10/10 tähteä.

Musiikkivideoista kuuluisuuteen noussut Spike Jonze on tehnyt vuosien varrella minussa varsin ristiriitaisia tunteita herättäneitä elokuvia. Suorastaan sekopäinen Being John Malcovich hämmensi ja nauratti kovin, Where The Wild Things Are sai melkein heittämään telkkarin parvekkeelta kyseisen rainan ollessa yksi huonoimmista elokuvista mitä olen nähnyt. Yhdistäviä tekijöitä näillä elokuvilla on toki hyvin eteerinen tunnelma ja voimakas musiikin käyttäminen, mutta ne eivät aina tee hyvää elokuvaa.

Trailerin perusteella Her on myös hyvin samaa kamaa. Klassisen tyylistä pianomusiikkia ja eteeristä tunnelmaa. Ja kun pääosaan mätkäistään vielä vähintäänkin ristiriitaisia tunteita herättävä Joaquin Phoenix, en oikein osannut odottaa elokuvalta yhtään mitään. Tarina vaikutti kuitenkin sen verran mielenkiintoiselta, että pakkohan tuo olisi kai käydä istumassa teatterissa läpi?

Her on hipsterhenkinen ihmissuhdedraama, mutta se on myös samalla käsittämättömän paljon uskottava tieteiselokuva. Vaikeaa avioeroa läpikäyvän Theodoren elämä saa uutta sisältöä, kun hän hankkii ihan oikeasti tuntevan keinoälykäyttöjärjestelmän. Pian alkaakin olla selvää, että käyttöjärjestelmän, joka nimeää itsensä Samanthaksi, ja Theodoren välille alkaa muodostua vakavampikin suhde.

Näyttelijätyö on monin paikoin ilmiömäistä, mikä onkin tarpeen näin tunnepainotteisessa elokuvassa. Joaquin Phoenix on tehnyt aikamoisen suorituksen Theodoren roolissa, mutta ehkä mielenkiintoisin roolisuoritus on Samanthan äänenä toimineena Scarlett Johanssonilla, näyttelijän taidot kun pistetään aika kovalle koetukselle pelkästään ääntä sisältävässä roolissa.

Her antaa myös paljon scifin ystäville ja elokuvaa tehdessä onkin ajateltu hyvin paljon ja tarkkaan sitä, millainen tulevaisuutemme voisi olla. Mitään maailmaa mullistavaa katastrofia ei ole tapahtunut, tekniikka on kehittynyt tasaisesti ja me ihmiset olemme edelleen aika lailla samanlaisia. Pieniä teknisiä yksityiskohtia elokuvasta kuitenkin löytyy paljon, joiden avulla on tulevaisuus saatu tuntumaan huomattavan todentuntuiselta. Myös puvustuksen puolella on kiinnitetty huomiota hienovaraisesti tulevaisuusaspektiin, ja varsinkin miesten vaatteissa näkyykin hieman erikoisuuksia, jotka antavat oman lisänsä kokonaisuuteen.

Tarkemmin elokuvan juonta paljastamatta, loppua kohden saa tarina omalla laillaan sekä odotettavia, mutta myös yllättäviä käänteitä. Kaikki tuntuu kuitenkin uskottavalta ja lopulta ehkä ainoalta todelliselta vaihtoehdolta, miten asiat tällaisessa tilanteessa kulkisivat. Ja se toden tuntu myös riipaisee välillä ikävästi.

Her on uskomattoman raikas tuulahdus pitkää scifiä vaivanneeseen aivottomuuteen. Se jopa haastaa katsojaansa ja porautuu samalla ihmisen tunteisiin. Aina ei tarvitse tulevaisuutta esittää raajan mittaisia plasmakiväärejä heiluttavien exoskeleton-vahvistettujen ja testosteronia tihkuvien toimintasankareiden kautta, välilä riittää ihan pieni ripaus romantiikkaakin.

