Kyberpunk. Mitä se nyt sitten oikeastaan on? Valitettavan usein ihmiset viittavat kyberpunkkiin puhuessaan post-apocalyptic scifistä. Vaikka Mad Maxit sitä periaatteessa edustavatkin, ei kyberpunkin ydin kuitenkaan ole tuossa varsin rajallisessa maailmassa.

Käytännössä koko kyberpunk-termi luotiin 80-luvulla kuvaamaan tietyn kirjailijaryhmän, joka kantoi nimeä Peililasiryhmä, tuotoksia, joissa toistuivat vahvasti samat, uudenlaisen scifin teemat. Näistä kirjailijoista ehkäpä tunnetuin on William Gibson ja hänen kolme kirjaa (Neurovelho, Kreivi Nolla ja Mona Lisa) sisältävää Sprawl-trilogiaa pidetään kyberpunkin lähes raamattumaisena perusteoksena.

Gibsonin maailmankuva on pelottavan todentuntuinen tulevaisuusvisio ei-niin-kaukaisesta tulevaisuudesta. Suuren sodan runteleman maailman todellista valtaa pitävät suuryhtiöt, jotka käyvät pinnan alla omaa sotaansa niin huipputyöntekijöistä kuin resursseistakin. Sotaa käydään niin maan päällä, avaruudessa kuin virtuaalitodellisuudessakin. Jälkimmäisessä sotilaina toimivat jockeyt, uuden ajan samurait, joiden työvälineinä ovat kyberavaruusdekit ja erilaiset softat. Tänä päivänä Gibsonin asetelma on scifin ystäville jo ihan tuttu ja monet kirjoissa esitellyistä konsepteista ovat jo lähes arkipäivää, mutta 80-luvulla tämä kaikki oli ihan uutta ja ihmeellistä. On pelottavaa huomata, kuinka tarkasti Gibson on ennustanut tulevaisuuden kehitystä jo 30 vuotta sitten.

Luin neurovelhon ensimmäisen kerran joskus yläasteikäisenä, mutta siihen aikaan kertomakirjallisuus ei oikein vielä antanut itselleni mitään. Vuosien varrella kirjahyllyyn kuitenkin alkoi ilmestyä useampiakin Gibsoneita ja Neurovelho saikin uuden mahdollisuuden vajaa vuosikymmen sitten. Ja se räjäytti tajuntani. Kirja on vaikuttanut kirjalliseen makuuni varmasti ainakin lähes yhtä paljon kuin Alastair Reynoldsin teokset.

Neurovelho kertoo entisen kyberavaruusjocleyn, Casen, näkökulmasta mustanpuhuvaa tarinaa hyvin erikoislaatuisesta operaatiosta, joka alkaa päähenkilön ajauduttua käytännössä pakotettuna hämyisen Armitage-nimisen miehen vetämään operaatioon mukaan. Mukana operaation ytimessä on myös Molly-niminen, kyberneettisesti viritelty palkkasoturi, jonka kanssa Case kehittää hyvin nopeasti suhteen. Soppa alkaa saada tehtävän edetessä varsin eeppisiä mittakaavoja, kun Caselle alkaa selvitä, mistä kyseisessä operaatiossa on ihan tarkalleen kyse. Minulla ei ole ollut tapana paljastaa juonesta näinkään paljoa kirjoittaessani kirjoista, mutta tällä kertaa teen poikkeuksen. Kirjan mielenkiintoisin ja koko tarinan keskeisimpänä hahmona kun on pakkomielteinen keinoäly, joka kantaa Torinon koodin mukaista nimeä Wintermute. Wintermute on mielestäni yksi mielenkiintoisimmista hahmoista, joihin olen koskaan törmännyt missään scifissä.

Neurovelho on poikkeuksellisen moniulotteinen ja laaja teos ja vaikka kirja onkin vajaan 300 sivua pitkä, sen sisällön määrä on aivan uskomattoman laaja. Se maalaa varsin massiivisen kuvan siitä, mihin maailma on menossa ja alustaa sitä tulevien tarinoiden saralle. Kirja päättyy varsin eeppisissä tunnelmissa, joka tulee varmasti jokaiselle lukijalle yllätyksenä.

Neurovelho on yksiselitteisesti yksi parhaista koskaan lukemistani kirjoista. Se on niin kovaa scifiä kuin scifi vain voi olla ja tihkuu teknologista raivoaan joka ainoalla sivulla. Se on paikkapaikoin hyvin synkkä, mutta myös maalaileva kirja, jolle on vaikea löytää mitään vertailukohtaa.

