6/10

Frank Millerin saman nimiseen film noir-tyyppiseen sarjakuvaan perustuvien filmatisointejen ensimmäinen osa, Sin City, sai ensi-iltansa jo kahdeksan vuotta sitten ja se jätti ainakin minut odottamaan kovasti jatkoa tälle suhteellisen eeppiselle teokselle. Teknisesti huomattavan erikoiseen tyyliin toteutettu siirto sarjakuvien sivuilta filmille noudatteli ruututarkasti Millerin persoonallista esitystapaa ja yksittäisiä kuvia olikin sarjakuvat lukeneiden hauskaa bongailla elokuvan edetessä.

Siinä missä ensimmäinen elokuva sisälsi tarinat kolmesta Sin City-albumista (The hard goodbye, That Yellow Bastard, Big Fat Kill) sekä yksittäisestä novellista (The customer's always right"), Sin City: A Dame To Kill For sisältää tarinan sarjakuvista ainoastaan yhdestä albumista, josta myös elokuva on saanut nimensä. Mukaan on toki mahdutettu myös materiaalia Millerin Sin City novelleista, mm. hyvin rajoitetun painoksen "Just Another Saturday Night" tarina on mahdutettu elokuvaan kokonaan. Ensimmäisen elokuvan tavoin SS:ADTKF kertoo kuitenkin useammankin, varsinaisesti toisiinsa liittymättömän tarinan, kaksi muuta päätarinaa ovat aivan uutta Frank Milleriä.

Vaikka kuinka haluaisinkin olla innoissani siitä, että uutta Sin City-materiaalia on syntynyt tämän elokuvan myötä, on se kuitenkin kovin vaikeaa. Siinä missä A Dame To Kill For:in tarina muistuttaa ensimmäisen elokuvan tavoin sarjakuvan kerrontaa ja tyyliä, uudet tarinat kun menettävät hieman otettaan tähän asti jatkuneeseen kerrontaan. Sarjakuvalle tyypillinen, välillä sivutolkulla tai jopa kokonaisia tarinoita kantanut monologimainen ajatuskerronta on uusissa tarinoissa korvattu pelkällä dialogilla tai pahimmassa tapauksessa jopa pelkällä efektimäisellä mäiskeellä eikä uusien tarinoiden juonenkäänteet pääse enää yllättämään ketään. Varsinkin Nancyä käsittelevä tarina tuntuukin kovin pakkopullalta ja täysin tarpeettomalta. Miksi nämä piti sisällyttää tähän elokuvaan?

Näyttelijäkaartistahan löytyy runsaasti samoja, jo ennestään tuttuja nimiä ja joukkoon on nyt mahdutettu myös iso liuta uusia nimekkäitä näyttelijöitä. Mukaan mahtuvat mm. Juno Temple, Eva Green ja Joseph Gordon-Levitt. Edellisen elokuvan näyttelijöistä on myös korvattu osittain täysin käsittämättömistä (ehkäpä tuotantoteknisistä?) syistä näyttelijät uusilla. Dwight McCarthyn roolissa nähdään Josh Brolin, edesmenneen Michael Clarke Duncanin tilalla Manutena nähdään vähän huonosti saman puvun täyttävä Dennis Haysbert ja raskauden takia Mihon roolista pois jääneen Devon Aokin tilalle on tuotu suunnattoman heikosti roolista suoriutuva (tai edes alkuperäiseltä hahmolta näyttävä) Jamie Chung. Osittaihan tämä on ymmärrettävää kyllä ja jopa tarinan mukaista, Dwight kun esimerkiksi käy välissä plastikkakirurgilla piilottamassa oikean naamansa. Käsittämätöntä on kuitenkin, että miksi tämän operaation jälkeiseen Dwightin rooliin ei ole tuotu ensimmäisessä osassa poikkeusellisesti loistanutta Clive Owenia, vaan asiaa ollaan yritetty paikkailla todella heikolla suorituksella maskeerata Josh Brolin näyttämään Owenilta.. Onhan tässä elokuvassa muitakin jokusen sekunnin mittaisia näyttäytymisrooleja (mm. Bruce Willis).

Sin City: A Dame To Kill For tarjoaa kyllä komeaa katseltavaa alusta loppuun, mutta ensimmäisen elokuvan luomia odotuksia se ei lunasta. Se tuntuu jotenkin keskeneräiseltä ja kiireessä tehdyltä eikä oikein saa samanlaista niskalenkkiä katsojasta kuin ensimmäisellä kerralla.

8/10

Disney on viime vuosina uusinut satuklassikkoja isolla kädellä. Tim Burtonin maini versiointi Liisa Ihmemassa -tarinoista ja Sam Raimin vähän mitäänsanomaton Oz the Great and Powerful ovat puhaltaneet uutta eloa näihin jo niin moneen kertaan esitettyihin, vanhoihin tarinoihin. Tällä kertaa Disney tarttuu omaan animaatioklassikkoteokseensa, vuonna 1959 julkaistuun Prinsessa Ruususeen. Jo Oz:in reitittämällä tiellä tarinaa kerrotaan kuitenkin vähän toisin, tällä kertaa lähtöasetelma on käännetty täysin päälaelleen: tarinan päähenkilönä onkin puolen vuosisataa sitten tehdyn klassikon pahis: musta keiju Maleficent!

Nimirooli on kirjoitettu suoraan pääroolissa esiintyvälle Angelina Jolielle. Enkä ihmettele; eipä tule vaihtoehtoista näyttelijää mieleen, jonka osaisin kuvitella tähän rooliin jo ihan konseptinkin tasolla. Jolie on osallistunut myös elokuvan tuotantovaiheessa kuulemma huomattavan paljon tämän päähahmon kehitykseen ja sehän näkyy: rooli tuntuu istuvan Jolielle yhtä loistavasti kuin elokuvassa käytetyt poskipääimplantit naisen naamaan.

Disneyn tapa esittää nämä sadut uudenlaisessa visuaalisessa loistossa sai alkunsa Burtonin Liisa Ihmemaassa -elokuvassa, jossa hämmästyttävä ja ehkä hieman jopa eteerinen väriloisto vangitsi katsojansa todelliseen satumaailmaan. Sama sadunomainen tunnelma välittyy myös Maleficentissa, kauniit värit ja varsinkin luonnon korostaminen iskevät katsojaa kasvoihin kuin kourallinen keijupölyä. Tarinan muuttuemmassa useita asteita synkempään suuntaan, myös visuaalinen esitystapa vaihtuu: kauniit värit ja kukoistava luonto vaihtuvat sinimustaan kuolleeseen ikiyöhön.

Hahmokavalkaadi on hyvin esikuviaan jäljittelevää, niinkuin tämän kaltaisessa spinoffissa pitäisikin olla. Haltijakummit ovat esitetty tosin rajusti goofball-henkisempinä hahmoina, mutta se yllättävää kyllä sopii hyvin Maleficentin muuten niin mustanpuhuvaan tunnelmaan.

Silti jotain jää uupumaan. Mikä se on, sitä en pysty sanomaan. Takaraivossa kutkuttelee ajatus, että mitäs jos Disney olisi sittenkin valinnut Tim Burtonin ohjaamaan tämän elokuvan (hän oli tosiaan ehdolla ohjaajaksi ja sidottukin projektin alkumetreillä tähän elokuvaan). Enemmän Disneyn tuottajana kunnostautunut Robert Stormberg on tehnyt kyllä näyttävää työtä, mutta kun se olisi voinut olla vielä vähän parempi...