Jättiläisrobotteja! Kukapa niistä ei pitäisi? Monet minut tunteva voisi väittää, että minä en niistä pidä, mutta kuinka väärässä he ovatkaan!

Transformers elokuvasarja on päässyt nyt neljänteen osaansa ja nyt alkaa tuntua lopultakin siltä, että eipä tarvitse enää mennä yhtään näistä katsomaan elokuvateatteriin. Samaa sanoin tosin edellisen osankin kanssa, mutta tällä kertaa olen ihan tosissani tämän kanssa.

Ensimmäinen Transformers-elokuva oli varsin pätevä. Olihan se pelkästään tehoste-elokuvana jo ihan omaa luokkaansa ja olihan siinä tuttuja hahmoja bongailtavaksi lapsuudesta. Toimintaa ja mäiskettä riitti, vaikka tarina ja hahmot jäivätkin jo silloin hyvin heppoisiksi. Seuraavien osien myötä tosin tuntui, että käsikirjoittaminen jäi aina vaan enemmän kauemmaksi taustalle ja toimintapätkien väliin heiteltiin ainoastaan goofball-huumoria erilaisten leikkisien pikkurobottien keventäessä isojen robottien synkkää tunnelmaa. Nyt Michael Bay on vienyt tämän uusimman Transformers-elokuvan myötä tyhjän käsikirjoittamisen täysin uudelle tasolle.

Transformers: Age of Extiction alkaa sykänpuoleisella asetelmalla, jossa kieroontunut CIA:n black ops yksikkö jahtaa kaikkia transformereita, puolesta riippumatta. Yksikön johtaja on liittoutunut Transformereita jahtaavan robotin, Lockdownin kanssa ja tavoitteena on löytää Optimus Prime. Vaurioituneen Primen löytääkin sitten maalla asuva keksijä ja pistää vieraaseen teknologiaan uutta virtaa. Ja tällä pellepelottomallahan on tietysti tytär ja tyttärellä ralliautoa ajava irlantilainen poikaystävä. Keksijällä on myös minillä ajeleva surffarikaveri, mutta tämä toki paistetaan elävältä jo heti alkumetreillä. Onneksi.

Kerronko liikaa jo juonesta? Normaalisithan minulla ei ole tapana tarinasta kertoa muuten kuin itse tarinaa väistellen. Halusin kuitenkin kertoa tämän siksi, että kerroin samalla elokuvan hahmoista suunnilleen kaiken. Siis ihan kaiken. Sen enempää ei ole elokuvan käsikirjoittajat jaksaneet vaivautua syventämään hahmokaartia. Kuten osuvasti Domessa harvinaisen rehellisen arvostelun kirjoittanut Aki Lehti toteaa: suurimmalle osalle hahmoista ei edes vaivauduttu kirjoittamaan tarinaa.

Olen koko elokuvasarjan ajan odotellut sitä hetkeä, kun Megatron kuolee ja kuolleen Megatronin raadosta syntyy Galvatron. Osittain siitä syystä, että olen halunnut nähdä, millainen visio Michael Bayllä olisi Unicronista. Vaan ei, Galvatron syntyy kyllä, mutta ilman Unicronia. Lisäksi Galvatron näyttää olevan tässä elokuvassa ainoastaan seuraavan elokuvan alustusta varten, mitään varsinaista merkitystä juonen kannalta kun itse hahmolla ei ole. Suuren pettymyksen tuottaa Galvatronin kanssa jo tiedossa ollut ääninäyttelijän vaihdos: Hugo Weaving ei näyttele enää Transformers elokuvissa. Näyttelijä ja ohjaajan ajatuivat pienimuotoiseen sanaharkkaan Weavingin arvosteltua Megatronin mitättömyyttä ja koko työnsä tarpeettomuutta Transformers 3:n kohdalla. Tämä on toki hyvin ymmärrettävää: Hugo Weaving on loistavimmista näytttelijöistä, kun puhutaan oman äänen käyttämisestä (jos ette usko, ette ole kastoneet tarpeeksi tarkkaan esim. V for Vendettaa).

Yksi eniten ärsyttävistä asioista Transformers 4:ssa on robottien uusi ulkomuoto. Vieraan teknologian ilme on kadonnut huomattavasti inhimillisempien ja ihmismäisempien piirteiden alta. Kai sitä on helpompi tehdä leluja sitten siltä pohjalta ja hahmoista on helpompi tykätä.

