi juuri tämä kirja on jäänyt Reynoldsilta kääntämättä. Se ei toki ole huono kirja, mutta perinteisen Reyndolsin fanit saattavat hieman pettyä sen osittain vähän hidassoutuiseenkin etenemiseen ja dekkarimaisuuteen. Loppu kuitenkin palkitsee ja saadaanhan sinne soppaan mausteeksi mukaan viime metreillä vielä sitä ihan oikeaa avaruusoopperaakin.

Jättiläisrobotteja! Kukapa niistä ei pitäisi? Monet minut tunteva voisi väittää, että minä en niistä pidä, mutta kuinka väärässä he ovatkaan!

Transformers elokuvasarja on päässyt nyt neljänteen osaansa ja nyt alkaa tuntua lopultakin siltä, että eipä tarvitse enää mennä yhtään näistä katsomaan elokuvateatteriin. Samaa sanoin tosin edellisen osankin kanssa, mutta tällä kertaa olen ihan tosissani tämän kanssa.

Ensimmäinen Transformers-elokuva oli varsin pätevä. Olihan se pelkästään tehoste-elokuvana jo ihan omaa luokkaansa ja olihan siinä tuttuja hahmoja bongailtavaksi lapsuudesta. Toimintaa ja mäiskettä riitti, vaikka tarina ja hahmot jäivätkin jo silloin hyvin heppoisiksi. Seuraavien osien myötä tosin tuntui, että käsikirjoittaminen jäi aina vaan enemmän kauemmaksi taustalle ja toimintapätkien väliin heiteltiin ainoastaan goofball-huumoria erilaisten leikkisien pikkurobottien keventäessä isojen robottien synkkää tunnelmaa. Nyt Michael Bay on vienyt tämän uusimman Transformers-elokuvan myötä tyhjän käsikirjoittamisen täysin uudelle tasolle.

Transformers: Age of Extiction alkaa sykänpuoleisella asetelmalla, jossa kieroontunut CIA:n black ops yksikkö jahtaa kaikkia transformereita, puolesta riippumatta. Yksikön johtaja on liittoutunut Transformereita jahtaavan robotin, Lockdownin kanssa ja tavoitteena on löytää Optimus Prime. Vaurioituneen Primen löytääkin sitten maalla asuva keksijä ja pistää vieraaseen teknologiaan uutta virtaa. Ja tällä pellepelottomallahan on tietysti tytär ja tyttärellä ralliautoa ajava irlantilainen poikaystävä. Keksijällä on myös minillä ajeleva surffarikaveri, mutta tämä toki paistetaan elävältä jo heti alkumetreillä. Onneksi.

Kerronko liikaa jo juonesta? Normaalisithan minulla ei ole tapana tarinasta kertoa muuten kuin itse tarinaa väistellen. Halusin kuitenkin kertoa tämän siksi, että kerroin samalla elokuvan hahmoista suunnilleen kaiken. Siis ihan kaiken. Sen enempää ei ole elokuvan käsikirjoittajat jaksaneet vaivautua syventämään hahmokaartia. Kuten osuvasti Domessa harvinaisen rehellisen arvostelun kirjoittanut Aki Lehti toteaa: suurimmalle osalle hahmoista ei edes vaivauduttu kirjoittamaan tarinaa.

Olen koko elokuvasarjan ajan odotellut sitä hetkeä, kun Megatron kuolee ja kuolleen Megatronin raadosta syntyy Galvatron. Osittain siitä syystä, että olen halunnut nähdä, millainen visio Michael Bayllä olisi Unicronista. Vaan ei, Galvatron syntyy kyllä, mutta ilman Unicronia. Lisäksi Galvatron näyttää olevan tässä elokuvassa ainoastaan seuraavan elokuvan alustusta varten, mitään varsinaista merkitystä juonen kannalta kun itse hahmolla ei ole. Suuren pettymyksen tuottaa Galvatronin kanssa jo tiedossa ollut ääninäyttelijän vaihdos: Hugo Weaving ei näyttele enää Transformers elokuvissa. Näyttelijä ja ohjaajan ajatuivat pienimuotoiseen sanaharkkaan Weavingin arvosteltua Megatronin mitättömyyttä ja koko työnsä tarpeettomuutta Transformers 3:n kohdalla. Tämä on toki hyvin ymmärrettävää: Hugo Weaving on loistavimmista näytttelijöistä, kun puhutaan oman äänen käyttämisestä (jos ette usko, ette ole kastoneet tarpeeksi tarkkaan esim. V for Vendettaa).