RoboCop! RobottiKyttä! Olen ollut 8-vuotias, kun alkuperäinen Paul Verhoevenin hieman dystooppinen, hieman parodiamainen ja vahvasti yhteiskunnallisesti piikittelevä elokuva metallisesta kyborgipoliisista saapui valkokankaalle. Suomessahan tuo kyseinen elokuva joutui välittömästi sensuurin kynsiin ja kovasti silppuriin ja kaiken kukkuraksi päälle lyötiin vielä K-18 leima. Eihän se toki estänyt toki 10 vuotta alle ikärajan olevaa innokasta nuora miestä lainaamasta tätä elokuvaa videovuokraamosta, ikärajathan olivat vain suosituksia. Ja niihän ajattelivat myös varmasti markkinamiehet, 3 vuotta myöhemmin valkokankaalle saapuneen ja myös K-18 leimatun RoboCop 2:n myötä kun markkinoille työnnettiin myös joukko leluja.

9/10 tähteä.

George Clooney ja Sandra Bullock samassa elokuvassa? Hmm, yleensä (varsinkin jälkimmäisen ansiosta) tämä tarkoittaisi isosti sitä, että elokuva pitäisi kiertää kaukaa. Todella kaukaa. Niin kuin "avaruus"-kaukaa. Mut hei, mitäs ihmettä? Täähän on joku scifileffa?

Gravity tuo vastausta pitkään tyhjyyteen kaikuneeseen huutoon tarpeesta ihan oikealle ja realistiselle scifille. Nyt tietysti nenäkkäimmät ovat heti postaamassa Helsingin Sanomien listausta siitä, mikä kaikki on Gravityssä pielessä, noin niin kuin tieteellisessä mielessä. Tottakai epäkohtia löytyy, mutta verrataanpa vaikkapa jokusia vuosia sitten scifi-elokuvaa dominoineeseen katastrofielokuvien buumiin. Eipä tunnu enää kovin heppoiselta.

Kyseessä on siis hyperrealistinen kuvaus katastofista kiertoradalla. Venäläiset ovat päättäneet hävittää oletettavasti vanhan vakoilusateliitin ohjuksella ja sateliitin tuhoaminen aiheuttaakin lumivyöryn lailla etenevän pilven avaruusromua. Tästähän tietysti koituu Hubble-avaruusteleskooppia huoltavalle astronauttiryhmälle varsin epämukava tilanne, kun romuparvi osuu usean tuhannen kilometrin tuntivauhdilla niin teleskooppiin kuin avaruussukkulaankin.

Scifileffoissa on usein positiivinen merkki tarinasta se, että elokuvassa esiintyvien näyttelijöiden määrä voidaan laskea yhden käden sormilla. Hyviä esimerkkejä tällaisista elokuvista ovat mm. muutama vuosi sitten hämmentänyt Moon sekä taannoinen Scifi Channelin pienen budjetin nerokas keskustelupätkä The Man From Earth. Ja niin tälläkin kertaa: vähäiset hahmot tuntuvat todellisilta eikä tavallisesti hieman vastenmieliset näyttelijätkään tunnelmaa pääse pilaamaan. Eli siis: hienoa!

Se Gravityn keskeisin sisältöhän löytyy sitten sieltä tekniseltä puolelta, audiovisuaalisesti kun elokuva on varsinaista juhlaa alusta loppuun. Alun hämmästyttävä, yhtäjaksoiselta näyttävä pitkä leikkaus on yhtä lailla samanlaista pornoa tehostefetisteille kuin romupilven osuminen ISS:ään. Vähän kyllä suoraan sanottuna harmittaa, etten mennyt katsomaan tätä elokuvaa 3D:nä vaan tyydyin kaksiulotteiseen versioon. Kyseessä on nimittäin ihan selväsi yksi tähän asti näkemistäni komeimmista elokuvista noin visuaalisessa mielessä.

Gravity on hyvä elokuva. Se on todella hyvä. Ja mikä parasta, se on myös hieman herättänyt ihan todellista keskustelua siitä, että pitäisikö kiertoradalla olevalle avaruuusromulle tehdä jotain.

Gravity @ IMDB

Tulipas vastaan tuollainen lista:

http://blamcast.net/articles/best-science-fiction-books

Kyseessä siis Reddit verkkopalvelussa kerätty lista maailman parhaista science fiction kirjoista. Kyllähän tuosta monta jo luettua ja kirjahyllyssänikin roikkuvaa kirjaa löytyy ja myös muutama täysin uusi tuttavuus. Nämä voisi kyllä varmaan lukea kaikki.