Lähemmäs kolmetuntinen (leffateatterin mainokset ja trailerit mukaanlukien näytös venyy helposti yli kolmeen tuntiin) robottimäiske ei iske sitten niin yhtään. Kaikki taistelut ovat venytetty tarpeettoman pitkiksi ja kunnollista juonta elokuvasta on turha etsiä. Eipä sillä, että Transformers-piirretytkään enää viimeisen muutaman sarjan kanssa tarjoilisivat mitään alkuperäistä sarjaa vastaavaa, mustanpuhuvaa juonikiemuraa, mutta tämä nyt on vaan naurettavaa.

Moni sanoo katsovansa näitä nautinnolla pelkästään efektien takia. Näin voisi itsenikin kanssa olla, jos elokuva ei olisi ihan naurettavan pitkä siihen nähden, että mitään muuta sisältöä ei siitä löydy. Jos haluan katsella isojen robottien mäiskettä edes jonkintasoisella juonella (ja muutamalla iuan oikeasti hauskalla läpällä), katson sitten mielummin Pacific Rimmin uudestaan.

4/10 tähteä

Monsterit Oy (2001) sai tänä vuonna kuulemma jonkun mukaan kauan odottettua jatkoa. Minulle ei tosin ole ihan selvinnyt, kuka yli 5 vuotias on jatkoa odotellut. Ei nyt toki saa ymmärtää väärin, Monsterit Oy on oivallinen animaatioelokuva tietokoneanimaatioiden nousukaudelta, mutta historia on osoittanut, etteivät nämä jatko-osat yleensä ole kovinkaan odottamisen arvoisia.

Tarkalleen ottaenhan Monsterit Yliopisto ei ole jatko-osa, vaan preludi alkuperäiselle elokuvalle. Se kertoo jo aiemmasta osasta tuttujen hahmojen nuoruusajoista yliopistossa. Kuten arvatakkin saattaa, elokuvan juoni lepää paljolti 80-luvun highschool komedioiden klisheiden kierrättämisen varassa. Ongelmana tässä kierrätyksessä on tietenkin se, että kaikki jutut ovat kerrottu jo niin moneen kertaan näistä piireistä, että ne eivät jaksa naurattaa enää ketään.

Näyttelijäkaarti on pääosin sama kuin ensimmäisesäkin osassa. Billy Crystal, John Goodman ja Steve Buscemi vetävät roolinsa varsin identtisesti aiempaan osaan nähden.

Suurempien Disney sidosten myötä Pixarin elokuvissa on näkynyt selkeä kaava: kaikki aikuisille suunnatut viittaukset ja aikuisempi huumori on saanut mennä ja tilalle on jätetty pelkästään perheen pienimpiä (ja tietenkin perheenäitejä) miellyttävää 100% harmitonta viihdettä. Tämä on sinänsä sääli, koska Pixarin elokuvia katselisi kyllä visuaalisuutensa takia enemmänkin. Onneksi muut studiot ovat sentään ottaneet sen verran kovaa tahtia ennen niin paljon muita edellä mennyttä Pixaria kiinni, että graafista silmäkarkkia saa ilman, että pitää vuodattaa aivoverta maksimissaankin ala-asteelle suunnatun dialogin ja rautalangan vääntämisjuonen takia.

Ei siis suurempia yllätyksiä ole tarjolla niin yhtään tämän elokuvan kohdalla. Pixarilta on ilmeisesti myös unohtunut ajan myötä ajatusmaailma, joka perustui jokaisen leffan tuomiin täysin uusiin visuaalisiin tekniikoihin. Ainakaan omaan silmääni ei tule mitään uutta ja ihmeellistä graafista mullistusta koko elokuvan aikana.

Perushuttua lapsille, en suosittele aikuisista kuin perheenäideille.

Tim Burton on ollut jo pidemmän aikaa yksi suurimmista suosikkiohjaajistani ja siksipä kuumeisesti odottelinkin, mitä tällä synkkien satujen mestarilla olisikin tällä kertaa tarjolla. Tokihan olen alkuperäisen Frankenweenie-lyhytelokuvan, jonka takia Burtonille aikoinaan näytettiin ovea Disneyltä, nähnyt, mutta jo pelkästään uusi esitystapa stop motion-animaationa antoi paljon odotettavaa. Odotus meinasikin saada paniikin oloisia piirteitä, kun Frankenweenietä ei meinannut ilmestyä Finnkinon tulevan ohjelmiston joukkoon, vaikka ensi-iltapäiväkin tuli ja meni Yhdysvalloissa. Tennispalatsin seinällä pitkään ollut juliste lupasi kuitenkin elokuvaa tulevaksi, joten ihan Dreddin kaltaisesta vihan sekaisesta hysteriasta ei ollut tällä kertaa kysymys.