Lisähuomiona mainittakoon, että Neurovelhoa on yritetty saada elokuvaksi jo reilusti toista vuosikymmentä. Nyt aika näyttää kuitenkin olevan valmis ja Seven Artsin tuotantoprojekti nytkähtelee pikkuhiljaa kohti tuotantoa. Elokuvan ohjausvastuu on annettu Vincenzo Natalille, joka tunnetaan mm. esikoiselokuvastaan Cube. Seven Arts on myös kertonut, että Armitagen roolia on tarjottu Liam Neesonille (OH HELL YES, PLEASE!) ja Casen roolia Mark Wahlbergille.

Nyt, kun sain Neurovelhon luettua, yöpöydällä on vuorossa Sprawl-trilogian seuraava osa: Kreivi Nolla. Tulossa myös siis muutama sananen näillä näkymin koko Sprawl-sarjasta.

Baz Luhrmann se ei vaan pelkää haasteita. Moni muu ohjaaja olisi kauhuissaan tarttua suuriin kirjallisuuden klassikoihin epäonnistumisen tarkoittaessa varsin suurta negatiivista huomiota ja ei toivottua mainetta. Onnistuessaan kuitenkin parhaimmillaan kirjaklassikosta voi syntyä elokuvaklassikko ja ohjaajan nimi kirjoitetaan ikuisen kunnian kera elokuvataivaan tähtiin. Niinhän?

Luhrmann muistetaan ehkä parhaiten jo aiemmasta tarttumisestaan yhteen kirjallisuuden/näyttämötaiteen suurimmista klassikoista hänen 1996 vuoden nykypäivään varsin poikkeuksellisen näyttävällä tavalla siirretystä Romeo ja Julia tarinastaan elokuvassa Romeo + Juliet. Myös pariisilaiskabareen, Moulin Rougen, historiaa ja fiktiota sekoittelevan musikaalin muistavat varmasti suurin osa katsojista.

Tällä kertaa Luhrmann tarttuu yhteen suurimmista amerikkalaisista klassikoista, kun hän tuo valkokankaalle neljännen version F. Scott Fizgeraldin The Great Gatsbystä (suom. Kultahattu). Kyseesähän on yksi näistä "The Great American Novel"-statuksen saavuttaneista kirjoista ja sitä on useidenkin tahojen suunnalta tituleerattu yhdeksi maailman parhaista kirjoista. Rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, etten ole kirjaa itse lukenut.

No mitä sitten odottaa etukäteen, kun menee katsomaan Baz Luhrmannin elokuvaa? Tähän mennessä Luhrmannin elokuvat ovat tarjonneet nopeatempoisella otteella näyttävästi visuaalista katsottavaa kaikin puolin viimeistellyssä kuoressa. Ja niin tälläkin kertaa. The Great Gatsby edustaa varsinkin ulkokuorensa puolesta äärimmäisen näyttävällä tavalla loppuun vietyä visuaalista ilmettä. Musiikillisella linjalla on pyritty tasapainoilemaan nykyaikaisen musiikin sekä jazz-ajan soundien välillä, pääosin soundtrack koostuu kuitenkin orginaalista musiikista.

Visuaalisesta puolesta parhaiten esiin nousevat ajan mukaisesti lavastus ja tietenkin se 20-luvun puvustus. Vaikka ajan mukaisesti tyyli on ollut hyvin tarkkaa, on silti molemmilla saroilla päätetty revitellä mm. värien käytössä näyttävästi ja elokuva onkin todella kaunista katsottavaa. Kaunista on myös katsella välillä todella näyttävää kameratyöskentelyä, joka saa taltioitua varsinkin vauhdikkaiden juhlakohtausten tunnelman todella loistavasti.

Ja koska visuaaliset puitteet on kohdallaan, on elokuvan tunnelmaan helppo uppoutua. Tunnelma muuttuu elokuvan rytmin mukana, joka liittyy ilmeisesti jollain lailla (täysin mutuiltuna) kirjan luvuttamiseen/jaksoittamiseen. Tarina koostuu useasta osakokoaisuudesta, joista jokaisen yleinen tunnelma on hyvin harkittua.