Tätä elokuvaa edelsi jo pienimuotoinen hype muutaman tuttavani suunnalta, jotka olivat kyseisen elokuvan perustana käytetyn kirjan lukeneet. Jotkut ovat jopa sanoneet, että kyseessä on yksi kovimmista scifi-kirjoista, mitä ovat käteensä saaneet. Itse en ole kirjaa lukenut, joten en pysty siltä suunnalta (ainakaan vielä) kommentoimaan sen suuremmin.

Kyseessä on siis Orson Scott Cardin 1985 julkaisemaan, saman nimiseen kirjaan ja sekä Hugo- että Nebula-palkinnon voittaneeseen kirjaan perustuva eepos. Tarinan päähenkilönä on nuori kadetti Ender Wiggin, jonka maailama on hyvin toisenlainen omaamme verrattuna. 50 vuotta aiemmin ihmiskunta oli tuhon partaalla, kun formikeiksi kutsuttu vieras rotu hyökkäsi maapallolle ja ihmiskunta taisteli henkensä puolesta. Tämän jälkeen lapsista on koulutettu taistelijoita ja strategikkoja, jotta kun seuraava isku tulisi, ihmiskunta olisi valmiina.

Elokuvan juoni etenee loppuaan kohden varsin hurjaa vauhtia ja tästä syystä osa käsiltellyistä asioista ja henkilöistä jääkin kovin kysymyksiä herättäväksi ja suoranaisesti selittämättömäksi. Tämä onkin Ender's Gamen suurin ongelma: lähdemateriaali kun on mitä ilmeisemminkin ihan älyttömän laaja, ei elokuvaa olisi saanut leikellä alle kaksituntiseksi torsoksi, jonka pääpaino on valitettavan toimintapainoitteinen. Ja vaikka näyttelijäryhmä onkin varsin kovaa luokkaa varsinkin sivuosien osalta (Harrison Ford, Ben Kingsley), olisi myös näiltäkin hahmoilta toivonut vielä enemmän.

Ender's Game on visuaalisesti todella huikeaa katsottavaa. Massiivisia ilma- ja avaruustaisteluja kuvataan sellaisella skaalalla, mitä ei olla koskaan aikaseisemmin nähty. Varsinkin asteroidiparvessa esitetyt taistelut ovat ihan uskomatonta silmäkarkkia ja parvina ohjattavat automatisoidut taistelualukset muodostavat varsinkin elokuvan loppupuolella mielettömän hienoja kuvauksia siitä, mitä tuollainen avaruussodankäynti voisi olla.

Vaikka Ender's Game kärsiinkin liiasta tiivistämisestä, on se yksi vuoden komeimmista elokuvista. Se luo toivoa siitä, että ihan oikeita eeppisiä, aikuisille suunnattuja avaruusoopperoita saatetaan päästä näkemään vielä valkokankaalla. Vai miten olisi Dan Simmonsin Hyperion/Endymion saaga Peter Jackson hengessä toteutettuna vaikkapa kolmella kolmituntisella elokuvalla?

8/10

Kun kirjan kannessa lukee nimet Pratchett & Baxter, tulee scifiin ja fantasiaan tutustuneille helposti pissat housuun. Kaksi pitkän linjan brittikirjailijaa, molemmat suurimpia elossa olevia nimiä omalta saraltaan. Herranjumala! Ja vielä kun kansi antaa ymmärtää, että kyseessä on nk. kovaa scifiä, niin alkaa ainakin meikäläisen sormia syyhytä.

Oli mennyt tämän kirjan julkaisu ihan ohitse jostain syystä, The Long Earth on julkaistu jo viime vuoden kesällä. Nyt se kuitenkin lähti pokkaripainoksena mukaan läheisestä kirjakaupasta. Pitkästä aikaa tuli tällä kertaa luettua kirja ihan alkukielisenä, eli tuttavallisella toisella kotimaisella: englanniksi.

Vaikka kirjan sisällöstä löytyykin Pratchettille tyypillistä absurdia huumoria sieltä täältä, kyseessä on kuitenkin ihan vakava tieteisfantasia. Joku tuuppaa nettiin piirrustukset hyvin yksinkertaisesta mutta arvoituksellisesta laitteesta, joka osoittautuu rinnakkaisen maailmoiden välillä siirtymiseen käytettäväksi laitteeksi. Eikä maailma ole enää sen jälkeen samanlainen.