Kuten nimikin antaa ymmärtää, kyseessä on siis eräänlainen versiointi Frankenstein-teemasta. Victor Frankenstein on nuori, yksin talon ullakolla pieniä projektejaan puuhasteleva, hieman erakoitunut poika. Victorin ainoa ystävä on perheen koira, Sparky, joka sitten epäonnekseen jääkin auton alle. Murheen murtama Victor ei jää kuitenkaan toimettomaksi, vaan päättää herättää hurtan takaisin eloon koulunsa uuden tiedeopettajan innoittamana. Ja kun tieto henkiinherätetystä koirasta leviää muille koulun oppilaille, on luvassa tietenkin paljon harmia ja sekavaa sähellystä.

Juonihan ei anna oikeastaan mitään kummallista uutta, jos on tuon alkuperäisen version nähnyt. Tai edes jonkun muun parodisoinnin Frankensteinistä. Varsin perusluonteinen tarina on kuitenkin eheä, mutta valitettavasti se on kovin ennalta arvattava ja siksi jopa hieman tylsähkö. Se onkin sinänsä sääli, Burtonin elokuvat kun ovat yleensä tarjoilleet varsin hienoja ja jopa yllättäviä tarinoita. Tällä kertaa on kuitekin luvassa suhteellisen perus Disney-pullaa.

Mustanpuhuva animaatio on näyttävää katsottavaa. Omaa arvostustani lisää vielä toteutus stop motionina, joka vaatii aivan toisenlaista omistautumista tekijöitään kuin esimerkiksi perus tietokoneanimaatio vaatiin. 3D formaattia käytetään varsin onnistuneesti tehokeinona siellä täällä elokuvassa mm. hurjien perspektiivien sekä ruudusta kohti tulevien eläimien muodossa. Näin mielestäni 3D:tä pitäisikin käyttää, viime aikoina kun on tuntunut siltä, että 3D:n alkuhuuman jälkeen sen käyttäminen muuten kuin pakollisena lisänä on täysin unohdettu.

Ääninäyttely on hyvää keskitasoa läpi elokuvan, mitään varsin ilmiömäistä ei kuitenkaan Frankenweenien näyttelijöiden suorituksista nouse esiin. Näyttelijäkaarti ei ole ihan Hollywoodin a-listaa, mikä onkin positiivinen ylätys. Pääosin ääninäyttelijöinä kuullaankin Burtonin elokuvista jo ennestään tuttuja, vähän nimettömämpiä, mutta varsin osaavia, tähtiä. Eli ei: Johnny Depp ei löydy tällä kerralla elokuvan lopputeksteistä. Viiden elokuvan mittainen putki herrojen yhteistyöstä katkesi tällä kertaa kuolleeseen koiraan.

Parasta antia itselleni Frankenweeniessä on kuitenkin runsaat media-, ilmiö- ja elokuvaviittaukset. Välillä selvästi parodisoiden, välillä taas kunniaa osoittaen oman osansa saavat niin Hello Kitty, Omen-elokuva kuin itse Vincent Pricekin, ja näiden viittauksien bongailu saakin varmasti monet katsomaan Frankenweenien toiseenkin kertaan.

Vaikka Frankenweenie viihdyttävä animaatio, Tim Burtonilta on silti lupa odottaa enemmän. Frankenweenie on niin keskinkertainen, ettei se jätä katsojaan oikein minkäänlaista mielikuvaa. Jotenkin tuntuu, että yrittäminen ei ole ollut tarpeeksi kovaa ja Frankenweenie on jäänyt siitä syystä vähän vajaaksi.

6/10 tähteä.

Frankenweenie @ IMDB

Heti lähtöönsä on aiheellista mainita, että odotukset eivät olleet kovikaan korkealla Hobitin suhteen. Tunnelmaa ovat tuotantovaiheessa latistaneet kovasti mm. ohjaajan vaihtuminen del Torosta Jacksoniin sekä 380 sivuisen kirjan venyminen ensin kahdeksi ja sitten lopulta kolmeksi elokuvaksi. Tältä lähtöasetelmalta siis suurin mielenkiinto kohdistuikin HFR-tekniikkaan, mitä Suomessa ei ole vielä missään elokuvassa aiemmin nähty. On myös syytä mainita, että tämä kirjoitus saattaa sisältää paljon asiavirheitä kirjaan viitatessa, onhan Hobitin lukemisesta itselläni vierähtänyt varmaankin 15 vuotta. Pitäneekin ennen seuraavaa osaa kipaista kirjallinen versio kaupasta ja lukaista, niin asiavirheet pysyvät vähän paremmin kurissa jatkossa. Pahoitteluni jo etukäteen siis tästä.