Näyttelijäkaarti on kohtuullisen nimekästä, itse Gatsbyn roolissa nähdään kuitenkin elokuvan kirkkain tähti: Leonardo DiCaprio. Leosta onkin kasvanut pikkuhiljaa yksi itseäni eniten kiinostava näyttelijä, mies on tuntunut onnistuvan niin roolissa kuin roolissa, olipa sitten kyse historian siipiä havisuttaneista merkkihenkilöistä tai vaikkapa vammaisista lapsista. Mies tuntuu olevan aina tae käsittämättömän taitavasta näyttelemisestä. Elokuvan kertojan roolissa ja varsinaisessa pääosassa esiintyvä Tobey Maguire ei tunnu jotenkin pääsevän vuosienkaan jälkeen irti Hämähäkkimiehen roolihahmosta, mutta tämä hahmo tuntuu toimivan myös tässä elokuvassa vähintäänkin kohtuullisesti. Muutenkin näyttelijäpuolella mitään alisuoriitumista ei esiinny ja elokuva onkin sillä saralla varsin hyvää keskitasoa.

Baz Luhrmann teki siis sen taas. Vaarallisen suosittuun kirjaan tarttuminen palkitsi ja käsissä on taas onnistunut elokuva. On upeaa huomata, että visuaalisesti näyttävää elokuvaa on myös mahdollista tehdä muussakin genressä kuin ainoastaan toimintaelokuvien saralla. Valitettavasti tämäkin tahtoo olla vähän helmiä sioille -tyyppinen juttu. Visuaalisuutta kaipaava ydinkohdeyleisö kun valitettavasti tuntuu löytyvän pääasiallisesti sieltä toimintapuolelta. 2000-luvun uudet ohjaajat tekevät kuitenkin kaikkensa muuttaakseen tämänkin asian ja mm. Luhrmannin ja Aronofskyn johdolla mennäänkin toivottavasti kohti monipuolisempaa visuaalisen elokuvan kirjoa.

8/10 tähteä

The Great Gatsby @ IMDB

Nyt ihan ensimmäisenä pitää muistaa mainita, että en ole trekkeri. En ole oikeastaan koskaan pitänäyt Star Trekistä, en niin missään muodossa. Joillekin lähes pyhäinhäväistyksen oloisesti voin myöntää tosin, että Star Trek Enterprise sarjana herätti aikoinaan paljonkin tunteita. Jopa niin paljon, että kuvittelin kasvaneeni sisään kyseiseen universumiin. Tästä rohkaistuneena annoinkin sitten Star Trek Next Generationille ja Deep Space Ninelle uuden mahdolluisuuden. Turhaan.

Vaikka usein nillitetään rebooteista, eivät ne omasta mielestäni ole aina paha asia. Kauhuelokuvien puolella tietysti ihan naurettavalle asteelle, mm. Texas Chainsaw Massacren 2003 vuodelta oleva reboot oli lähinnä surullista katsottavaa. Ja valitettavasti vähän samaa on kuulunut myös mm. Sam Raimin legendaarisen mustan kauhukomedian, Evil Deadin, muututtua pelkäksi pahan olon splatteriksi. Jälkimmäisestä en kuitenkaan ala arvailemaan sen enempää, koska päätin odottaa videojulkaisua.

Katsoimme kertauksen vuoksi lauantaina tuon ensimmäisen J.J. Abramsin Star Trek elokuvan. Kyseessähän ei ole juonen osalta teknisesti ottaen reboot, vaan kyseessä on aikamatkailun ansiosta luotu rinnakkainen aikajatkumo. Tämä yksityiskohta rebootissa onkin mielestäni varsin loistava kuriositeetti, tämä kun varmasti on vähentänyt ehkä yhden maailman fanaattisimman faniryhmän nillittämistä juonen uudelleenkirjoittamisesta rebootin takia. Itselleni tämä siirtymä antaa ainakin vähän paremman fiiliksen.

Siinä missä ensimmäinen osa keskittyi uuden näyttelijäcastin esittelyyn ja täyden skaalan rebootin silittelyyn, pääsee sarja kunnolla käyntiin Star Trek Into Darknessissa. Tällä kertaa paneudutaankin voimallisesti yhteen Star Trekin historian muistettavimmista hetkistä, kun Into Darkness palaa Star Trek II -elokuvan tapahtumien pariin. Ihan ensimmäisiin ennakkonäytöksiin asti salassa pidetty pahishahmon identiteetti kun paljastui (useiden oikeaksi osuneiden epäilyjen mukaisesti) yhdeksi tunnetuimmaksi Star Trekin arkkiviholliseksi, tällä kertaa Benedict Cumberbatchin varsin loistavasti esittämäksi, geneettisesti viritellyksi yli-ihmiseksi, Khaniksi.