Yksi eniten ärsyttävistä asioista Transformers 4:ssa on robottien uusi ulkomuoto. Vieraan teknologian ilme on kadonnut huomattavasti inhimillisempien ja ihmismäisempien piirteiden alta. Kai sitä on helpompi tehdä leluja sitten siltä pohjalta ja hahmoista on helpompi tykätä.

Lähemmäs kolmetuntinen (leffateatterin mainokset ja trailerit mukaanlukien näytös venyy helposti yli kolmeen tuntiin) robottimäiske ei iske sitten niin yhtään. Kaikki taistelut ovat venytetty tarpeettoman pitkiksi ja kunnollista juonta elokuvasta on turha etsiä. Eipä sillä, että Transformers-piirretytkään enää viimeisen muutaman sarjan kanssa tarjoilisivat mitään alkuperäistä sarjaa vastaavaa, mustanpuhuvaa juonikiemuraa, mutta tämä nyt on vaan naurettavaa.

Moni sanoo katsovansa näitä nautinnolla pelkästään efektien takia. Näin voisi itsenikin kanssa olla, jos elokuva ei olisi ihan naurettavan pitkä siihen nähden, että mitään muuta sisältöä ei siitä löydy. Jos haluan katsella isojen robottien mäiskettä edes jonkintasoisella juonella (ja muutamalla iuan oikeasti hauskalla läpällä), katson sitten mielummin Pacific Rimmin uudestaan.

9/10 tähteä.

Tom Cruise on vuosina tuntunut keskittyvän enemmän ja enemmän scifi-elokuviin (kaiken muun ohella siis). Ja hyvä niin, keskiverto-Tomppa kun tuntuu toimivan todella hyvin futuristisemmassakin ympäristössä. Edellinen Cruisen tähdittämä Oblivion jakoi toki ihmisten mielipiteitä runsaalla kädellä; itse kallistuin siihen suuntaan, että kyseessä oli varsin maukas elokuva.

Edge of Tomorrow kertoo ja trailerinsa ja nimensäkkin perusteella, että kyseessä saattaisi olla jotain aikamatkustukseen liittyvää tarinaa. Näin onkin, päähenkilö Cage kun on jäänyt eräänlaiseen looppiin, jossa sama päivä toistuu uudestaan ja uudestaan. Soppaan sekoitetaan tällaisen sarjatuliaikamatkustuksen tuomia hienouksia: kun elät uudestaan ja uudestaan samaa päivää, voit opetella järjestämään asiat kulkemaan juuri mielesi mukaan.

Cruisen vastanäyttelijänä nähdään ehkä vähän vähemmän toimintaelokuvien puolella tunnettu Emily Blunt, joka näyttää hankkineen varsinaisen kunnon tätä roolia varten. Lihaksikkaalla rungolla varustetun badass-sotilasmimmin (josta käytetään elokuvassa lempinimeä "Full Metal Bitch") rooliin ei toki olisi voinut muuta odottaakkaan.

Vaikka puitteet Edge of Tomorrowssa on varsin perinteiseen aivottomaan scifi-mättöön, nousee sen hypnoottisen intensiivinen tarinankerrontatyyli ja dynamiikka hyvin pian pääosiin. Normaalisti toimintaleffat alkavat hyvällä revittelyllä, vajoavat rauhalliseen suvantoon keskivaiheilla ja nousevat sitten kohti eeppistä loppumäiskettä. Edge of Tomorrow käyttäytyy toki hieman saman kaavan mukaan, mutta laimeneminen on huomattavan vähäistä ja elokuva rullaakin kovalla käsistä alamäkeen karanneen katujyrän tavoin loppua kohden, eikä katsojalle tarjota kuin yksi pieni hengähdystauko kesken elokuvaa.