Itse tarinahan on mielestäni alunperin paljon kevyempi ja selkeästi nuoremmalle yleisölle suunnattu kuin Taru Sormusten Herrasta, ja mielestäni voidaankin puhua hyvällä mielellä nuoren fantasiasta aikuisen fantasian sijaan. Tämä ei kuitenkaan ole ilmeisesti mennyt herra Jacksonille kaaliin, vaan esitystapa on hyvin paljon TSH sarjaa muistuttava. Kirja kun on hyvin suoraviivainen ja suhteellisen nopeatempoisesti etenevä (kun vertaa siis tuohon lähes tylsyyden asteelle venyvään hidassoutuiseen kerrontaan TSH kirjoissa) niin tuntuukin jotenkin oudolta, että sama hidassoutuisuus on tuotu Hobittiin. Tämähän toki johtuu vain yhdestä itsestään selvästä asiasta: kirjassa ei ole riittävästi materiaalia 3:een elokuvaan. Ja samasta syystä tarinaan on myös lisäilty paljon ylimääräistä: empä esimerkiksi muista ollenkaan, että Hobitissa olisi missään vaiheessa edes mainittu örkkejä, tässä elokuvassa ne taas on tuotu varsin keskeiseenkin osaan.

Jos muistini ei petä ihan täysin, niin siihen nähden, että on tulossa vielä kaksi elokuvaa, kirjan tarinasta kerrottiin todella paljon tämän elokuvan aikana. Vähän ihmetyttääkin, että mitä viimeisen 3:n tunnin aikana oikein aiotaan kertoa, jos saman verran tarinaa tuupataan seuraavaan elokuvaan. Ehkäpä Peter Jackson sittne tekee viimeisestä elokuvasta tunti 20 minuuttia pitkän. Tai ehkäpä ei. Pitkittäminen näkyy elokuvassa pitkinä maisemapanerointeina, mutta myös positiivisena yllätyksenä, mitä jäin kaipaamaan TSH elokuvissa: Tolkienin maailman kuvan maalailussa keskeisessä osassa ovat olleet kaikissa kirjoissa eri kansojen laulut ja niitä kuultiinkin paljon enemmän kun TSH elokuvissa. Ja se oli hyvä se.

Näyttelemisen puolesta tarjolla on keskinkertaista suorittamista. Vaikka kovasti pidänkin Martin Freemanista, joka siis näyttelee Bilboa tässä elokuvassa sekä Ian McKellenistä (Gandalf), ovat heidän suorituksensa varsin mitäänsanomattomia. Mielenkiintoisimmiksi hahmoiksi suoritusten kautta nousevatkin mielestäni Hobbitissa Sylverster McCoyn varsin sopivan höperön oloinen Radagast Ruskea, josta tulee vahvasti mieleen David Jasonin roolisuoritus Rincewindinä taannoisessa Terry Pratchett filmatisoinnissa The Color of Magic, sekä tietysti Andy Serkisin aina yhtä loistava roolisuoritus digitaalisena Klonkkuna, joka on saatu tällä kerralla vieläkin eläväisemmäksi kuin aiemmin. Kääpiöt jäävät kaikki hyvin laimeaksi eikä yhdenkään (tietenkin Thorin Tammikilpeä lukuunottamatta) persoonaa tuoda oikein millään lailla esiin. Tokihan se on vaihea tuoda tuollaisen lauman hahmoja esiin yksi kerrallaan, mutta aikaa siihen olisi tässä tuotannossa riittänyt ihan riittämiin. Yksi juttu oli kuitenkin hauska huomata: "when you reach max level, you stop levelling" (katso kuva). Toisin kuin Ian McKellen, Sean Conneryn tavoin Christopher Lee on näyttänyt lakkaavan ikääntymästä ja näyttääkin Sarumanina uskottavasti jopa nuoremmalta kuin aiemmin. Ja tämä on hämmentävää, kun muistan koko elämäni ajalta Christopher Leen olleen vanha, charmikas mies.