Kyseinen elokuva kertoo jo traileriensakin perusteella, että kostoteemallahan tässä ollaan tarinaa rakentamassa. Juoni ei ole kuitenkaan ihan niin yksiselitteinen ja mielenkiintoisia sivukoukeroita ja viittauksia tähän hyvin laajaan universumiin tiputellaankin tämän tästä. Juoni onkin varsin komeasti kirjoitettua kamaa, mutta eiväthän nuo kirjoittajatkaan (Roberto Orci ja Roberto Orci) mitään varsinaisia eilisen teeren poikia ole, kaksikon käsialaa kun on isohko joukko vaihtelevasti menestyneitä elokuvia ja tv-sarjoja viimeisen vuosikymmenen ajalta.

Vitsejä ja niistä varsinkin tuollaisia one-linereitä heitellään läpi koko elokuvan, ja vaikka ensimmäisellä katsomiskerralla huumori tuntuukin viihdyttävältä, se tuskin kantaa useampaa elokuvaa. Elokuvan synkän yleisilmeen takia vähän ihmetyttääkin, miksi niin paljon vähän väkinäisenkin oloista huumoria on päätetty elokuvaan tunkea. Huumorin pakkosyöttö tekee mielestäni vähän hallaa jo alkujaankin karikatyyrimäisille hahmoille: Rodenberryn alkuperäinen idea monikansallisesta miehistöstä kun nyt alkaa muistuttamaan vain lähes rasistisella tasolla stereotypistä parodiaa aluperäisestä ideasta.

Muutamia viittauksia näin lähes star trek -maallikkonakin aiempiin elokuviin ja tapahtumiin osasin itsekkin bongata ja uskonkin, että trekkereille näiden ilmeisten viittausten ulkopuolelta löytyykin paljon viihdyttävää kaiveltavaa. Löytyipähän elokuvasta varsin näyttävästi aiemmasta Star Trek elokuvasta lähes suoraan kopioitu kohtauskin.

Näyttelijätyö on varsin keskinkertaista, juuri sitä mitä elokuvan näyttelijöitä voi odottaa. Oikeastaan ainoastaan poikkeuksena nousee Cumberbatchin suoritus Khanina, joskin siltäkin odotin ehkä aavistuksen verran enemmän. Simon Pegg loistaa toki Scottina, mutta mieheltä on nähty vuosien varrella niin paljon ilmeikkäämpiäkin suorituksia. Näyttelijävalinnoista onnistunein on kuitenkin jo edellisen elokuvankin yhtenä onnistuneimmista asioista loistanut Zachary Quinto, jonka Spock on selkeästi hyvin pitkälle tutkittu ja ajateltu versio alkuperäisestä Spockista. Elokuvassahan taas vierailee myös Leonard Nimoy, joten sitä aitoakin Spockia päästään tälläkin kertaa näkemään.

Sitä varsinaista ihmetyksen tuntua ja tekniikkapornoa onkin sitten ammennettu Star Trek Into Darknessissa oikein olan takaa. Elokuva vilisee mitä eeppisempiä näkymiä ja asetelmia ja kaikennäköistä varsin mielikuvituksellista ja visuaalista tekniikkaa vilisee huomattavasti edellistä elokuvaa enemmän. Myös sarjan vanhoja tekniikoita on pyritty hieman selittämään ja selventämään (miksi siirtäminen ei onnistu, jne.) ja pois on karsittu myös minua vähän liikaa Star Trekeissä ahdistanutta kaiken liian hyvää toimivuutta. Tältä osin elokuva onkin varsin näyttävää katsottavaa, joskaan, varmasti sarjan pitkän historian rajoittamana, mitään älyttömän mieltävääntävää tulevaisuusvisiota ei tässä elokuvassa nähdä.