Tässä katujyrädynamiikassa on myös kääntöpuolensa: hahmot jäävät aavistuksen verran pinnallisiksi, vaikka pienillä henkilökohtaisilla dialogien pätkillä onkin koitettu hahmoja syventää edes aavistuksen verran. Leffa muistuttaakin tarinankerronnaltaan ja itseasiassa lähes kaikelta muultaankin lähinnä tietokonepeliä. Jopa aikahyppelystä tulee vahvasti mieleen pelissä jämähtäminen kahden savepointin väliin ja kentän tahkoaminen uudestaan ja uudestaan.

Teknologia on Edge of Tomorrow'ssa poikkeusellisen näyttävää: exoskeleton-taistelupuvut ovat samalla futuristisia ja karun primitiivisiä, tuoden mieleen jo vuosikymmeniä scifin arkkityyppinä mäiskineet eri avaruusjalkaväkien sotilaat. Vieras teknologia tuo mieleen vahvasti Matrixin sentinelit antaen esikuviinsa kuitenkin hieman jotain uutta kulmaa järjettömän nopealla liikkumisellaan.

Harvoin tulee eteen näin nopeatempoista ja intensiivistä toimintaelokuvaa. Varsinkin FPS-pelien ystävät löytävät tästä varmasti varsinaisen klassikon.

6/10 tähteä.

Kun scifileffan pääosissa on ihan itse Johnny Depp, onhan se pakko mennä katsomaan. Poikkeukselliseksi Deppin hahmon tekee jo traileristakin (jota mikäli ette ole nähneet, älkää katsoko, jos aiotte tämän leffan katsoa) huomattava mielikuvituksellisen roolihahmon omaaminen, mies kun nähdään tällä kertaa ihan normaalin näköisenä jamppana.

Transcendence käsittelee elokuvana yhtä transhumanismin suurinta tavoitetta: ihmistietoisuuden tallentamista tietokoneelle. Valitettavasti, vaikka scifi onkin vavhasti tässä elokuvassa läsnä ja monin paikoin kovin aidon tuntuista, sortuu Transcendence valitettavan perinteiseen syntiin: tieteellä pelotteluun.

Casterin pariskunta Will ja Evelyn ovat transhumanistitutkijoita. Kun Will saa poloniumilla terästetyn luodin nahkaansa esitelmöinnin jälkeen, päättää vaimo yrittää mahdotonta: siirtää miehensä tietoisuuden tietokoneelle. Se onnistuu ja tietenkin sitten se kaikki leviää käsiin. Vai leviääkö?

Transcendence esittelee konsepteja keinoälyn ja tallennetun tietoisuuden saralta hyvin positiivisessakin mielessä, mutta nostaa myös esiin samalla sen ihmisen kehityksen suurimman esteen: pelon uutta kohtaan. Niinpä Will onkin sitten lopulta vähän niin kuin pahis ja kaikki pitää tuhota.

Visuaalisesti komea elokuva olisi voinut olla niin paljon enemmänkin. Valitettavasti ei kuitenkaan se ei tavoita ainakaan minua, vaan luo vähän 90-luvun Ruohonleikkaaja -kulttiklassikkoa muistuttavan "mitäs mä sanoin jumalan leikkimisestä!" -saarnausfiiliksen. Se myös pelottelee ihan puhtaasti elokuvana scifi faneja: mitäs, jos mahdollisesti toteutuva William Gibsonin tekstiin perustuva Neurovelho -elokuvakin tehdään tällaiseksi? Aihepiiri liippaa kuitenkin kovin läheltä.

Jo vuosia sitten eräs entinen työtoverini suositteli tätä kirjaa minulle, kun kerroin löytäneeni avaruusoopperan genrenä. Kehui kirjaa mahtipontiseksi ja suurella skaalalla toteutetuksi. Jostain syystä kyseinen kirja painui kuitekin unholaan ja mieleen se palasikin vasta, kun bongasin sen viime kesänä Punainen Planeetta -antikvariaatista hyllystä varsin luetun näköisen, paperikantisen version tästä teoksesta. Kirjan ulkomuoto pisti heti silmään: tiiliskivimäinen kirja on todella 1143:n sivunsa kanssa paksu ja sehän on ollut lähes poikkeuksetta avaruusoopperan kanssa ainoastaan hyvä asia. Myöhempi tarkastelu muuten osoitti, että kyseinen kirja pitää tällä hetkellä suurimman sivumäärän ykkössijaa kirjahyllyssäni ohittaen vajaalla sadalla sivulla yksiin kansiin painetun Tolkienin Taru Sormusten Herrasta -trilogian.