The Long Earth on toisaalta kertomus ihmiskunnan murroksesta täysin odottamattoman muutoksen edessä. Toisaalta taas itse pääjuonensa mukaan se on tarina tutkimusmatkasta täysin tuntemattomaan. Se on vähän kuin avaruusooppera, jossa ei poistuta maapallolta ollenkaan. Ja loppua kohden tietysti hyvän avaruusoopperan tavoin lähestytään jotain käsittämätöntä epokkia.

Virkistävä teos imaisi minut ihan täysillä mukaansa kirja loppuikin liian pian. Onneksi jatko-osakin on jo julkaistu viime kesänä ja lisää on tulossa taas ensi kesäksi.

Hämmästelin tuossa jokin aika sitten IMDB:tä läräillessäni, miksi elokuva nimeltä Mr Nobody oli saanut minulta 10 tähteä. Kyseessä on siis neljän vuoden takainen elokuva, jota tähdittämässä nähtiin Jared Leto. Trailerin katsottuani muistin kyllä kyseisen elokuvan ja juonen noin pääpiirteittäin, mutta en vieläkään voinut käsittää tuota ihan käsittämätöntä tähtimäärää. Ja kun vanhat arvostelutkin tuhoutuivat vanhan blogin myötä, niin en voinut edes tarkastaakaan asiaa oikein mistään. Eli eihän siihen auta sitten muuta kuin katsoa elokuva uusiksi.

Mr Nobody kertoo osittain myös scifi-elokuvana tarinan Nemo Nobodystä, pojasta joka vaikean valinnan edessä vanhempien erotessa päättää olla tekemättä valintaa siitä, kumman vanhemmista mukaan lähtee. Tästä alkaa joukko tapahtumien sarjoja, jotka esitetään Nemon näkökulmasta hänen tehdessään kaikki vaihtoehtoiset valinnat. Hieman monimutkaiselta kuulostava juoni esitetään 2100-luvun taitteessa viimeisiä päiviään viettävän Nemon kertomuksena sekä hypnoosissa jonkinlaiselle psykiatrille sekä kuolinvuoteellaan toimittajalle. Joko hämmästyttää?

Tarina kerrotaan varsin visuaalisessa paketissa, näyttävien leikkaus- ja erikoistehostekikkojen avulla saadaan monimuotoisuutta kerrontaan siirtymällä saumattomasti keskustelukohtauksesta montaasimaiseen fiilistelyyn ja välillä täysin toisiin tapahtumiin. Nämä leikkaukset välillä liittyvät myös itse elokuvan juoneen, eikä katsoja aina pysykkään ihan täysillä mukana siinä, mitä elokuvassa todellisuudessa tapahtuu.

Mr Nobody käsittelee myös hyvin vaikeita elämän asioita eroista ja masennuksista aina perheenjäsenen kuolemaan saakka. Se kertoo myös samalla kauniita rakkaustarinoita ja surullisia kohtaloita. Ja silti päätunnelataus tuntuu pysyvän liimattuna siihen ihmetykseen ja hämmennykseen.

Elokuva tarjoilee lopuksi helpon ratkaisun sellaista kaipaaville koko elokuvan hieman sekavaan juoneen. Mutta oliko sekään sitten lopulta se todellisuus ja kuka sitten oli tämä tarinan kertoja lopulta? Ainakin meillä tämä elokuva herätti varsin paljon keskustelua ihan itse elokuvaa ja myös elokuvan filosofisempaa sisältöä koskien.

Kyseessähän on siis tylsä draama, jota en suosittele niille, joiden mielestä esim. Piin Elämä on täyttä p***aa ja elokuva ei ole katsomisen arvoinen, jos siinä ei vähintään yksi säiliöauto räjähdä (tässä muuten räjähtää myös yksi säiliöauto ja avaruusasemakin nähdään tuhoutumassa jonkinlaisena sinisenä tulipallona). Mutta jos vähääkään kiinnostaa monisäikeisempi ja "älykkäämpi" nykyelokuva, on Mr Nobody mielestäni pakko katsoa. Kyseessä on hieman kaikessa hiljaisuudessa Lars Von Trierin Melancholian tavoin ohitettu moderni klassikko.

Annan tälle edelleen 10/10 tähteä.