Star Trek Into Darkness on varsin viihdyttävä avaruusooppera, jonka soisi menestyvän jo ihan pelkästään siitäkin syystä, että se voi sitten poikia scifin uuden nousuaallon kylkiäisenä vaikkapa joitain täysin uusia tv-sarjoja. Täytyy kuitenkin muistaa, että Star Trek on toiminut esikuvana lähes kaikelle avaruusoopperalle, mitä televisiossa on näytetty ja sen vaikutusta tv-ja elokuva scifin kehitykseen on turha lähteä kiistämään. Vaikka Into Darkness meneekin siellä täällä vähän siitä, missä aita on Star Trekmäisesti malatin, se jaksaa viihdyttää katsojaa lähes koko kahden ja puolen tunnin ajan. Mistään suuresta scifiklassikosta ei tässä(kään) ole kysymys, mutta hyvää viihdettä se tarjoaa myös niille, jotka eivät ole välttämättä paneutuneet Star Trekkiin kovinkaan syvällisesti.

7/10 tähteä.

Star Trek Into Darkness @ IMDB

Vähän aikaa on tullut taas pidettyä hiljaiseloa leffa-arvostelujen kirjoittamisen suhteen. Syynä tähän on ollut oikeastaan viikonloppukiireet, jotka ovat estäneet säännöllisen elokuvissa käymisen sekä myös viimeaikainen keskittyminen lähinnä tv-sarjojen katsomiseen. Kyllä, 7 tuotantokautta Dexteriä ja 5 Breaking Badia voivat vähän syödä aikaa elokuvien katsomiselta. Nyt alkavat tosin jaksot käymään vähiin ja Stockmannin Hullut Päivät tarjosivat taas otollisen tilaisuuden hakea kasa leffalippuja, joten luvassa onkin näillä näkymin ainakin 15 leffateatterivisiittiä seuraavan puolen vuoden ajalle.

Eilen kävimme pitkästä aikaa nauttimassa aimo annoksen ihan oikeaa science fiction elokuvaa. Itselleni scifi on lajityyppinä kaikista rakkain, mutta juuri tästä syystä olenkin ehkä scifiä kohtaan kaikista kriittisin. Valittu elokuva kuitenkin antoi trailerin perusteella paljon odotettavaa ja lähdinkin suhteellisen avoimin mielin Oblivionia katsomaan.

Scifielokuva on viimeaikoina ollut selvästi nousussa ja niiden aihepiireissä ja teemoissa on myös menty positiivisempaan suuntaan lähes vuosikymmenen kestäneen scifi-kauhu yhdistelmän dominoimisen jälkeen. Ja tulossa onkin varsin paljon näyttävääkin scifiä (mm. seuraava Riddick elokuva, Star Trek Into the Darkness ja monta muuta) ja odottetavissa onkin, että scifin ystäville on tulossa varsinaiset kulta-ajat ainakin hetkellisesti. Toivottavasti tämä myös heijastuu kirjallisuuden puolelle ja lähinnä kirjakauppojen valikoimaan. Tällä hetkellä kun kirjakauppojen outo ristisiitosvaliokomahylly, fantasia-scifi, tahtoo sisältää lähinnä vampyyriaiheisia teiniromantiikkakirjoja.

Tom Cruise nähdään Oblivionin päätähtenä Jack Harperin roolissa (joka vähän erehdyttävän paljon kuulostaa toiselta Cruisen tähdittämän elokuvan, Jack Reacherin, kanssa saman nimiseltä hahmolta. Näyttääkö Cruise sitten niin paljon Jackilta?) luotaimia korjaavana teknikkona vieraan sivilisaation kanssa käydyn sodan jälkeisellä maapallolla. Ihmiskunta pisti koko arsenaalinsa likoon tässä sodassa ja lopputuloksena oli radioaktiivisen saasteen tuhoama maailma. Ihmiskunta päätti ottaa siis kosmisia hyppyjä tekevät jalat allensa ja loikata kehdostaan avaruuden pimeyteen ja etsiä uutta kotia Titanista. Jäljelle jäivät vain teknikkoparit, jotka edesauttavat suuria harverstereita keräämään energiaa merivedestä.

Alkutarina on varsin eeppinen, mutta valitettavasti ehkä vähän liikaa scifiä lukeneena sieltä spottaa jo suoraan tarinan juonen jujun rivien välistä. "Yllättävä käänne" ei tulekkaan varmasti kaikki Oblivionin trailerit nähneelle missään määrin yllätyksenä. Juoni on muutenkin Oblivionissa harvinaisen lineaarinen ja muistuttaa lähinnä huonosti kirjoitettua tietokonepeliä.