Jo ensimmäiset sivut kertovat aika paljon kirjan luonteesta: kirja alkaa yli 40 kohtaisella listalla, jossa listataan keskeisimmät päähenkilöt. Ja se saa hieman pelon hiipimään takaraivoon: onko tässä nyt haukattu turhan suuri pala kerralla. Ja mielestäni jossain määrin onkin; kirjan kokonaissivumäärästä lähemmäs puolet on hahmokavalkaadin esittelyä ja taustoittamista. Toki se antaa syvyytä hahmoihin ja tuo ne lähemmäs lukijaa, mutta vähempikin olisi monessa tilanteessa riittänyt varmasti.

Kirjan alkupuolella (siis ehkä ensimmäisen 600-sivun aikana), Hamilton sortuu myös tarpeettomaan jaaritteluun, vaikkakin jaarittelu sisältääkin runsaissa määrin ihan puhdasveristä teknopornoa. Lähemmäs 40 sivua pitkä kuvaus myrskyn läpi lentämisestä hyperteknisellä riippuliitimellä alkaa kuitenkin ennemminkin haukotuttamaan kuin innostumaan.

Juoni etenee kuitenkin vääjäämättä eteenpäin ja loppua kohden alkaa tarina jo osoittamaan hieman eeppisiäkin piirteitä. Varsinkin tapahtumarikkaissa hetkissä Hamilton on päätynyt kertomaan tapahtumia useiden eri henkilöiden näkökulmasta ja eripuolella tarinan tapahtumapaikkana olevaa The Commonwealth -ihmissivilisaatiota. Nämä moniperspektiiviset luvut ovatkin ehdottomasti kirjan parasta antia.

Pandora's Star esittelee joukon vieraita sivilisaatioita, jotka liittyvät kirjan juonikiemuroihin varsin pysyväislaatuisesti. Osa sivilisaatioista esitetään hieman pelottavankin tutun tuntuisesti, osa taas tuntuu todella vierailta. Pääpiireittäin vieraat ovat kuitenkin todennuntuisia ja osittain myös toistavat hyvin Clarken kolmatta lakia: "Mikä tahansa tarpeeksi edistynyt teknologia näyttää taikuudelta.". Vieraasta teknologiasta osa kirjassa muistuttaakin paljon omaamme, mutta myös paljon esitetään ennenkuvaamattoman hämmästyttävällä tavalla.

Loppua kohden tahti kiihtyy ja kun kirjaa on jäljellä noin sata sivua, alkaa lukijalle olla hyvin selvää, että tarina ei tule loppumaan tähän kirjaan. Kirja onkin ensimmäinen osa The Commonwealth -saagaa, joka sisältää suoranaisesti sekä jatko-osan Judas Unchained sekä preludin Misspent Youth. Lisäksi myöhemmät Hamiltonin The Void -sarjan kirjat sijoittuvat samaan universumiin sisältäen runsaasti samoja hahmoja.

Pandora's Star on kovaa avaruusoopperaa suuressa mittakaavassa, mutta se ei varmasti viihdytä kaikkia. Suosittelisinkin sitä ainoastaan uuden avaruusoopperan hardcore-faneille, peruslukijalle se on todennöisesti hieman liian raskas teos. Omalta osaltani jatko-osien lukeminen jää ainakin muutaman kirjan päähän, omassa kirjahyllyssä kun odottaa pari Lontoon lomamatkalta Forbidden Planetista ostamaani kirjaa.

10/10 tähteä.