Sitten siihen tekniikkaan. Hobittihan on käsittääkseni ensimmäinen täyspitkä elokuva, joka on toteutettu kokonaan HFR-tekniikalla. HFR tulee sanoista High Frame Rate, joka on hyvin itsensä selittävä. Elokuva esitetään siis korkeammalla kuvataajuudella, Finnkinolla tämä tarkoittaa frameraten kasvua 24:stä 48:aan. Uuden tekniikan myötä elokuvateatteri on joutunut myös uusimaan 3D-lasinsa ja HFR-lasit ovatkin passivise, ilmeisesti pyöröpolarisoidut lasit. Etuutena passivisissa laseissa on tietenkin sähköttömyys, mikä sekä keventään laseja että myös tekee niistä paljon toimintavarmemmat. Uudet lasit istuivatkin varsin mukavasti silmälasejen päälle eivätkä pahemmin painelleet näinkin pitkän elokuvan aikana. Perinteiseen pysty-vaaka polarisaatioon nähden pyöröpolarisaatio tuo myös sen etuuden, että pään kallistaminen ei riko 3D-efektiä. Tässä panostus onkin mennyt todella kohdalleen Finnkinolla, iso plussa siitä.

HFR kuva on vähän outoa katsella ensialkuun. Kaikki tuntuu olevan jotenkin nopeutettua ja liian terävää, kun lähes kaikki motionblur jää pois. Mielestäni pitäisikin miettiä elokuvan tuotantovaiheessa, että pitäisikö motionblurria lisätä jälkikäsiittelynä kuvaan, nyt kun sen puute saa sellaisen tunnelman, että kaikki olisi kuvattu studiossa (joka varmasti pitääkin paikkansa pääosin, mutta illuusio todellisuudesta jää siksi hyvin vajavaiseksi). Hämmentävää myöskin on, että uutta tekniikkaa ei ole oikein käytetty hyväksi Hobitissa: vaikka tekniikka suorastaan huutaa järjettömiä hidastuksia ja nopeatempoista kameran kuljetusta, näitä ei Hobitissa ei nähdä. Myöskin käsivaralta (lue: stedicamilla) kuvatut osiot kaipaavat selkeästi vielä harjoittelua HFR-tekniikan myötä. Pienimmätkin tärähdykset näkyvät välittömästi kuvassa, mikä taas antaa hyvin äkkiä todella halvan fiililksen. Silmä kuitenkin tottuu lähes kolmituntisen elokuvan aikana nopeaan framerateen ja ärsyttävät pikkupiirteet jäävät taustalle.

Toinen ärsyttävä piirre, minkä epäilen johtuvan framejen lyhyestä valotusajasta (ja siitä johtuvasta runsaan valon käytöstä) on syvyysvaikutelman vähentyminen. 3D:tä olennaisempaa syvyysvaikutelman kannalta on syvyyden epätarkkuus, joka on tässä elokuvassa monissa kohdin paljon vähäisempää, kuin mitä on tottunut. Tämä aiheuttaakin aivoissa ikävän ristiriidan monissa kohden, kun varsinainen 3D antaa kuvaa syvyysvaikutelmasta vaikka itse kuva ei sitä tee. 3D on muuten elokuvassa varsin laadukasta, vaikkakin sen hyödyntäminen tehosteena onkin aika vähäistä mm. lasin vääristymiä ja vesisadetta lukuunottamatta. Tuntuukin tänä päivänä aika pitkälti siltä, että alkuvaiheen 3D:llä revittelyn jälkeen, kolmiulotteisuudesta on tullut vain pakollisuus blockbustereissa eikä sillä edes yritetä tuoda mitään sen kummempaa lisäarvoa elokuvaan.

Kyllähän Hobitista siltikin löytyy paljon hyvääkin. Valitettavasti ne hyvät asiat ovat esitelty jo aiemmissa TSH elokuvissa, eikä siksi mikään hyvä tunnu oikein miltään. Lavastus on paikkapaikoin varsin näyttävää, joskin (en tiedä sitten johtuuko juuri tuosta HFR:n tarjomasta studiomaisuudesta) varsinkin elokuvan intron aikana lavasteet näyttävät välillä kovin paperimassa+maalimaisilta. Tietokonegrafiikka on ensiluokkaista, mutta muutahan ei tänä päivänä voi oikeastaan odottaakaan tämän kalibeerin elokuvilta.

Hobitti on heikko/keskiverto Hollywood blockbuster. Se tarjoaa alusta loppuun keksinkertaisuuksia ja varmasti suututtaa aikamoisen joukon kirjaa rakastaneita. Jos siis TSH tuntui mauttomalta parodialta alkuperäisestä tarinasta, niin tästä elokuvasta ei saa kuin pahan mielen. Hobitti on suunnilleen niin huonoa, kuin tällä budjetilla voidaan päästää tuotantokoneistosta läpi. Ja silti jostain kumman syystä odotan seuraavaa osaa...

Annan tälle IMDB:ssä 5/10 tähteä.