Mutta mikäpä minä olen valittamaan? Jos haluan vaikeita juonenkoukeroita ja syvällisiä hahmoluotauksia, otan sitten käsiini mielummin kirjan. Scifi-elokuvissa olennaista on se kunnon teknoporno ja sitähän tarjoillaan varsin hyvällä maulla Oblivionissa alusta loppuun. Tarinan sijoittuessa vain reilun kuudenkymmenen vuoden päähän, tekniikka on vielä varsin inhimillistä, mutta kunnon ihmetyksen tuntua varsinkin rakenteiden skaalan ja innovatiivisuuden kanssa saa jokainen tieteishaaveilija tämän elokuvan kohdalla ämpäritolkulla. Ompahan loppukohtauksen fiiliksetkin himan ottaneet jotain tunnelmaa oikein Avaruusseikkailu 2001:stä. Toimintaa Oblivionissa on, joskin vähän yllättäen se ei ole edes lähelläkään pääosaa elokuvan kerronnassa.

 Oblivionin ohjannut Joseph Kosinski on muuten tullut tunnetuksi jo esikoisohjauksestaan Tron: Legacyn osalta. Oblivion perustuu ohjaajan omaan, vielä toistaiseksi julkaisemattomaan, sarjakuvaan. Toivottavasti sarjakuva saadaan jonain päivänä ulos ja se syventää tarinaa hieman lisää.

Oblivion tarjoilee suoraviivaista ja rehellistä scifiä ilman kauhuelemettejä. Siltä osin siis kyseessä on varsinainen herkkupala niille, joita on alkanut kovasti ahdistamaan scifin pakkonaittaminen kujajuoksukauhun kanssa.  Tällaista saisi tulla lisääkin runsaissa määrin.



7/10 tähteä.

Oblivion @ IMDB

Aku Louhimiehestä on tullut varsinainen suomalaisen elokuvan moderni kiintotähti. Toinen toistaan paremmin menestyneiden draamojen sarja ei tunnu vain loppuvan. Mitään varsinaista syytä kuitenkaan tälle menestykselle en pysty oikein osoittamaan. Kuutamolla-elokuvasarjan myötä maineeseen nouseen ohjaajan elokuvista kun oikeastaan ainoana poikkeuksellisena piirteenä nousee aina silloin tällöin jostain syövereistä nouseva synkkyys.

8-pallo porautuu lähiörappion syvimpään syöveriin kertoen tarinan vankilasta vapautuvasta Pikestä. Pike on pienen, vankilassa syntyneen lapsen äiti ja on päättänyt aloittaa kaiken puhtaalta pöydältä ja olla tällä kertaa epäonnistumatta. Kun kuvioihin mukaan tulevat vanhat ystävät ja vieläpä vanha rakaskin, ei se kaidalla tiellä pysyminen sitten olekkaan enää niin helppoa.

Huumekulttuurin rumempia puolia esittelevä 8-pallo onkin varsin rujo elokuva. Väkivaltaa kuvataan varsin visuaalisesti ja en menisikään suosittelemaan elokuvaa lapsille tai heikkohermoisille.  Valitettavasti tähän mustanpuhuvaan kääreeseen ei olekkaan sitten saatu paketoitua juurikaan mitään muuta. Vaikka nimirooleissa onkin suhteellisen nimekästä ja osaavaa kaartia, ei käsikirjoitus ole antanut oikein syvyyttä hahmoille. Hahmojen taustoja ei valoteta oikein kunnolla ja kaikki henkilöt tuntuvatkin kovin ontoilta.

Kasipallon katsoo tasan kerran, sekin on suhteellisen paljon, kun katsoo keskiarvolla Louhimiehen elokuvia (nim. mielummin tunti turpaan/vartti harpilla naamaan kuin yksikään Levottomat-elokuva). Potentiaalisesta hyvästä tarinasta ei nyt oikein saatu mitään irti.

4/10

Sittemmin rakkaus Tarantinon tuotoksiin on vain jatkunut entistä kiihkeämpänä. Varsinaisten Tarantinon omien elokuvien lisäksi fanitus on kohdistunut myös kovasti miehen käsikirjoittamia elokuvia kohtaan. Loppuun kulutetut VHS-nauhat ovat minulle annostelleet mm. True Romancea ja Natural Born Killersiä kerta toisensa jälkeen ja Pulp Fictionin lausahduksia on nuorempana lähes opeteltu ulkoa. Ja tämän kaiken kerron vain tietysti siksi, että saatte hieman perspektiiviä siihen, kuinka jäävi olen arvostelemaan missään määrin Tarantinon elokuvia.