Musiikkivideoista kuuluisuuteen noussut Spike Jonze on tehnyt vuosien varrella minussa varsin ristiriitaisia tunteita herättäneitä elokuvia. Suorastaan sekopäinen Being John Malcovich hämmensi ja nauratti kovin, Where The Wild Things Are sai melkein heittämään telkkarin parvekkeelta kyseisen rainan ollessa yksi huonoimmista elokuvista mitä olen nähnyt. Yhdistäviä tekijöitä näillä elokuvilla on toki hyvin eteerinen tunnelma ja voimakas musiikin käyttäminen, mutta ne eivät aina tee hyvää elokuvaa.

Trailerin perusteella Her on myös hyvin samaa kamaa. Klassisen tyylistä pianomusiikkia ja eteeristä tunnelmaa. Ja kun pääosaan mätkäistään vielä vähintäänkin ristiriitaisia tunteita herättävä Joaquin Phoenix, en oikein osannut odottaa elokuvalta yhtään mitään. Tarina vaikutti kuitenkin sen verran mielenkiintoiselta, että pakkohan tuo olisi kai käydä istumassa teatterissa läpi?

Her on hipsterhenkinen ihmissuhdedraama, mutta se on myös samalla käsittämättömän paljon uskottava tieteiselokuva. Vaikeaa avioeroa läpikäyvän Theodoren elämä saa uutta sisältöä, kun hän hankkii ihan oikeasti tuntevan keinoälykäyttöjärjestelmän. Pian alkaakin olla selvää, että käyttöjärjestelmän, joka nimeää itsensä Samanthaksi, ja Theodoren välille alkaa muodostua vakavampikin suhde.

Näyttelijätyö on monin paikoin ilmiömäistä, mikä onkin tarpeen näin tunnepainotteisessa elokuvassa. Joaquin Phoenix on tehnyt aikamoisen suorituksen Theodoren roolissa, mutta ehkä mielenkiintoisin roolisuoritus on Samanthan äänenä toimineena Scarlett Johanssonilla, näyttelijän taidot kun pistetään aika kovalle koetukselle pelkästään ääntä sisältävässä roolissa.

Her antaa myös paljon scifin ystäville ja elokuvaa tehdessä onkin ajateltu hyvin paljon ja tarkkaan sitä, millainen tulevaisuutemme voisi olla. Mitään maailmaa mullistavaa katastrofia ei ole tapahtunut, tekniikka on kehittynyt tasaisesti ja me ihmiset olemme edelleen aika lailla samanlaisia. Pieniä teknisiä yksityiskohtia elokuvasta kuitenkin löytyy paljon, joiden avulla on tulevaisuus saatu tuntumaan huomattavan todentuntuiselta. Myös puvustuksen puolella on kiinnitetty huomiota hienovaraisesti tulevaisuusaspektiin, ja varsinkin miesten vaatteissa näkyykin hieman erikoisuuksia, jotka antavat oman lisänsä kokonaisuuteen.

Tarkemmin elokuvan juonta paljastamatta, loppua kohden saa tarina omalla laillaan sekä odotettavia, mutta myös yllättäviä käänteitä. Kaikki tuntuu kuitenkin uskottavalta ja lopulta ehkä ainoalta todelliselta vaihtoehdolta, miten asiat tällaisessa tilanteessa kulkisivat. Ja se toden tuntu myös riipaisee välillä ikävästi.

Her on uskomattoman raikas tuulahdus pitkää scifiä vaivanneeseen aivottomuuteen. Se jopa haastaa katsojaansa ja porautuu samalla ihmisen tunteisiin. Aina ei tarvitse tulevaisuutta esittää raajan mittaisia plasmakiväärejä heiluttavien exoskeleton-vahvistettujen ja testosteronia tihkuvien toimintasankareiden kautta, välilä riittää ihan pieni ripaus romantiikkaakin.