Tarantino on selkeästi päättänyt tehdä ainakin yhden elokuvan jokaisesta kliseisimmästä toimintaelokuvien lajityypistä. Tähän mennessä on kertynyt perus Pulp-toimintaa (Pulp Fiction), Heist-elokuva (Reservoir Dogs), sotaleffa (Inglorious Basterds) ja nyt sitten länkkäri. Hyvistä länkkäreistä, ja länkkäreistä yleensäkkin, onkin ollut pulaa, viime vuosilta kun mieleen ei ole jäänyt muita lajityypin elokuvia sitten Armottoman (1992) kuin ainoastaan Kova Kuin Kivi (True Grit, 2010). Niinpä kun kuulin, että vieläpä ehkäpä suurimman suosikkiohjaajani luotsaama lännenelokuva oli tuloillaan, olin vähintäänkin innoissani. Vaikka en niin suuri länkkärielokuvafani olekaan, niin pidän suuressa arvossa spaghettiwesternin suurta miestä, Sergio Leonea ja eipä ollutkaan suuri yllätys, että Tarantino olikin ottanut selkeäksi lähtökohdaksi tällä kertaa tehdä kunnianosoituksen myös tälle lännenelokuvien ehkä tunnistettavimmalle lajityypille. Sehän näkyy jo ilmeisenä heti alkuteksteissäkin: Luis Bacalovin säveltämä ja esittämä tunnari on lainattu samasta elokuvasta, mistä myös Djangon nimi on lainattu. Myös sitä suurinta spaghettiwestern-säveltäjää kuullaan Django Unchainedissa, Ennio Morriconen sävellyksiä kun tupsahtelee vastaan tämän tästä elokuvan aikana.

Parastahan Tarantinon elokuvissa ovat aina todella taitavasti kirjoitetut hahmot ja dialogit. Django Unchained ei ole poikkeus tästä kaavasta millään lailla ja vaikka itse päähenkilö onkin Clint Eastwood-hattunsa alla varsin vaitonaninen sankari suurimman osan ajasta, hoitavat häntä ympäröivät hahmot monipuolisen dialogin varsin viihdyttävällä tavalla. Hyvin kirjoitetut ja persoonalliset hahmot saavatkin keskenään aikaseksi varsin vauhdikkaasti eteneviä keskusteluja. Keskustelua kun vielä lisäksi on hoitamassa varsin taidokas näyttelijäkaarti, niin kukapa siitä ei nyt ei voisi olla tykkäämättä. Christoph Waltz ja Leonardo DiCaprio vetävät roolinsa varsin näyttävästi alusta loppuun ja ehkäpä iäkkäintä roolisuoritustaan tekevä Tarantinon vakionäyttelijä Samuel L. Jackson toimii varsin loistavasti. Tässäkin, kuten aiemmissakin Tarantinon elokuvissa onkin selkeästi nähtävissä roolien kirjoittaminen suoraan tietyille näyttelijöille ja se onkin lähtökohtaisesti mielestäni paras tapata näin vahvoja persoonia kirjoitettaessa.

Tarantinon elokuvissa on myös AINA gorea tai ainakin veren lennättämistä tavallista enemmän. Tarantino ei kuitenkaan ole mikään varsinainen gorella mässäilijä kauhufilmeihin verrattaessa ja tietynlainen hyvä maku onkin aina säilynyt miehen omissa ohjauksissa (tuotantopuolelta ei voikaan sitten enää sanoa samaa, kun katsoo esim. Hostellia). Tässäkin elokuvassa on varsin raakaa väkivaltaa, mutta sen esittäminen on toteutettu harvinaisen taidokkaasti: vaikka väkivaltaa on ja sitä kuvataankin, mitään varsinaista verenlennätyksen ulkopuolelle menevää gorea ei näytetä ihan oikeasti. Tästä tuleekin mieleeni vahvasti ajat ennen nykyistä "kaikki pitää näyttää"-kulttuuria väkivallan osalta. Asia voidaan tehdä hyvin selväksi, vaikka ihan jokaista yksityiskohtaa ei aina näytettäisikään. Tästä elokuva saakin täydet 10 pistettä.

Vaikka Django Unchained onkin Kill Bill-elokuvien tapaan raivokkaasti plagioiva kunnianosoitus tietylle genrelle, se onnistuu elokuvana paremmin kuin Kill Bill:it koskaan. Tarina on mukaansatempaava ja vaikka Django Unchained onkin lähes kolme tuntia pitkä, ei se missään vaiheessa tarjoile katsojalleen tylsää hetkeä. Moni huonompi puolitoistatuntinen elokuva on tuntunut paljon pidemmältä kuin Django Unchained.

9/10 tähteä.

Django Unchained @ IMDB

Leo Tolstoin kirjaklassikosta odottaisi tehtävän giljoonalla dollarilla varsin eeppinen suurteos, jossa lavasteiksi rakennettaisiin kokonaisia kaupunkeja, palkattaisiin statisteiksi tuhansia ihmisiä ja kaikki olisi suurta ja ihmeellistä. Eikö? Ei.

Anna Karenina on normaalista eeppisestä kerronnasta hyvin erikoisella tavalla poikkeava pirteä tuulahdus. Ihan aina (eikä edes niin usein) historiallistakaan elokuvaa ei ole tarve tehdä ultrarealistisella todellisuuden kuvauksella, kuten Lars Von Trierin Dogville ja Manderlay hyvin todistivat. Anna Karenina toistelee vähän samanlaista teatterilavastustyylistä esitystapaa, vieden sen tosin Von Trieriin nähden täysin päinvastaiseen suuntaan. Siinä missä Von Trier luotti minimalistiseen lavastukseen lattiaan maalattuine rakennusten ääriviivoineen ja "vähemmän on enemmän"-ajatteluun, Anna Karenina taas esittelee puitteet varsin revittelevinä teatterilavasteina. Elokuvan päätapahtumat ovatkin sijoitettu rajusti kohtausten välillä muunneltuun samaan lavasteeseen, jonka perustana on 1800-luvun teatteri.

Mistään varsinaisesta teatteriversiosta ei kuitenkaan ole kyse ja lavasteiden teatterimainen käyttökin tuntuu välillä unohtuvan, kun elokuva harhailee realismin puolelle. Loppua kohden teatterimaisuus kuitenkin palaa taas takaisin. Tuntuu kuitenkin vähän oudolta tuon elokuvan niin vahva erilaisuus kun vertaa alku- ja loppuosioita elokuvan keskivaiheeseen. Onko tämä sitten hyvä vai huono asia? En osaa päättää.

En ole alkuperäistä teosta lukenut ja suunnitelmissakin on korkeintaan Qwirk Booksin steampunk mashup-version, Android Kareninan, lukeminen. Sen verran kuitenkin Tolstoista tiedän, että kirjailijalla oli tapana kirjoittaa hyvin suuressa skaalassa ja mm. henkilöhahmoja teoksissa on satapäin. Se tulee esille myös elokuvassa: ensimmäisen puolen tunnin aikana esitellään varsin suuri joukko erilaisia hahmoja ja onkin vähän haasteellista koittaa pitää kiinni siitä, kuka tai mikä olisi sellainen hahmo, johon pitäisi keskittyä suuremmin ja mitkä hahmoista ovat pelkkää taustahälinää. Pikkuhiljaa keskeiset hahmot nousevat kuitenkin esiin ja elokuvan katsominen alkaa helpottua huomattavasti.

Elokuva vilisee joukoittain tuttuja naamoja niin elokuvien kuin tv-sarjojenkin puolelta. Nimirooliin valittu Keira Knightley vähän kauhistutti etukäteen, kyseinen näyttelijä kun on yleisesti ottaen ollut vähintäänkin ärsyttävä. Knightley vetää Annan roolin kuitenkin varsin vakuuttavasti läpi ja varsin näyttävä on myös Jude Law'n roolisuoritus Annan vaikeasta mielestä kärsivänä aviomiehenä. Muutenkin näytteleminen on selkeästi ollut ohjaajalle varsin tärkeässä osassa ja roolisuoritukset ovat varsin onnistuneita läpi elokuvan.

Vähän toisella lailla tehty klassikkoteos oli tuplaleffasunnuntaimme parempi valinta. Anna Karenina sopii myös muillekkin, kuin romantiikan nälkäisille akkalaumoille, joita teatteri oli täynnä sunnuntaina.

8/10 tähteä.

Anna Karenina @ IMDB