RoboCop! RobottiKyttä! Olen ollut 8-vuotias, kun alkuperäinen Paul Verhoevenin hieman dystooppinen, hieman parodiamainen ja vahvasti yhteiskunnallisesti piikittelevä elokuva metallisesta kyborgipoliisista saapui valkokankaalle. Suomessahan tuo kyseinen elokuva joutui välittömästi sensuurin kynsiin ja kovasti silppuriin ja kaiken kukkuraksi päälle lyötiin vielä K-18 leima. Eihän se toki estänyt toki 10 vuotta alle ikärajan olevaa innokasta nuora miestä lainaamasta tätä elokuvaa videovuokraamosta, ikärajathan olivat vain suosituksia. Ja niihän ajattelivat myös varmasti markkinamiehet, 3 vuotta myöhemmin valkokankaalle saapuneen ja myös K-18 leimatun RoboCop 2:n myötä kun markkinoille työnnettiin myös joukko leluja.

9/10 tähteä.

George Clooney ja Sandra Bullock samassa elokuvassa? Hmm, yleensä (varsinkin jälkimmäisen ansiosta) tämä tarkoittaisi isosti sitä, että elokuva pitäisi kiertää kaukaa. Todella kaukaa. Niin kuin "avaruus"-kaukaa. Mut hei, mitäs ihmettä? Täähän on joku scifileffa?

Gravity tuo vastausta pitkään tyhjyyteen kaikuneeseen huutoon tarpeesta ihan oikealle ja realistiselle scifille. Nyt tietysti nenäkkäimmät ovat heti postaamassa Helsingin Sanomien listausta siitä, mikä kaikki on Gravityssä pielessä, noin niin kuin tieteellisessä mielessä. Tottakai epäkohtia löytyy, mutta verrataanpa vaikkapa jokusia vuosia sitten scifi-elokuvaa dominoineeseen katastrofielokuvien buumiin. Eipä tunnu enää kovin heppoiselta.

Kyseessä on siis hyperrealistinen kuvaus katastofista kiertoradalla. Venäläiset ovat päättäneet hävittää oletettavasti vanhan vakoilusateliitin ohjuksella ja sateliitin tuhoaminen aiheuttaakin lumivyöryn lailla etenevän pilven avaruusromua. Tästähän tietysti koituu Hubble-avaruusteleskooppia huoltavalle astronauttiryhmälle varsin epämukava tilanne, kun romuparvi osuu usean tuhannen kilometrin tuntivauhdilla niin teleskooppiin kuin avaruussukkulaankin.

Scifileffoissa on usein positiivinen merkki tarinasta se, että elokuvassa esiintyvien näyttelijöiden määrä voidaan laskea yhden käden sormilla. Hyviä esimerkkejä tällaisista elokuvista ovat mm. muutama vuosi sitten hämmentänyt Moon sekä taannoinen Scifi Channelin pienen budjetin nerokas keskustelupätkä The Man From Earth. Ja niin tälläkin kertaa: vähäiset hahmot tuntuvat todellisilta eikä tavallisesti hieman vastenmieliset näyttelijätkään tunnelmaa pääse pilaamaan. Eli siis: hienoa!

Se Gravityn keskeisin sisältöhän löytyy sitten sieltä tekniseltä puolelta, audiovisuaalisesti kun elokuva on varsinaista juhlaa alusta loppuun. Alun hämmästyttävä, yhtäjaksoiselta näyttävä pitkä leikkaus on yhtä lailla samanlaista pornoa tehostefetisteille kuin romupilven osuminen ISS:ään. Vähän kyllä suoraan sanottuna harmittaa, etten mennyt katsomaan tätä elokuvaa 3D:nä vaan tyydyin kaksiulotteiseen versioon. Kyseessä on nimittäin ihan selväsi yksi tähän asti näkemistäni komeimmista elokuvista noin visuaalisessa mielessä.

Gravity on hyvä elokuva. Se on todella hyvä. Ja mikä parasta, se on myös hieman herättänyt ihan todellista keskustelua siitä, että pitäisikö kiertoradalla olevalle avaruuusromulle tehdä jotain.

Gravity @ IMDB

Tätä elokuvaa edelsi jo pienimuotoinen hype muutaman tuttavani suunnalta, jotka olivat kyseisen elokuvan perustana käytetyn kirjan lukeneet. Jotkut ovat jopa sanoneet, että kyseessä on yksi kovimmista scifi-kirjoista, mitä ovat käteensä saaneet. Itse en ole kirjaa lukenut, joten en pysty siltä suunnalta (ainakaan vielä) kommentoimaan sen suuremmin.

Kyseessä on siis Orson Scott Cardin 1985 julkaisemaan, saman nimiseen kirjaan ja sekä Hugo- että Nebula-palkinnon voittaneeseen kirjaan perustuva eepos. Tarinan päähenkilönä on nuori kadetti Ender Wiggin, jonka maailama on hyvin toisenlainen omaamme verrattuna. 50 vuotta aiemmin ihmiskunta oli tuhon partaalla, kun formikeiksi kutsuttu vieras rotu hyökkäsi maapallolle ja ihmiskunta taisteli henkensä puolesta. Tämän jälkeen lapsista on koulutettu taistelijoita ja strategikkoja, jotta kun seuraava isku tulisi, ihmiskunta olisi valmiina.

Elokuvan juoni etenee loppuaan kohden varsin hurjaa vauhtia ja tästä syystä osa käsiltellyistä asioista ja henkilöistä jääkin kovin kysymyksiä herättäväksi ja suoranaisesti selittämättömäksi. Tämä onkin Ender's Gamen suurin ongelma: lähdemateriaali kun on mitä ilmeisemminkin ihan älyttömän laaja, ei elokuvaa olisi saanut leikellä alle kaksituntiseksi torsoksi, jonka pääpaino on valitettavan toimintapainoitteinen. Ja vaikka näyttelijäryhmä onkin varsin kovaa luokkaa varsinkin sivuosien osalta (Harrison Ford, Ben Kingsley), olisi myös näiltäkin hahmoilta toivonut vielä enemmän.

Ender's Game on visuaalisesti todella huikeaa katsottavaa. Massiivisia ilma- ja avaruustaisteluja kuvataan sellaisella skaalalla, mitä ei olla koskaan aikaseisemmin nähty. Varsinkin asteroidiparvessa esitetyt taistelut ovat ihan uskomatonta silmäkarkkia ja parvina ohjattavat automatisoidut taistelualukset muodostavat varsinkin elokuvan loppupuolella mielettömän hienoja kuvauksia siitä, mitä tuollainen avaruussodankäynti voisi olla.

Vaikka Ender's Game kärsiinkin liiasta tiivistämisestä, on se yksi vuoden komeimmista elokuvista. Se luo toivoa siitä, että ihan oikeita eeppisiä, aikuisille suunnattuja avaruusoopperoita saatetaan päästä näkemään vielä valkokankaalla. Vai miten olisi Dan Simmonsin Hyperion/Endymion saaga Peter Jackson hengessä toteutettuna vaikkapa kolmella kolmituntisella elokuvalla?

8/10

Kun kirjan kannessa lukee nimet Pratchett & Baxter, tulee scifiin ja fantasiaan tutustuneille helposti pissat housuun. Kaksi pitkän linjan brittikirjailijaa, molemmat suurimpia elossa olevia nimiä omalta saraltaan. Herranjumala! Ja vielä kun kansi antaa ymmärtää, että kyseessä on nk. kovaa scifiä, niin alkaa ainakin meikäläisen sormia syyhytä.

Oli mennyt tämän kirjan julkaisu ihan ohitse jostain syystä, The Long Earth on julkaistu jo viime vuoden kesällä. Nyt se kuitenkin lähti pokkaripainoksena mukaan läheisestä kirjakaupasta. Pitkästä aikaa tuli tällä kertaa luettua kirja ihan alkukielisenä, eli tuttavallisella toisella kotimaisella: englanniksi.

Vaikka kirjan sisällöstä löytyykin Pratchettille tyypillistä absurdia huumoria sieltä täältä, kyseessä on kuitenkin ihan vakava tieteisfantasia. Joku tuuppaa nettiin piirrustukset hyvin yksinkertaisesta mutta arvoituksellisesta laitteesta, joka osoittautuu rinnakkaisen maailmoiden välillä siirtymiseen käytettäväksi laitteeksi. Eikä maailma ole enää sen jälkeen samanlainen.

The Long Earth on toisaalta kertomus ihmiskunnan murroksesta täysin odottamattoman muutoksen edessä. Toisaalta taas itse pääjuonensa mukaan se on tarina tutkimusmatkasta täysin tuntemattomaan. Se on vähän kuin avaruusooppera, jossa ei poistuta maapallolta ollenkaan. Ja loppua kohden tietysti hyvän avaruusoopperan tavoin lähestytään jotain käsittämätöntä epokkia.

Virkistävä teos imaisi minut ihan täysillä mukaansa kirja loppuikin liian pian. Onneksi jatko-osakin on jo julkaistu viime kesänä ja lisää on tulossa taas ensi kesäksi.

Hämmästelin tuossa jokin aika sitten IMDB:tä läräillessäni, miksi elokuva nimeltä Mr Nobody oli saanut minulta 10 tähteä. Kyseessä on siis neljän vuoden takainen elokuva, jota tähdittämässä nähtiin Jared Leto. Trailerin katsottuani muistin kyllä kyseisen elokuvan ja juonen noin pääpiirteittäin, mutta en vieläkään voinut käsittää tuota ihan käsittämätöntä tähtimäärää. Ja kun vanhat arvostelutkin tuhoutuivat vanhan blogin myötä, niin en voinut edes tarkastaakaan asiaa oikein mistään. Eli eihän siihen auta sitten muuta kuin katsoa elokuva uusiksi.

Mr Nobody kertoo osittain myös scifi-elokuvana tarinan Nemo Nobodystä, pojasta joka vaikean valinnan edessä vanhempien erotessa päättää olla tekemättä valintaa siitä, kumman vanhemmista mukaan lähtee. Tästä alkaa joukko tapahtumien sarjoja, jotka esitetään Nemon näkökulmasta hänen tehdessään kaikki vaihtoehtoiset valinnat. Hieman monimutkaiselta kuulostava juoni esitetään 2100-luvun taitteessa viimeisiä päiviään viettävän Nemon kertomuksena sekä hypnoosissa jonkinlaiselle psykiatrille sekä kuolinvuoteellaan toimittajalle. Joko hämmästyttää?

Tarina kerrotaan varsin visuaalisessa paketissa, näyttävien leikkaus- ja erikoistehostekikkojen avulla saadaan monimuotoisuutta kerrontaan siirtymällä saumattomasti keskustelukohtauksesta montaasimaiseen fiilistelyyn ja välillä täysin toisiin tapahtumiin. Nämä leikkaukset välillä liittyvät myös itse elokuvan juoneen, eikä katsoja aina pysykkään ihan täysillä mukana siinä, mitä elokuvassa todellisuudessa tapahtuu.

Mr Nobody käsittelee myös hyvin vaikeita elämän asioita eroista ja masennuksista aina perheenjäsenen kuolemaan saakka. Se kertoo myös samalla kauniita rakkaustarinoita ja surullisia kohtaloita. Ja silti päätunnelataus tuntuu pysyvän liimattuna siihen ihmetykseen ja hämmennykseen.

Elokuva tarjoilee lopuksi helpon ratkaisun sellaista kaipaaville koko elokuvan hieman sekavaan juoneen. Mutta oliko sekään sitten lopulta se todellisuus ja kuka sitten oli tämä tarinan kertoja lopulta? Ainakin meillä tämä elokuva herätti varsin paljon keskustelua ihan itse elokuvaa ja myös elokuvan filosofisempaa sisältöä koskien.

Kyseessähän on siis tylsä draama, jota en suosittele niille, joiden mielestä esim. Piin Elämä on täyttä p***aa ja elokuva ei ole katsomisen arvoinen, jos siinä ei vähintään yksi säiliöauto räjähdä (tässä muuten räjähtää myös yksi säiliöauto ja avaruusasemakin nähdään tuhoutumassa jonkinlaisena sinisenä tulipallona). Mutta jos vähääkään kiinnostaa monisäikeisempi ja "älykkäämpi" nykyelokuva, on Mr Nobody mielestäni pakko katsoa. Kyseessä on hieman kaikessa hiljaisuudessa Lars Von Trierin Melancholian tavoin ohitettu moderni klassikko.

Annan tälle edelleen 10/10 tähteä.